Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Tehtävälistalta muokkaus ja vienti kohtauslistaan, sitten seuraava kohta, ja seuraava. Jollekin satunnaiselle lappuselle raapustuksia asioiden loogisesta etenemisjärjestyksestä ja sitten uuden kohtauslistan tarkistus sitä vasten. Lisää raapustuksia: tällaisia kohtauksia vielä tarvitaan, lisää viite tästä tuonne, tuollainen lisäys tänne. Onneksi on loma. En aseta mitään konkreettisia sanatavoitteita, mutta haluan a) saada kohtauslistan kuntoon, ja b) kirjoittaa vähintään joka toinen päivä loman aikana. Käsikirjoitus tuntuu jälleen elefantilta, joka pitäisi niellä, mutta ehkä se menee pienen pienissä palasissa, niin toivon ja siihen täytyy uskoa. Joudun kyllä ottamaan uuden kohtauslistatulosteen, edellinen on marginaalimuistiinpanoista aivan täynnä.

Edelliset hahmopohdintani johtivat laajempiinkin ajatusketjuihin. Onko loppu nyt oikeastaan se, mitä toiselle päähenkilöistä toivoisin. Onko juonen painopiste väärällä elementillä, pitäisikö siirtää huomiota hieman toisaalle. Toisaalta onko juoni liian monimutkainen näin, onko liikaa elementtejä, onko liian sitä tai liian vähän tätä, vai onko juuri hyvä. Tuntuuko isolta vain siksi, etten ole tehnyt tällaista koskaan aiemmin. Muutan lopun. Yritän kirkastaa itselleni tämän projektin punaisen langan. Vedän viivaa suunnitelmien ja muistiinpanojen yli ja ideoin lisää. Ajattelen ääneen ja paperilla. Kesä rimpuilee syksyä vastaan. Yhtenä hetkenä koleaa, toisena aurinkoista ja leppeää tuulta. Haaveilen silti jo syysvaatteista. Ostan tänä syksynä värikkäät sukkahousut. Haluaisin sijoittaa tunnelmalliseen design-valaisimeen, mutta tuskin raaskin. Onneksi unelmoiminen ei maksa mitään.  

Raivoisan luomiskauden jälkeinen tyhjiö. Yritin vielä eilenkin hangoitella vastaan, mutta luovuuskaivo taitaa olla nyt tyhjä - on turha puhista harmista, kun sanoja ei tule eikä mikään kiinnosta, vaan pitää vain hyväksyä, että nyt on kuluttamisen eikä luomisen aika. Kyllä se kaivo täyttyy taas, täytyy vain ammentaa muualta kuin itsestä välillä. Tämä kesä on ehkä elämäni pisin, ja se on ihanaa, vaikka en pidäkään siitä, että jo lounaan jälkeen on käytävä viilentävässä välisuihkussa ja tuuletin pyörii lähes vuorokauden ympäri, tai siitä, miten aivoni huutavat varsinkin tässä tyhjentyneen kaivon tilanteessani jatkuvasti sitä, miten en hyödynnä kesää ja se vain lipuu ohi, jos en "suorita" tiettyjä kesään kuuluvia asioita tai hyödynnä sen tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta on ihanaa silti. Ihanaa, että pellot ovat keltaista ja niityt vihreää, hiekkatie rahisee jalkojen alla ja taustalla kimmeltää kaistale merta ja ympärillä on peltomaiseman kehyksenä metsää, joka taittuu siniseen. A...

Taas olen siinä onnellisessa (ja todennäköisesti optimismin kyllästämässä) tilanteessa, jossa olen mukamas ratkaissut käsikirjoituksen vielä pohdittavana olleet juoni- tms. aukot ja voin paahtaa menemään sen minkä ehdin ja jaksan. Mikä on viime aikoina tarkoittanut sanaa sinne ja sanaa tuonne, sillä työpäivät tuntuvat imevän mehut ja illalla taas pitäisi huoltaa kipuilevaa kehoa. Välissä laittaa ruoka ja suoristaa ruoto hetkeksi. Leikittää huomionkipeää teinikoiraa. Mutta noh, ehkä tämä tästä. Pitää vain joko sallia itselleen se, että kirjoittaminen on tällä hetkellä viikonloppujen hommaa, tai sitten ottaa jämerämpi ote ajanhallinnasta ja raivata itselleen edes 15 min kirjoitusaikaa illan päästä. Tai aamuista, mutta todennäköisemmin illoista. Aika vain tuntuu karkaavan johonkin, kohta on jo kesäkuu...       Tosin tajusin juuri, että ensimmäiseen kesälomapätkääni on enää pari päivää. Voi että! Noh, katsotaan siis mitä tulee ja kuinka paljon. Haluaisin luvata itselleni 1. n...

