Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Päädyin tekemään avoimemman lopun kuin aikaisemmissa versioissa. Päädyin myös antamaan itselleni luvan kirjoittaa huonosti. Huonosti, mutta nopeasti. Ja nyt tämä käsikirjoituksen versio on valmis. Se tulee vaatimaan valtavasti editointia, mutta tarvitsin tätä nyt enemmän kuin hyvää - taukoa tästä projektista, tilaisuuden tehdä tai olla tekemättä jotain muuta. Pidän editoimisesta, joten eiköhän tästä vielä tule jotain nyt kun on kokonaisuus, jota työstää. Tärkeintä on se, että valtava taakka nousi harteilta: tämä ei ole enää monikielinen raakile, kuten on ollut vuosia, tämä on nyt kokonainen, suomeksi kirjoitettu käsikirjoituksen toinen raakaversio. Se kelpaa kaikessa hyvyydessään ja huonoudessaan. En kirjoita enää tällä viikolla. Paitsi jos oikeasti haluan. Ensi vuonna ehtii, niin tätä pääprojektia editoida kuin pelastusrengasta kirjoittaa. Sen vuoro on ehdottomasti ensin. Onneksi on saunapäivä. Se tulee nyt jos koskaan tarpeeseen.

Tiina otsikoi viimeisimmän postauksensa nimellä, jonka kaltaista olin kaavaillut tälle kirjoitukselle. Pelastusrengas . Kirjoittaminen ja lukeminen voivat olla sitä joskus. Kaksi ja puoli lukua. Muurin korkuinen kynnys. Ei vain kirjoittamisessa, kaikki heijastuu kaikkeen. Katselin joulupäivänä lastenelokuvaa ja hymyilin, hekottelinkin. Paddington ei ollut mitenkään epätyypillinen, erikoinen lajinsa edustaja, mutta huomasin ajattelevani kerta toisensa jälkeen elokuvan aikana, millainen eheyttävä tai vähintäänkin elävöittävä voima (lasten) kirjallisuudella, hyvillä tarinoilla ylipäätään, voi olla. Harkitsen vakavasti sitä, pitäisikö jäädyttää kaikki muu ja heittää pelastusrengas, minulle itselleni. Mutta vain kaksi ja puoli lukua. Sen jälkeen voisin pitää hyvällä omallatunnolla tauon tästä, kirjoittaa itselleni turvapaikan. Kaksi ja puoli lukua. Avaan tiedoston. Vuosi loppuu sunnuntaina. Sunnuntaihin asti minulla on aikaa.

Kuten tuli edellisessä postauksessani mainittuakin, olen huomannut, että mielialallani on selkeä kytkös siihen, millaisessa muodossa haluan tarinoita nauttia. Niinpä noudatan alitajuntaisestikin kaavaa, jossa tarinan muoto vaihtuu henkistä kapasiteettia paljon vaativasta yhä kevyempään sen mukaan, millainen olo sattuu olemaan. Näin käy varmasti kaikille? Oma kaavani on tämä: Kirjat vaativat eniten henkistä kapasiteettia, keskittymistä ja tahtotilaa. Varsinkin sellaiset, joita en ole lukenut koskaan aikaisemmin - uusiin ei voi tarttua ollenkaan, silloin kun mielialani on matala. Vanhoihin voi, jos keskittymiskykyä riittää. Mutta olen huomannut, että itselläni usein lukeminen yleensäkin on poissa pelistä silloin kun on, eli vain harvoin mielialani on niin hienovaraisesti yhtä tai toista, että jakoa uusiin ja jo tuttuihin kirjoihin voisi tehdä. Eli voidaan varmaan surutta puhua lukemisesta ylipäätään ylimpänä tasona. Seuraava aste on uudet elokuvat tai televisiosarjat : helpompia ot...

Olen ollut viime viikot hyvin stressaantunut ja nuo viikot huipentuivat viikonloppuna hengenahdistukseen, mutta onneksi ne ovat nyt ohi (sekä viikot että hengenahdistus), ja aion tämän viikon omistaa niille viimeisille 3 luvulle, jotka vielä käsikirjoituksestani uupuvat. Tämä ensimmäinen on se vaikein: tässä koittaa tarinan loppuhuipennus, joten panokset ovat kovat sekä tarinan sisällä että minulla sen ulkopuolella. Mutta läpi pusketaan. Pohdin aika paljon noina stressiaikoina sitä, mikä suhde minulla on tarinoihin silloin, kun niiden kuluttamiseen tai luomiseen ei ole oikein paukkuja. Teen tästä todennäköisesti ihan oman postauksensa, koska huomasin noudattavani tiettyä kaavaa, jonka uskon olevan yleinen malli ainakin kaikille heille, jotka kärsivät korkeista stressitasoista ja joilla mieliala vaikuttaa siihen, miten tarinoita nautitaan. Mutta siitä tosiaan enemmän myöhemmin. Nyt avaan tiedoston. Pitkä hengitys sisään, pitkä puhallus ulos.

Odotus jatkuu. On ollut paljon kiireitä, töitä ja työn kaltaisia, eikä lukeminen tai kirjoittaminen ole maistunut. Ideoita edelleen olisi. Toivon, että jaksaminen antaisi tällä tai ihan viimeistään ensi viikolla myöten. On ikävä tarinoita. Olen katsonut Netflixiä, mutta en sieltäkään Joan Didionista kertovaa dokumenttia lukuun ottamatta mitään tähdellistä. Olen ollut kiitollinenkin niistä hetkistä, kun on saanut vain olla ajattelematta mitään, jos rehellisiä ollaan. Mutta haluaisin silti saada jo jotain konkreettistakin paperille. Saatan tehdä yllättävän valinnan seuraavasta projektista. Ilmeisiä vaihtoehtoja olisi pari kappaletta, mutta tässä parin viikon mittaan kypsynyt idea houkuttelee, vaikka epäilyttääkin osaanko minä, olenko koskaan osannut. Vaikka no, en lue paljon jännityskirjallisuutta, mutta olen sitä sivuavaa käsikirjoitusta työstänyt kuitenkin viimeiset 4 vuotta. Että ehkä pitää heittää ennakkoluulot nurkkaan ja vain tehdä. Kun vain jaksaisi. Apua, kohta on jouluku...

"Kirjaa ei pidä missään nimessä heittää lopullisesti pois ennen kuin se on täysin valmis - toisin sanoen: irti ja vapaa teistä, kirjoittajasta." - Kirjoitan , s. 26 "Kun kirjailija kirjoittaa sen vierestä, mikä alun perin oli tarkoitus, hän pilaa kirjoituksen. Sitten hän hyväksyy tämän: pilattu kirjoitus vie kohti toista kirjaa, kohti saman kirjan toista mahdollisuutta." - Kirjoitan , s. 33 Marguerite Duras on kirjoittanut ajatuksia, joita olen pyöritellyt viime päivinä ja viikkoina paljonkin. Olen jumissa, kävin tulostamassa tähän asti valmiiksi saamani luvut ja sen jälkeen olo on ollut aika... No, takki on ollut tyhjä. On ollut toki oikeasti muutakin tekemistä, mutta on myös niitä hetkiä jolloin olisin voinut kirjoittaa mutta päätin olla kirjoittamatta. Sanon joka aamu itselleni, että tänään, tänään seuraava luku, ja pakko sen on olla joku aamu tottakin, vaikkei ollut tänäänkään. En ole koskenut tulosteeseenkaan. Odotin, että kävisin innolla sen kimppuun,...

Kolme lukua enää jäljellä. Lopppusuora; olisi mahtavaa, jos pääsisin ylihuomenna tulostamaan. Yritän jo tänään puristaa jonkun noista jäljellä olevista luvuista kasaan, vaikka jostain syystä yhden luvun valmistuttua tuntuukin hankalalta lähteä kirjoittamaan saman päivän aikana seuraavaa. Tätä esiintyy ilmeisesti muillakin? Ajatukseni ovat olleet kyllä muualla kuin kirjoittamisessa. Olen pohtinut viime päivät paljon joulua. Tänä vuonna siitä on tulossa erilainen kuin aikaisemmista, olen itse tekemässä sen - yhtäkkiä saan päättää, millaisen joulun luon, mistä haluan hössöttää jos hössöttää ylipäätään haluan, ja millaisia perinteitä haluan vaalia tai muodostaa uusina. Joulu on aikaisemmin aiheuttanut hyvin vahvoja, ristiriitaisia tunteita: se on aina ollut juhlapyhä, jonka kuuluisi olla tietynlainen, mutta todellisuus on ollut lähes aina jotain muuta. Nyt olo on hyvin kaksijakoinen: toisaalta olen ratketa uudelleen löydetystä joulunodotuksen riemusta, mutta toisaalta pelottaa, kohoavatk...

Kirjani pitäisi olla valmis tiistaihin, kuun viimeiseen päivään mennessä. Ei ole. Tiedän sen jo nyt. Sen piti valmistua tulostuskuntoon jo perjantaina, mutta niin, ei valmistunut. Tuli muuta, ulkopuolista, muka tärkeämpää, mutta jotain mikä vain piti tehdä vaikka olisin halunnut kirjoittaa. Noiden pakkokirjoittamisen täyteisten tuntien jälkeen tuntui mahdottomalta kirjoittaa enää mitään vapaaehtoista. Joten huomisesta alkaen yritän tehdä luvun päivässä ja saada valmiiksi ensi viikon aikana. Katsotaan, onnistunko. Tänne on satanut lumi, josta on tullut loskaa ja vettä. Onneksi on kumisaappaat, onneksi pidän kumisaappaista. Äitini vanhat. Sienestyssaappaat. Astuin tänään kauppamatkalla lätäkköön ja tajusin yhtäkkiä läiskähdyksessä, että tätä lähemmäs en äidin kengissä kävelemistä voi päästä. Läiskähdys tuntui kaikuvan. Onneksi saan pian teetä. Kamomillaa. On ehdottomasti sellainen ilta.

Olen viime päivinä täyttänyt itseni Helmi Kekkosen sanoilla: olen lukenut hänen vanhaa blogiaan , ihastellut miten joku osaa sanoa asiat juuri niin kuin miltä ne tuntuvat, ja sain viimeinkin käsiini myös Suojattoman . Suojattomassa olen vasta alussa, merimatkalla, mutta tuntuu, että tästä tulee yksi suosikeistani, kirjan kieli on niin täynnä merkityksiä ja tunteita, juuri sellaista tekstiä, jota itsekin haluan tuottaa. Vähällä voi sanoa niin uskomattoman paljon. Olen viime aikoina taistellut paljonkin itseni kanssa siitä, mikä on mielestäni oman tekstini kohdalla hyvää, haluamaani tyyliä. Takaraivossa nakuttaa jatkuvasti, että kaunis kieli on kuvailevaa, kaunis kieli on Anni Kytömäen romaaneja (mitä onkin, ah miten onkin!), kaunis kieli maalailee, se kuuluisa "korkeakirjallisuus" on kaunista kieltä. Ja kuitenkin samalla ihailen sitä, kun yhdellä sanalla syntyy parhaimmillaan kokonaisia mielikuvien aallokkoja, ihailen runouden minimalistisuutta: tavoittelen itsekin sitä, ett...

Viime yö oli huonoin nukuttu yö naismuistiin (omaani). Olin valveilla varhain aamulla, pyörin ja kääntelehdin ja vääntelehdin vuoteessa ja ajatukset täyttivät pään, alkuyöstä olin käynyt purkamassa niitä paperille ensimmäisessä unettomuuden jaksossani, mutta se ei ollut selvästikään auttanut koko yön tarpeisiin. Ajattelin romaaniani, ajattelin tulevia menoja ja menoeriä ja niistä selviytymistä, ajattelin ihmissuhteita, näin välähdyksenomaisesti muistoja jotka mieluusti unohtaisin, näin kaikkea sitä kuonaa, joka nukkumaan mennessä pitäisi työntää mielestä, ja eihän sitä unta nyt sitten tullut ennen kuin täysi uupumus otti ohjat ja vaivutti minut suloiseen tainnostilaan pariksi tunniksi. Päivä on ollut sumuinen. Ulkona kaunis ja kuulas, mutta tuntuu kuin katsoisin kaikkea viime yön lävitse: näen kuin ilman silmälaseja, väsyneesti ja merkille mitään erityistä panematta. Paitsi lehtien tippumisen. Istuin sängyllä yhdessä vaiheessa ennen päivällistä ja tuijotin ikkunasta ulos kohti kaukai...

Kirkasvalolamppu on ystävä. Eilinen oli kammottavan pimeä ja sateinen päivä, nukuin parin tunnin päiväunet ja tuntui, etten toivu sen päivän valottomuudesta enää koskaan. Toivuin kuitenkin, loppuiltaa kohden sain pakotettua itseni koneelle ja pienistä muutaman kymmenen ja sadan sanan puroista kehkeytyi päivän vaaditut 1000 sanaa. Olen jäljessä 7000, mutta se on vain numero, sain rikki tälle kuulle 10 000 sanan rajapyykin ja se tuntuu paljon merkityksellisemmältä, joten keskityn siihen (vaikka numerot melkein yhtä suuret ovatkin). Onneksi meillä on valta valita asiat, joihin haluamme energiamme keskittää, miten otamme vastaan ne, mitä vastaanotettavissa on. Tänään päivä on onneksi aurinkoinen, sain eilen luvun valmiiksi, tai ainakin viittä vaille valmiiksi, ja tälle päivälle on luvassa toivottavasti seuraava luku. Mielessä on eilisten synkkien vaiheiden jäljiltä edelleen epäilyjä siitä, tuleeko tästä ikinä mitään lukemiskelpoista, mutta yritän työntää nuo ajatukset syrjään, kunnes on ...

Hankala ilta. Kirjoittamisen suhteen, yritän pitää sen vain siinä. Ettei olisi muita murheita. Onhan niitä, aina, mutta yritän tosiaan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tänä iltana se on kirjoittaminen. Ei vain suju, englannin puolelta ei löydy vetoapua, ajatukset eivät kulje, olisi ehkä helppoa käydä läpi juonisuunnitelma ja niin päin pois, mutta se on tuolla jossain. Tämä ilta on tahmea. Mietin, annanko olla, taidan antaa, kello on jo kahdeksaa käyvä ja olen aamuihminen piru vieköön. Aamupäiväihminen, puolipäiväihminen. Olen ikävöinyt jo päiviä takaisin toisen ihmisen luomaan kuvitteelliseen maailmaan. Ihastelen kirjallisuuden voimaa, sitä että minulla on selkeä mielikuva jostakin kuvitteellisesta, että joku on onnistunut luomaan minulle tämän tunteen, palon ja ikävän. Haluaisin pystyä joskus samaan. Siihen, että joku ajattelee, miten haluaa palata tekstini henkilöiden pariin uudelleen. Kuin ystävien luona vierailisi. Taivas, että vihaan tahmeita kirjoituspäiviä. Ne ovat kuin h...