Ostin tänään keltaisen sadetakin. Kotona seisoin hetken takaovella ja katselin auringonvalossa kylpevää terassia ja pohdin, onkohan tämä viimeinen varsinainen kesäpäivä. Oloni oli melankolinen, loput ovat minulle vaikeita, varsinkin ennen kuin ne tulevat ja niitä joutuu odottamaan. Tai elämään lävitse. Siinäkin olen huono. Olemaan antamatta liikaa painoarvoa asioille, joille ei välttämättä tarvitsisi antaa muuta kuin olankohautuksen. Vaikka pidänkin paljon syksyn väreistä ja lämpimistä neuleista ja teestä ja villasukista ja koristevaloista, kesän loppuminen tuntuu aina menetykseltä. Ei vain haikealta, vaan siltä kuin sydän halkeaisi. Katsoin itseäni piristääkseni yhden lempielokuvistani, tein sushia ja kirjoitin katkelman, josta oikeasti pidän. Olen viikon pyöritellyt uuden tarinaidean outlinea, ja vaikka junnaankin eräässä sivujuonessa, hymyilyttää aina kun pohdiskelen, miten tarinassa olisi paras edetä. Tässä vaiheessa kaikki on vielä niin auki. Saa leikitellä ihan typerilläkin ideoi...

Olin viikon kesässä. Ne värit, jopa maanläheiset, tuntuivat kuhisevan elämää ja huutavan riemua. Talot olivat keltaisia, valkoisia, persikkaisia, vaaleanpunaisia, valkoisia ja vihreitä. Kun eilen alkuillasta köröttelimme Helsinki-Vantaalta kotikaupunkiimme muutaman tunnin, katselin kotimaisemaa, joka ei vielä syksystä huolimatta ole lakastanut vihreää yltään, ja silti tuntui kuin maailmasta olisi imetty värit pois. Vaikuttaa dramaattiselta, mutta siltä se vain tuntui. En välttämättä kaipaa takaisin lomalle, mutta jonkinlaisen shokin koin vain viikonkin poissaolon jälkeen. Täällä kaikki on niin... laatikkomaista. Ikkunat ovat laatikkoja laatikkojen kyljissä. Värejä toki on, ja muotojakin, mutta kaikella on selvät raaminsa, säännöt, ja syksy on taittanut valonkin jo murrettuihin sävyihin. Kreikassa syksyn havaitsi pimenevistä illoista ja kylän letkeämmästä elämänmenosta. Saman rakennuksen yksi ikkuna saattoi olla kaareva ja viereinen neliö. En kaipaa sitä, ettei vessapaperia saa laitta...

Se tunne, kun tiedät suunnitelleesi tarinaa vuosia sitten jonnekin, mutta tiedostoa ei löydy koneelta, etkä enää muista, mikä muistikirja mahtoi olla kyseessä. Hmph. Kesä tuli jälleen kuin varkain, mutta sitä parempaa yllätystä ei olekaan. Olen istunut puutarhassani taaksepäin taittuvalla tuolilla ja lukenut sivuja toisensa perään. Nyt olisi jonkin loistavan uuden tarinan nälkä, haluaisin löytää uuden fantasiatarinan, joka tempaisi vastustamattomasti mukaansa, tai kihelmöintiä aiheuttavan jännärin, tai jonkin romanttisen tarinan, jonka perään voisi huokailla vielä kauan kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin. Suosituksia otetaan siis vastaan!