Olen yhtäkkiä tullut hyvin tietoiseksi siitä, että käsikirjoituksestani on kirjoittamatta enää alle 10 lukua, ja niistäkin osassa on jo vahva pohja olemassa englanninkielisessä versiossani, eli todellisuudessa täysin tyhjästä luotavia lukuja on ehkä viisi. Toki uudelleen kirjoittaminen toisella kielellä on työlästä, se on kääntämistä ja editoimista, mutta silloin ei tarvitse huolehtia niin paljon siitä, kuinka selkeä kuva luvusta on etukäteen ja onko jotain kirjoitettavaa ylipäätään. Aina on. Käsikirjoitukseni voi valmistua alle kymmenen päivän kuluessa. "Valmistua", mutta kun edellisestä kokonaisesta versiosta on se neljä vuotta, tämäkin vaihe tuntuu valtavalta harppaukselta eteenpäin. Editointi on leipälajini, en malta odottaa, että pääsen työstämään roskasta kaunokirjallisuutta. Toivottavasti myös siinä onnistun. Yritän saada tekstin koelukijakuntoon suunnitelman mukaisesti joulukuussa, vuoden loppuun mennessä. Eilinen kirjoituspäivä tuhraantui hammaslääkärikäynnin j...

Syksy on edennyt jo siihen pisteeseen, että ruskakin on jo lakastumassa, puut ravistelevat lehdet yltään kuin eläin kesäturkin, paitsi että tilalle ei kasvakaan kahta tuuheampaa peitettä. Täällä Turussa on vielä yllättävän paljon vihreää, Pirkanmaalla mökkiviikonloppua viettäessäni satoi ikkunoihin veden lisäksi keltaisia lehtiä, jotka kieppuivat ilmassa väkivaltaisen oloisesti ennen kuin mätkähtivät kuka minnekin, kaltaistensa viereen tai ainoaksi taideteokseksi keskelle lasia. Taisin vilustua. Puuhommissa kannoin pöllejä paikasta toiseen vesisateessa, oli lämmin ja täydellinen takki, mutta ilmeisesti kuitenkin jostain rakosesta kylmyys pääsi ujuttamaan itsensä poimuihini. Kurkku on karhea, lihaksia särkee - niitäkin, jotka eivät tiettävästi osallistuneet pöllien kantamiseen ja liikutteluun ylipäätään muuten kuin pakollisen aktiivisuuden voimin. Kiukuttaa: tuntuu, että olen ollut jo ainakin kuukauden flunssassa, eikö se voi jo mennä matkoihinsa, miksi se on tehnyt juuri minun kehoon...

Sateinen aamu, pimeä aamu. Mikä etuoikeus saada jäädä kotiin kirjoittamaan! Suukotan miehen ovella ja lämmitän teeveden, voitelen aamiaisleivät ja leikkaan niiden päälle kurkkua. Kun höyry nousee mukista ja Spotifysta soi Johannes Bornlöfin " Liberations ", maailmassa ei tunnu olevan muita, vain ikkunaan ropiseva sade ja kuuma höyry ja käsikirjoitus ruudulla. Kuuntelen nykyään paljon musiikkia kirjoittaessani. Ennen en. Keskittymiseni herpaantuu tänä päivänä helpommin. Pitää olla ankkuri, joka pitää mieleni käsikirjoitukseni maailmassa ja tunnelmissa niinäkin hetkinä, kun pysähdyn ajattelemaan kirjoittamaani, mitä pitäisi kirjoittaa, tai kun ajatusten virta katkeaa kokonaan. Yritän pysyä musiikissa, mutta toki karkailen somen ja Internetin puolelle ylipäätäänkin. Hetkiä siellä, hetkiä käsikirjoituksessa. Olen hyväksynyt, että se on tapani toimia: kun teksti vetää, saatan työskennellä keskittyneesti pitempiäkin pätkiä, ehkä jopa tunteja, mutta jos sitä joutuu asettelemaan, k...

Lokakuu. Keltaisia ja oransseja lehtiä puissa ja maassa, ilmassa talvea enteilevä kirpeys ja harmaus. Sanojen kuukausi, tässä kuussa romaanini tämä versio valmistuu. Kielellä pyörii Sadepäivän ilo, mielessä hahmot ja heidän elämänsä. Toivottavasti teen heille oikeutta. Yritän olla hirveästi editoimatta. En tähtää sanamääriin, kunhan noin tuhat sanaa tulee päivässä kirjoitettua. Mutta niiden sanojen tulee olla uusia, viedä kohti version valmistumista, ei vain hinkata vanhoja katkelmia. Siitä tavasta tuntuu olevan vaikeaa päästää irti. On helpompaa uudistaa vanhaa kuin luoda kokonaan uutta. Mutta tässä kuussa tulee valmista. Saa luvan tulla.

Lokakuu lähestyy ja siten NaNoWriMo, jonka aion pitää poikkeuksellisesti jo lokakuussa Elinan kanssa. En tähtää sanamääriin tällä kertaa, aion todellakin saada vain romaanini tämän nykyisen version valmiiksi - ja epäilen, että se vaatii n. 20 000 sanaa. Mutta saa nähdä. Olen vähän hermostunut, ihan vain siksi, että pääni on ollut aika pyörällä viime päivät tarinoista, tarinaideoista, sekä uudelleen löydetystä piirtämisinnostani. En piirrä usein, todella harvoin itse asiassa, ja olen aika surkea siinä. Mutta haluaisin osata, joten kävin lähi-Prismasta ostamassa luonnostelumuistikirjan ja olen nyt piirrellyt kaikkea typerää ja pientä ja suunnitellut samalla kirjoitusprojekteja, jotka siis odottavat nyt marraskuuta ja lokakuun jälkeistä aikaa ylipäätään. Yhteen projektiini liittyy piirtäminen läheisestikin. Luonnostelun lisäksi olen katsellut paljon kuvittajien YouTube-videoita, ja törmäsin myös tähän, mikä saa minut paitsi tuntemaan itseni hyvin onnelliseksi, myös kyseenalaistamaan ...

Puhuin eilen siitä, miten vaikeaa on joskus aloittaa novellia, kun tuntuu, että koko konsepti hajoaa käsiin ja on sellainen olo, ettei tiedä oikein mitä tekisi. Novelli vain tuntuu lähtevän karkuteille, vaikka olisi mietittynä jo juoni ja käytännössä tarina siinä muodossa kuin se olisi tarkoitus paperille kirjoittaa. Mutta yö auttoi. Menetin kyllä tärkeitä minuutteja ja ehkä tunninkin pyöritellessäni tarinaa mielessäni, mutta tajusin yhtäkkiä, miksi aloitusyritykseni kaatuivat alkumetreille ja miksi tuntui niin keinotekoiselta ja pakotetulta. Koska se oli. (Yllätys yllätys...) Tajusin pimeässä sängyssä maatessani, että yritin väkisin saada lähinäkökulmaa, sitä kautta lukijan tiiviisti mukaan päähenkilön mielen maailmaan, ja että se ei vain tässä tapauksessa toimi, vaikka kuinka pidänkin intiimeistä ajatusten kuvailuista ja henkilöiden pään sisälle pääsemisestä. Tässä novellissa pitää lähestyä hahmoa ulkopuolelta, ehkä jopa vähän kierrellen ja kaarrellen. Mikä helpotus, että ratk...

Novelli on jännä eläin. Kun saa kiinni yhden, muut karkaavat, eikä jälkikäteen voi olla varma, saiko kiinni sitä yhtäkään. Tapailen taas alkusanoja, mutta tuntuu jotenkin mielettömästi, etten tiedä mitä olen tekemässä, vaikka puuha onkin tuttua sanojen jonoon asettamista, merkityksien ja mielikuvien rakentamista, odotan vain että syntyy jonkinlainen käsitys siitä, mikä eläin tästä tekeillä olevasta kertomuksesta on kasvamassa, mitä lajia ja onko nisäkäs vai kenties nilviäinen. Olen kirjoittanut myös viime päivinä runoja, muutaman. Runot purskahtelevat minusta harvakseltaan, tuntuvat aina vahviten "hengentuotteilta", ja siispä en odota niitä ilmestyvän lähipäivinä lisää. Kaivon täytyy täyttyä ensin, oletan. Mutta on mukavaa, kun on kaivo ja sen vesi ja ilo, joka ryöppyää hallitsemattomasti paperille ja kuitenkin tuntuu muodostavan kokonaisuuden, jossa on mieltä ainakin minulle itselleni. Sadepäivän ilo pyörii kupissani ruskeana kultana. Harmaa päivä, viileä ja nahkea, vä...

Olen kirjoittamisen suhteen pedantti ihminen. Muuten en, mutta sen suhteen aina. Olen kokenut sen aiemmin lähinnä hyödyksi, tarkoittaahan se tiukkaa laadunvalvontaa ja järjestelmällisyyttä, mutta vähän aikaa sitten aloitettujen aamusivujen suhteen olen kokenut tämän piirteen ongelmalliseksi. Suurin ongelma koskee kirjoitusvälineitä: minulla on aamusivuille omistettu vihko, mutta tuotan siihen päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, en siis proosaa. Jos yritän, aivoni lyövät jarrut pohjaan ja valittavat, miten epäjärjestelmällistä on kirjoittaa päiväkirjaa ja proosaa sekaisin, miten ärsyttävää etsiä hyviä kohtia tekstimassasta jälkikäteen, vaikka muistaisikin osat jotenkin merkitä kirjoitussession päätteeksi. "Miten sotkuista ja epäkäytännöllistä." Aion yrittää lepytellä aivojani kirjoittamalla tästä lähin suosiolla päiväkirja-ainekset päiväkirjaan ja jättää kirjoitusvihon vain proosalle. Tosin tässä tulee toinen ongelma: Järjestelmällisyyteni tarkoittaa sitä, että haluan pitää myö...

Olen pyöritellyt samoja ajatuksia tunteja, tunteja ja tunteja. Haluan kerrostumia, pyöreyttä, elävyyttä ja ennen kaikkea aitoutta. Hoin mantraani ja tarkastelin hahmojani joka suunnasta. Oivallus tuli lopulta kuitenkin ihan toisaalta. Huomasin vasta tänä aamuna näitä mietteitä teessä huljutellessani, että aikaisemmat kerrokset eivät ole riittäneet ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole antanut niille tarpeeksi "sivuaikaa": olen vilautellut tärkeitä yksityiskohtia siellä täällä ja luottanut siihen, että lukija näkee kokonaisuuden niistä. Varmasti näkisikin, muttei tietenkään samaa kuin minä . Tajusin, että joudun nostattamaan kirjan toisiksi tärkeintä - kutsuttakoon juonteeksi- juonnetta vankempaan asemaan, sivu juoneksi . Nyt se sama juonne, tietyn elementin sävyttämä kohtausjono, on ollut varmasti muille pelkkä kuriositeetti, vaikka itselleni se on ehkäpä kirjan the juttu tai ainakin tosiaan toisiksi tärkein asia. Joten sitä pitää nyt nostaa hartiavoimin esill...

Kuten arvelinkin, mieleni palasi ahkeroimaan pääprojektini parissa käskyttämättäkin, kun sille antoi vain aikaa ja tarpeeksi muita tekstejä. Tosin kesken oleva luku on työläs kirjoittaa uusiksi - ennen kaikkea siksi, että sen loppupuoli on yksi aiempien versioiden rakkaimmista kohtauksistani. Ja sen täytyy nyt mennä. Ajatusta on pitänyt pureksia ja niellä ilta, mutta vaikka kuinka kohtausta myllään mielessäni, se pitää riisua ilkosilleen ja täyttää jollain muulla. Jotain ehkä jätän - luut, premissi - mutta muuten joutaa deleted scenes -lepikkoon. Ihan vain koska juonen-/paikanmuutokset. Murr. Olen miettinyt nyt tuon keskeneräisen luvun rinnalla taas sitä, mitä tämän tekstin on tarkoitus olla ja ilmentää. Mikä tekisi siitä sen lempitarinani, jonka ideasta lähdin silloin vuosia sitten liikenteeseen. Mitä siitä nyt uupuu. Olen tullut tuloksiin, ja vaikka se tarkoittaakin taas todennäköisesti uutta editointikierrosta tämän jälkeen ja ehkä rakenteen uusiksi rukkaamista, jotta saan siihen ...

Viikko flunssaa, teeyliannostusta, kuumemittarin imeskelyä ja äänikirjan tahtiin kutomista. Puoli neuletakkia on valmiina, en osaa päättää tuleeko napit, jonkinlainen solkisysteemi vai ei mitään. Henkisesti olen varautunut siihen, että kelpaa vain kotitakiksi, vaikka salaa haaveilenkin siitä, että ihastutan kätteni jäljillä läheisiä niin, että joululahjat olisivat tänä jouluna jo keksittyinä. Olen kutomisen ja sairastamisen lisäksi pohdiskellut sivuprojektejani. Saanut myös uusia ideoita. Yksi harppaus erityisesti lämmittää mieltäni, tuntuu että siitäkin projektista voi tulla ja ehkäpä ihan oikeasti tulee jotain. Aloitan tunnustelevasti, mutta toiveikkaasti. Suunnitteluvihkot täyttyvät. Pääprojektini uinuu. En ole kuitenkaan huolestunut, sillä luotan siihen, että jos muutkin projektit heräilevät henkiin, kömpii sekin mieleni etualalle lähiaikoina. Pojat ovat jo huudelleet tervehdyksiään, annan vielä hetken hautua. Syksy on täällä. En ole niin masentunut asiasta kuin etukäteen pel...

Fiilikseni käsikirjoituksesta aaltoilevat laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten tunnelmat olivat huomattavasti positiivisemmat, nyt taas olisin jo valmis nakkaamaan projektilla vesilintua. Mutta ei se mitään, alan jo ehkä tottua tähän ylä- ja alamäkien vuorotteluun, siihen etten ole tekstini kanssa aina niin sinut. Ongelma on suurella todennäköisyydellä täysin korvieni välissä, eikä tekstissä itsessään ole suurempaa nuristavaa. Perfektionismi vain nostaa rumaa päätään. Mutta antaa nostaa. Kesä on kääntymässä kohti loppuaan ja ilmat tuntuvat lempenevän entisestään: kuumuus ei ole enää päällekäyvää, tuuli hivelee kasvoja lämpiminä henkäyksinä. Suren kyllä jo lempivuodenaikani hiipumista, kesä kuluu aina niin nopeasti ja tuntuu, etten ehkä saa edes sisäistettyä sitä kunnolla, päästyä mukaan, ennen kuin se on jo ohi. Seuraan ristiriitaisin tuntein lehtien putoilua puista. Sitä ei tapahdu vielä syksyisellä raivolla, mutta jokunen sieltä täältä niin, että syksyn voi jo nähdä ilmassa. Edes...

Ollut hyvä editointipäivä. Suorastaan hurmoksellinen, ainakin mielialallisesti (ainakin sen jälkeen, kun pääsin yhden vaikean luvun yli). Kirjan alkupuolisko on nyt virallisesti paketissa. Sitä pitää tietenkin vielä joskus editoida, mutta se on nyt siedettävässä kunnossa: siinä on nyt ne muutokset, jotka jouduin tekemään juoneen kaavailemieni rukkauksien takia. Ja kai siitä ainakin luettava tuli! Koin myös tietynasteisen valaistumisen liittyen aikaisempaan panikointiini liiallisesta juonikeskeisyydestä. Kävin käsikirjoitustani niin sanotusti tiheällä kammalla lävitse aamulla ja panin merkille ne kohtaukset tai virkkeet, jotka edustivat sen asteista hahmovetoisuutta ja tyyliä kuin mikä minulla on aina ollut tavoitteena. Huomasin, että näillä kohtauksilla tai virkkeillä oli yhteisiä tekijöitä, tiedän nyt siis tarkalleen mitä minun kannattaa editoidessa ja uutta kirjoittaessani lähteä tavoittelemaan. Seuraava luku on pitkästä aikaa sellainen, jonka pääsen kääntämään vanhasta versiosta...

On ollut ehkä turhankin pitkä tauko kirjoittamisesta/editoimisesta. Kuun vaihteessa mielessäni pyörinyt kiukku piti pintansa sinnikkäästi, vasta tänä aamuna totesin tunnemyrskyn laantuneen tarpeeksi, että tiedoston pystyy avaamaan ilman turhautumista ja antipatioita. Hyvä näin. Nyt olen saanut taas pari lukua editoitua, eikä yhtään tuskastuta. Taas on toivonkipinä siitä, että ehkä tästä joskus valmistakin tulee. Tavoitteenani on edelleen saada käsikirjoitus koelukijakuntoon tämän kesän (lue: vuoden) aikana. Seuraaviin viiteen lukuun ei ole suunnitelmissa ihmeempiä muokkauksia, joten elättelen toivoa siitä, että saisin tässä viikonloppuna kirjan alkupuoliskon editoinnin pakettiin. Yksi murheenkryyniluku sinne jää edelleen kummittelemaan, en vieläkään oikein saanut sitä asettumaan luontevasti, mutta olkoon nyt kun ei kerran ojennu suosiolla. Ainahan siihen voi palata myöhemmin, kun muut ovat valmiina koeluettaviksi. Löysin kirpputorilta viikko sitten kahdella eurolla juuri sellaiset ...

Herään toisinaan ajatuksistani kiukkuun. Turhautumiseen, joka syntyy kun ajattelee missä voisi olla, missä vaiheessa käsikirjoitus voisi olla, montako niitä voisi olla. Flunssa ja pitkät työpäivät siivittävät näitä tuntemuksia kenties vielä korkeampaan lentoon, hidaskaan eteneminen ei ole varmaa. Ajatus kohisee ja kihisee pinnan alla suonissa ja välillä tekee mieli repiä suunnitelmat alas seinältä. Kursorin pomppiminen keskeneräisen, palasiksi hakatun luvun syövereissä nostattaa verenpainetta niin, että on pakko sulkea kirjoitusohjelma ja tuhista ja puhista kädet puuskassa ruudulle. Nyt on sellainen ilta. Kiukuttaa. Olen viime aikoina lukenut niin paljon kotimaisia historiallisia romaaneja, että oma vastaavan genren käsikirjoitusideani ja -raakileeni huutelee vaihtopenkiltä varovasti. Joko olisi haastajan vuoro? se sanoo. En tiedä. Ehkä pitää tässä välissä tehdä tosiaan jotain muuta kuin sylkeä kirouksia keskeneräiselle. Tai sitten suosiolla hypätä vain ihan toiseen lukuun, ihan t...

Kuvaa edelliseltä lukumaratonilta (2014) Jäimme juhannukseksi kaupunkiin, mikä oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Päätin pyhittää vuorokauden pitkästä aikaa lukumaratonille, johon valikoitui Finlandia-ehdokkaanakin vuonna 2014 ollut Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta . Vuorokausi on nyt täysi ja sivuja on takana 350. Vasta puolet, tosin; kirja on aikamoinen järkäle, 644 sivua, mutta ainakin vielä kokonaisuus on hyvin kasassa, ja todella kaunis ja tarkkasilmäinen kerronta tenhoaa tavalla, joka saa kääntäjänsormeni syyhyämään ja kirjoittajaminäni huokailemaan ihastuksesta. Vaikka luonnonkuvaus onkin Kytömäen ehkä hehkutetuin vahvuus, kiinnitän jatkuvasti kuitenkin huomiota erityisesti ihmiskäytöksen ja -mielen täydelliseen, vivahteikkaaseen ja hienovaraiseen kuvaukseen, joka tuntuu harvainaisen realistiselta. Suosittelen siis lämpimästi! Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka k...

Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaja kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itsekin lukea. Kuulin lausahduksen viimeksi torstaina. Pysähdyin tänä aamuna puuroa syödessäni ajattelemaan tekstiäni nimenomaan tältä kantilta: olisiko se kirja, jollaisen haluaisin lukea, jos kuulisin sen olemassaolosta esimerkiksi Goodreadsin tai jonkin blogin kautta, tai jos näkisin sen kirjaston uutuushyllyssä? Asiaa piti miettiä, totesin sen riippuvan paljon kirjan markkinoinnista ja takakansitekstistä ja arvioista, mikä herättää sisälläni suurta levottomuutta. Huomasin näitä ajatuksia pyöritellessäni, että olen ehkä keskittynyt liikaa (tosin kustantamojen mielestä varmasti onneksi) juoneen ja vienyt tekstiä suuntaan, joka on kyllä kaupallisempi ja varmasti jännittävämpi, mutta jollaista minun ei alunalkaen ollut tarkoitus kirjoittaa. Enhän lue paljon jännityskirjallisuutta. Ei sillä, valmis teksti on harvoin sellainen, jollaiseksi kirjoittaja sen tarkoitti alunperin, mutta hätkähdin hieman ajatelle...

Sosiaalinen ähky. Kielellinenkin. Viikko kollegojen seurassa oli intensiivinen ja antoisa: opin mielestäni ehkä enemmän työkielieni käytöstä kuin kahdeksan yliopistovuoteni aikana yhteensä. Kättelin ihailemiani ihmisiä, toisia pääsin jopa halaamaan viikon kuluessa. Tuntui absurdilta käydä kirjakaupassa ja avata teokset niiden nimilehdille, tarkistaa kollegan nimi ja huomata, että suurimmassa osassa kirjoista oli tuttuja taustavaikuttajia. Hymyilytti. Vaikka viikon aikana tulikin käytettyä kieliä ja puhuttua niitä valtavasti, ja vaikka haluaisinkin ennen kaikkea nyt ainakin viikonlopun hiljaisuutta ja jotain aivan muuta, aivoni raksuttavat silti jo tarinoiden parissa. Omieni ja muiden, kuten aina. Tänään en vielä tartu muihin teksteihin kuin työn kautta pakollisiin, tänään annan aivojeni levätä, mutta huomenna voisin käydä taas työhön, makustelemaan sanoja ja istuttamaan niitä paperin pinnalle.

Eilinen yksikkö vaihtui tänään oikeaksikin monikoksi, kun kuulin erään tekstini kohtalosta. Hymyilyttää, vähän liikutuinkin. Voi hyvillä mielin jatkaa romaanin kirjoittamista - tai ainakin editoimista. Murto-osa tämänvuotisista suunnittelutulosteista. © minä Sataa. On onneksi teetä ja iloinen mieli ja varmuus siitä, että kyllä tästä vielä valmista tulee. Nyt vain kirjan alkupuoliskon muutokset pakettiin, niin pääsee editoimaan loppukirjaa.

Virallisesti pitäisi puhua yhdestä onnistumisesta. Mutta tuntuu monelta. Minulla on vuosien varrella ollut monta ongelmalukua, sellaista joiden kanssa olen vääntänyt vuodesta toiseen ja jotka eivät vain ole asettuneet loogisiksi tai kauniiksi kokonaisuuksiksi. Tänään yksi niistä taipui, yksi joka on ollut aina häiritsevästi epätarkka, epäpätevä ja kaikin puolin kankea. Tänään lisäilin osia sinne tänne, poistin nykymalliin sopimattomia, ja yhtäkkiä huomasin, että rakennekaan ei tietyn pisteen jälkeen vain toimi. Niinpä hus pois toiseen tiedostoon loppuosuudet ja sitten katsomaan, missä järjestyksessä tapahtumia voisi takaisin copypastetella, jos sellaista meinaa edes tehdä. No, Laurin talojen sisustuksia ihmetellessä ja teetä hörppiessä katsoin aiemmin viikonloppuna tekemääni listaa loogisista askeleista, joita henkilön tutkimustyöhön liittyy, ja huomasin, että leikkaamista ja liimaamista ei kannattaisi tehdä - uutta vain tilalle, uutta ja parempaa. Ja tässä se nyt on, se ongelmaluku...

Mikä miellyttävä tunne, kun käsikirjoitus kuplii ihon alla. Kohta kirjoittamaan, kohta seuraava kohtaus on siihen valmis . Teen riivatusti muistiinpanoja, muuta tuossa luvussa tuo ja tässä tämä , ja pian on aika toteuttaa muutokset. Tunnen väreilyä iholla ja sen alla, miellyttävää hyrinää rinnassa, joka toivottavasti purkautuu tässä viikonlopun aikana sanoiksi paperille. Tunne on erilainen kuin ennen. Parempi. Sitä maustaa tietoisuus siitä, että muutokset ovat todennäköisesti lopullisia, käsikirjoituksen rakenteet vahvistuvat jokaisen muistiinpanon ja niistä poikivan muokkauksen myötä, käsikirjoitus on ottamassa lopullisen, lukijakommentteja edeltävän muotonsa. Mikä kutkuttava ajatus! Tietenkin on työviikonloppu, jota seuraa viikko, jolloin Nova-novellin pitäisi saada muotonsa jos on saadakseen. Voi olla, ettei nyt saa. Odottaminen on tuskastuttavaa, mutta nautinnollista kuitenkin omalla tavallaan. Olen kuin omenavarkaissa oleva lapsi; jos saisi varastettua yhden kohtauksen tälle i...

Kello oli jälleen vähän, kun heräsin. Niskaani ja siten päätäni särki, ei voinut jäädä vuoteeseen jatkamaan unia vaan piti tulla olohuoneen matolle voimistelemaan ja venyttelemään. Lihaksia särkee vieläkin, mieleni oli se joka vetreytyi. En ajatellut käsikirjoitustani taivutellessani niskalihaksiani uusiin kulmiin, mutta venyttelytuokion lopuksi huomasin, että käsikirjoitukseni ongelmaa ei taida enää olla, tai jos onkin, tiedän miten sen korjata. Ratkaisut olivat vain siinä, kuin hopeatarjottimella ojennettuina. On aina kiehtovaa seurata, miten alitajunta työskentelee silloinkin, kun itse keskittyy muihin asioihin. Aurinko paistaa, niskaa ja päätä särkee, hymyilyttää.

Paluu Mount Problemolle: ikiaikainen uskottavuuden ongelma on palannut kummittelemaan mieleeni ja kyseenalaistan jälleen, toimiiko käsikirjoitukseni kuten pitäisi. Istuin sarastavan aamun värjäämässä olohuoneessa, vielä niin unenpöpperössä että ajatukset olivat tahmeita ja silmät rähmän sumentamat. Pää painoi tonnin, olisi pitänyt pystyä nukahtamaan uudelleen, mutta sen sijaan huomasin hitaiden ajatusteni kiertävän käsikirjoitukseni ympärillä. Voi olla, että kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut motiivi herää henkiin ja korvaantuu uudella, voi olla että rikoksen luonnekin muuttuu hieman. Ongelma ei ole tainnut ratketa vielä, mutta en jostain syystä ole tuon aamun jälkeen panikoinut asiasta vaikka nämä mahdolliset muutokset tarkoittaisivat kirjan avainkohtiin kajoamista. Sen sijaan istun nyt katselemassa Yle Femiltä (mikä yhteiskanavan nimi onkaan) dokumenttia Nordic noirin maailmanvalloituksesta ja pohdin samalla omaa pohjoismaista identiteettiäni, käsikirjoitukseni identiteettiä....

Vihreää, vihreää ikkunoideni takana. Elinvoimaista, kirkasta vihreää! Vielä viikonlopun helteet ja piha vihertänee täydessä loistossaan. En malta odottaa, sormet syyhyävät jo parvekkeen laittoon ja aurinkoa ottamaan ja meren rannalle aaltojen kuohua kuuntelemaan. Kesä on vuodenajoista lyhyin mutta rakkain, kuin suloinen uni, josta ei halua päästää irti. Ah, miten olen sitä kaivannutkaan. Mukaan on silti mahtunut huonojakin päiviä, vaikka säät alkavatkin olla kesäiset. En ole ehtinyt kirjoittaa omaa tekstiäni kuin muutaman hassun kappaleen verran, ja ärtyneisyyttä lisää hieman se, että mielenkiintoni hajaantuu nyt monelle eri taholle työkiireiden ja kilpailevien ideoiden vuoksi. Viime yönä sain idean, josta saattaa olla Nova-tarjokkaaksi, kun vain saisin juonen ensin kehiteltyä (Missä välissä, voi missä välissä?) ja tekstin ylipäätään kirjoitettua. Ensi viikolla pitäisi olla enemmän aikaa, silloin pitänee tarttua toimeen, kun deadlinekin on jo 4. päivä. Aikooko joku muukin osallistua?...

Uskalsin lukea työnimikaimani, josta kriiseilin joku aika takaperin. Se oli nautittava kevytjännäri, sujuva perhekertomus, joka hyppi kolmessa aikatasossa. Sain kuitenkin huokaista helpotuksesta: on se silti kovin erilainen. Aion siis jatkaa projektiani ilman muutoksia tai epäilyjä. Lempikuukauteni on koittanut ja huomaan vireystasoni olevan aivan erilainen kuin aiemmin keväällä, jonka läpi taivalsin aika vaivalloisesti. Yhtäkkiä luen taas kirjoja, olen positiivinen ja ennen kaikkea suunnittelen kirjoitusprojekteja, joihin tulee nyt ideoita ovista ja ikkunoista. Se on mukavaa: pelkäsin jo kevättalvella jonkin minussa lakastuneen, kun ei lukeminen tai ideoiminenkaan kunnolla maittanut. Mutta pitänee luottaa, että se osa on minua siinä missä muutkin - valo viimeistään tuo sen aina takaisin. Luin loppuun tänään ilahduttavan Veera Vaahteran Onnellisesti eksyksissä -chick lit -romaanin, joka oli ihanan realistinen ja positiivisella tavalla arkinen. Suosittelen kaikille, jotka ovat it...

Olen varsin kaavamainen kirjoittaja: on kirjoitettava järjestyksessä lähes poikkeuksetta, siten kuin on suunniteltu. En ole hyvä improvisoimaan millään elämäni osa-alueella, aivoni kaipaavat tutun turvallisuutta, ilmeisesti myös luovissa harrasteissa. Siihen vaikuttaa myös varmasti se, että olen luonteeltani töiden suhteen tunnollinen suorittaja: ahdistun, jos kokonaisuus on repaleinen tai hallintani tuntuu kirpoavan, pelkään kaaoksen tunnetta silloin, kun odotan itseltäni hyvää suoritusta. En ole siis aiemmin harrastanut systemaattisesti pätkittäin kirjoittamista, täysin mielivaltaisesti kohtauksen toteuttamista mistä päin suunnitelmaa tahansa - olen lähinnä jatkanut eteenpäin, muokannut vanhoja tai täydentänyt jo tekeillä olevaa lukua. Tänään kokeilin reilusti eteenpäin hyppäämistä ja nyt minulla on kasassa yhden luvun loppupuoli ja seuraavan alku. Täysin ilman nikottelua - kirjoitin vain pätkät, jotka siinä hetkessä ehdin ja halusin. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että kirj...

Katsoin viikolla Netflixistä Kolmetoista syytä -nimisen sarjan, joka perustuu Jay Asherin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Sarja on upeasti toteutettu kertomus siitä, miksi lukiolaistyttö Hannah Baker päätyi itsemurhaan. Päähenkilö on tämän ihastus Clay, joka yhdessä muiden nuorten kanssa kuulee Hannahin jättämien nauhoitusten kautta, miten he juuri olivat osallisena Hannahin päätökseen. Kuva: Netflix Sarja ei päästä helpolla monessakaan mielessä: se sisältää voimakkaita kohtauksia, joista on ko. jaksojen alussa asianmukaiset varoitukset. Hannahin itsemurha muun muassa näytetään sellaisenaan kuin se tapahtuu, joten materiaali on täten näissä yksittäisissä kohtauksissa sellaista, ettei sitä ehkä herkimmät (kuten minä) voi katsoa. Mutta onneksi näitä kohtauksia on vain muutama ja niiden yli pystyy hyppäämään tarvittaessa. Myös Hannahin vanhempien, varsinkin äidin, suru näytetään mielestäni uskottavasti ja aidosti. Sen kontrastina sarjassa näkyy paljon Hannahin luokkatoverei...

Riitta Jalosen Kirkkaus oli väkevä lukukokemus. Se toi omat haamuni jälleen viereeni makaamaan sängylle kuin pallomekkoisen nuoruuteensa hukkuneen Myrtlen, ja jouduin jaksottamaan lukemistani muutaman sivun pätkiin. Piti hengitellä välillä, "Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä." ( Kirkkaus , s. 121) Tein myös muistiinpanoja: Jalonen on onnistunut pukemaan Janet Framen suulla sanoiksi monia asioita, joita tunnen nyt, ennen ja varmaankin aina. "Jos minä menen nyt niin syvälle että löydän aarteen, en taida jaksaa sen kanssa enää ylös." (s. 272) Pyörittelen mielessäni lukuja, ennen niin odottamiani kohtauksia, enkä saa tartuttua niihin, ote lipeää tai annan sen livetä. Ehkä en edes kurota, kunnolla. Pelkään, etten saa kannettua niitä pinnalle. Ja jos saan, ne ovat rihkamaa, eivät ponnistelun arvoisia, sillä tällä hetkellä jaksamiseni ei todellakaan riitä. Siispä kierrän ja kaarran ja arvioin. Pystynkö sukeltamaan? Painavatko ne jo tarp...

Hahmohurmio, humala, on vallannut koko olemukseni. Kirjoitin ensimmäistä kertaa kunnolla uudelleen aiemmin tarkoituksella hieman epätarkaksi jättämäni poikien historiikin ja löysin paremmin yksityiskohtia, jotka aion ujuttaa tekstiin ja joilla toivottavasti tuon onnistuneemmin esiin päähenkilöideni taustaa ja persoonallisuutta. Siinä sivussa pääsin niihinkin entistä syvemmin käsiksi tehdessäni toista analyysiä: näen nyt syvälle haudatut kytkökset heidän näkökulmansa ja omani välillä ja voin samaistua heihin entistä paremmin. He eivät ole minä, mutta heissä jokaisessa on oma, heitä määrittävä piirteensä, joka on kuin vääristynyt peilikuvani osa - tunnistin itseni sirpaleista vasta kallistettuani pääni (varsin äärimmäiseen) oikeaan asentoon. Oivallus tuntui tärkeältä projektin jatkon kannalta, juuri siitä vinkkelistä, että enää minun ei tarvitse luoda. Tehdä tietoisesti henkilöistä jonkinlaisia jotain kerronnallista tarkoitusta varten, vaan pystyn taas hengittämään heidän keuhkoillaan,...

Maaliskuu on vuoroin masentavan harmaa ja loskainen, kalsea ja kylmä, välillä taas aurinkoinen ja lämmin. Huomaan mielialojeni seuraavan aurinkoa: tällaisina harmaina päivinä vetäydyn kuoreeni ja puhkun ulos negatiivisia ajatuksia ja koitan olla vetämättä niitä takaisin sisään. Kestä, kestä , ajattelen hampaat yhteenpurtuna ja toivon, että seuraavana päivänä paistaa taas. En ole saanut kirjoitettua viime kerralla mainitun kriisin jälkeen. On toki ollut muutakin tekemistä, mutta se on vain tekosyy. Oikeasti olen vain ollut jäärä, tuijottanut kursorin pomppimista ruudulla passiivis-aggressiivisesti ja sulkenut sitten tiedoston. Silmäillyt aivan pääni oikealla puolella roikkuvaa juonikaaviota ja tuhahdellut, huokaillut. Kaikista raivostuttavinta on se, että olen kirjan loppupuoliskolla - tästä eteenpäin jokaisessa luvussa tapahtuu paljon, jännite rakentuu luku luvulta ja sormien pitäisi lentää näppäimistöllä viimeiseen sivuun saakka. Lensi silloin joskus, kun ensimmäisen version täst...

Luen aika paljon kirjablogeja, käytännössä päivittäin. Pari päivää sitten luin arvostelun mielenkiintoiselta vaikuttavasta kotimaisesta kirjasta, joten päädyin selailemaan kirjailijan muutakin tuotantoa Goodreadsista ja lukemaan aiempien teosten arvosteluja. Eräs teos kiinnitti jo nimellään huomioni, se kun oli yksi varhaisimmista suomenkielisistä työnimistä käsikirjoitukselleni. Ja epäilykseni vahvistuivat lukiessani kirjan kuvausta: tämä vuonna 2009 ilmestynyt teos on hyvin samanlainen kuin omani. Rakenteeltaan, teemoiltaan, idealtaan ja jopa osittain henkilöhahmoiltaan. Jos oma käsikirjoitukseni julkaistaisiin, vertailua olisi mahdotonta välttää. Vannoin itselleni, että en antaisi tämän vaikuttaa projektini etenemiseen - varsinkin genrekirjallisuudessa samankaltaisuuksia on lukemattomissa muodoissa ja genren ydinelementit usein kierrättyvät teoksesta toiseen - mutta en saa sanoja enää ulos itsestäni. Tarinani on jo kerrottu, aavistuksen eri muodossa, mutta kerrottu yhtä kaikki. ...

Aloitin novellin, se on melkein valmiskin. Suunnittelen jo seuraavia. Nyt jäytää vain tunne siitä, ettei tämä ensimmäinen ole tarpeeksi erikoinen, tarpeeksi novellinen . En ole lyhyen proosan kirjoittaja, olen vuosia tottunut laatimaan suuria kokonaisuuksia ja nyt tuntuukin, että sovellan pitkän proosan rakentamisen "sääntöjä" ehkä väärällä tavalla. Tai kyseenalaistan ylipäätään tapani työskennellä. Mielessäni kaikuu nuoruudesta tarttunut tai siellä keksitty "Novellissa on oltava jokin jippo" -sääntö, enkä usko olevani tarpeeksi nokkela jos nokkela lainkaan. Olen tainnut puhua tästä aiheesta aikaisemminkin... Uin eilen 2km ja kävelin 8km, lepäsin loppupäivän ja palkitsin itseni lempiruoallani. Tänään olo on ollut hieman flunssanalkuinen, olen saanut juoda teetä kuppitolkulla hyvällä omallatunnolla ja viikonloppu on tuntunut viikonlopulta. Ensi viikolla kirjoitan lisää, niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa ja aion nauttia molemmista. Ja aion etsiä käsiini Anton ...

Edellisessä entryssä mainitun muutoksen alle joutui heti kaksi lukua, jotka tulostin. Punaisella, koska musta muste on loppunut tulostimesta. Totesin ko. poikkeavan värivalinnan vapauttavaksi - kun kaikki sanat ovat punakynällä, koen ettei ole tavanomaista tarvetta pitää kynsin hampain luoduista kohtauksista kiinni vain koska ne ovat jo olemassa , vaan tekstiä on helpompi tarkastella sitä kautta, mitä sieltä voisi pelastaa, ei mitä sieltä on pakko ottaa pois. Voisin ottaa tämän tulostusvärin tavaksi. Vaan liekö toimisi vakituisessa käytössä yhtä tehokkaasti editoinnin ohjaamisessa? Tänään olen siis korjannut vanhoja lukuja ja mielestäni varsin onnistuneestikin. Vain yksi kysymys on enää jäljellä ennen yön lepoa: tarvitaanko tätä toista lukua todella, vai onko se menettänyt merkityksensä muutoksien tuulissa? Jäänee nähtäväksi. Olen pyövelimäisellä tuulella. Lapsen riehakkuudella hakkaan käsikirjoituksestani paloja kuin piñatasta ja kiherrän silpun sataessa maahan. Kultaisia konfette...

En saanut viime yönä unta. Tai sain ensin, melkein: olin nukahtamaisillani, jossain unen ja valveen välisessä horroksessani, kun näin mielessäni miten kerroin romaanistani jollekin lehtihaastattelijalle. Yhtäkkiä uni oli poissa. Olin täysin hereillä. Horroksessani kirjani oli saanut uuden nimen, ehkäpä sopivamman kuin edelliset mietelmäni. Nimi poiki mielikuvia toivomastani kansikuvasta. Kansikuvapohdinnat herättivät taas jostain syystä mieleeni erään juonellisen yksityiskohdan, jonka toimivuutta olen hieman kyseenalaistanut - nyt keksin uuden, toimivamman ratkaisun. Ratkaisu poiki vuorostaan muistiinpanoja siitä, mihin kaikkiin asioihin ja lukuihin muutos vaikuttaisi. Kello oli yhtäkkiä jotain kahden ja kolmen välillä. Heräsin aamulla hymyillen. Tänään on luku- ja kirjoituspäivä.

En ole saanut kirjoitettua oikein kunnolla, vain pieniä pätkiä, epäolennaisia mihinkään sitomattomia satunnaisuuksia, joilla tuskin tulen tekemään koskaan mitään. Mutta nyt on teetä ja vähemmän tulevaisuutta pelkäävä ja ahdistunut mieliala ja vähemmän töitä ja ennen kaikkea taas hieman tuntumaa pääprojektiin. Tajusin, ettei henkilö x käykään seuraavassa työstettävässä luvussa y:n vaan n:n luona ja siten lujitan n:n motivaatiota tuohtua myöhemmin. Inspiraatio on jännä asia. En muistaakseni edes ajatellut tätä tarinaa, kun yhtäkkiä hoksasin, miten tämän luvun on mentävä, ja kokonaisuus toimii nyt entistä loogisemmin ja paremmin. Hyvä näin! Olen myös lakannut murehtimasta rakenneasioista. Oikeastaan voi olla lopulta jopa kiehtovaakin päästä pyörittelemään näitä aikajanoja ja lukuja eri järjestyksiin ja löytää se myös lukijan kannalta optimaalisin järjestys. Joten nyt yritän vain kirjoittaa yksittäisiä lukuja ja miettiä kokonaisuutta myöhemmin mitä lukujen sidoksisuuteen tulee. Enkä s...

Kaikki nämä vuodet kirjani on perustunut ajatukselle, että lukija saa tietää tulevaisuuden tapahtumista ennen menneisyyttä, aikajanat kulkisivat rinnakkain ja lukija kokisi sekä syyt että seuraukset niin yht'aikaisesti kuin se on mahdollista. Mutta olen tulossa siihen tulokseen, että aikajanoja (3) ja näkökulmahenkilöitä (3) on liikaa kuljetettavaksi lomittain. Vaikka olen selkeästi lukujen alussa merkannut esim. mikä aikajana on kyseessä, kokonaisuus on alkanut näyttää omissakin silmissäni sekavalta - juonikaaviossa kaikki on selkeää, mutta kun luen esim. keskikohdan jännittäviä lukuja, joissa lukijan huomio kiinnittyy vahvasti kaikkiin henkilöihin ja kahteen käsiteltävään aikajanaan ja niiden tapahtumiin, näen selkeästi silmissäni lukijoiden otsanrypistykset ja turhautumiset siitä, kun he eivät pääsekään seuraamaan välittömästi tapahtumia, jotka jäivät edellisen luvun lopuksi jännittävään kohtaan. Itken verta, mutta taidan joutua luopumaan kirjan kantavasta ajatuksesta j...

Tänään kirjoitin tämän vuoden toisen (tai ensimmäisen kunnollisen) kymmenminuuttisen. Tuloksena oli 100 sanaa. Se on vähän, mutta vuositasolle kerrottuna ihan mukavasti. Romaani etenee, vaikka vain 100 sanaa kerrallaan. Illalla omistan seuraavan kymmenminuuttisen novellille.

Tuntuu kuin aika olisi hukkunut Bermudan kolmioon. Eilen oli joulu, tänään jo lähestymme viimeistä tammikuun viikkoa. Mihin tämä kuukausi oikein katosi? En ole pitänyt uudenvuodenlupaustani kirjoittamisesta. En ole kirjoittanut kuin yhtenä päivänä, tuskin silloinkaan aikomaani 10 minuuttia. Tammikuun alussa tunsin asiasta puristavaa huonoa omaatuntoa ja ahdistusta. En enää. Avasin juuri tiedoston ensimmäistä kertaa sitten joulukuun ja lueskelen sieltä täältä, makustelen. Olen koko tammikuun työskennellyt toisten tekstien parissa, joten olo on tekstuaalisesti kylläinen ja suorastaan ähky. Tästä ei riitä varmasti omalle käsikirjoitukselleni, tästä olosta ja yltäkylläisyydestä. Mutta en anna sen vaivata mieltäni liikaa. Muokkailen edelleen virkettä, sitten toista. Kaikki on aina kotiinpäin, ja näin on juuri nyt hyvä. Olen tilaamassa itselleni kirjahyllyn. Asunnossamme on vain yksi, se joka kannattelee tätä työpöytääni. Ikean Kallax-hyllyn aukot ovat täynnä sanakirjoja, ammattikirjalli...