Tästä käsikirjoituksesta on tullut aika kuormittava - sen keräämä tunnepainolasti on ollut lähinnä negatiivista viime aikoina. En ole työstänyt sitä yhtään, eikä kyllä kiinnostakaan. Taas on tällainen vaihe. Tuntuu kuin tämä tarina olisi jo monta kertaa varmasti kuultu, eikä intoa siis hirveästi ole. Näin viime yönä kässäriin liittyvää unta ja se laittoi  kyllä miettimään, voisiko asiaa x ja y muuttaa paremmaksi, mutta nyt kun istun tässä, ihan koneella asti ja sormet liipaisimilla, olo on vain nääh . Kaipaan sitä tunnetta, kun olin palavan, intohimoisen rakastunut tarinaani ja sen hahmoihin. Nääh tuntuu myrkyltä niellä. Ikkunani toisella puolella pitkä tummahipiäinen mies yrittää pitää koossa kolmilapsista katrastaan, kun yhdeltä tippuu pyöräillessä hattu ja pian kaikki sinkoilevat sinne tänne pyörillä ja ilman. Hetki menee, ennen kuin matka jatkuu, mutta jatkuu se kuitenkin. Kaikki ovat taas pyöriensä selässä hatut päässä ja reput selässä. Maahan jäi vain lyttääntynyttä auri...

Olen viimein löytämässä ärtymyksen . Avasin tiedoston ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja kirjoitin. Täydensin vanhaa kohtausta uusilla yksityiskohdilla, ja yllätyin siitä, kuinka hyvää teksti oli jo ennestäänkin. En lukenut ympäriltä, pelkään pettyväni, ja suojelin tätä mahtavaa onnistumisen tunnetta. Jälleen on kuukausi kallistumassa jälkimmäiselle puoliskolleen. Se tarkoittaa ainakin näillä näkymin sitä, että saan taas aikaa itselleni, tälle käsikirjoitukselle. Ja ehkä muillekin projekteille, saa nähdä mitä tulee ja mistä. Ulkona ikkunani takana maisema on vihreää silmua ja ruohoa ja taivas on sininen ja tuntuu siltä kuin tämä kaikki olisi jollain tapaa minua varten. Kuin lohdutus, lahja. Palaava kirjoitusinto tuntuu samalta. Tuntuu, että olen taas päässyt syvemmälle parin hahmon psyykeeseen. Ah, mikä tunne se onkaan! Joten odotan innolla vapauttani. Raapustelen odotellessani ainakin vähäsen.

Fiilikseni käsikirjoituksesta aaltoilevat laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten tunnelmat olivat huomattavasti positiivisemmat, nyt taas olisin jo valmis nakkaamaan projektilla vesilintua. Mutta ei se mitään, alan jo ehkä tottua tähän ylä- ja alamäkien vuorotteluun, siihen etten ole tekstini kanssa aina niin sinut. Ongelma on suurella todennäköisyydellä täysin korvieni välissä, eikä tekstissä itsessään ole suurempaa nuristavaa. Perfektionismi vain nostaa rumaa päätään. Mutta antaa nostaa. Kesä on kääntymässä kohti loppuaan ja ilmat tuntuvat lempenevän entisestään: kuumuus ei ole enää päällekäyvää, tuuli hivelee kasvoja lämpiminä henkäyksinä. Suren kyllä jo lempivuodenaikani hiipumista, kesä kuluu aina niin nopeasti ja tuntuu, etten ehkä saa edes sisäistettyä sitä kunnolla, päästyä mukaan, ennen kuin se on jo ohi. Seuraan ristiriitaisin tuntein lehtien putoilua puista. Sitä ei tapahdu vielä syksyisellä raivolla, mutta jokunen sieltä täältä niin, että syksyn voi jo nähdä ilmassa. Edes...

On ollut ehkä turhankin pitkä tauko kirjoittamisesta/editoimisesta. Kuun vaihteessa mielessäni pyörinyt kiukku piti pintansa sinnikkäästi, vasta tänä aamuna totesin tunnemyrskyn laantuneen tarpeeksi, että tiedoston pystyy avaamaan ilman turhautumista ja antipatioita. Hyvä näin. Nyt olen saanut taas pari lukua editoitua, eikä yhtään tuskastuta. Taas on toivonkipinä siitä, että ehkä tästä joskus valmistakin tulee. Tavoitteenani on edelleen saada käsikirjoitus koelukijakuntoon tämän kesän (lue: vuoden) aikana. Seuraaviin viiteen lukuun ei ole suunnitelmissa ihmeempiä muokkauksia, joten elättelen toivoa siitä, että saisin tässä viikonloppuna kirjan alkupuoliskon editoinnin pakettiin. Yksi murheenkryyniluku sinne jää edelleen kummittelemaan, en vieläkään oikein saanut sitä asettumaan luontevasti, mutta olkoon nyt kun ei kerran ojennu suosiolla. Ainahan siihen voi palata myöhemmin, kun muut ovat valmiina koeluettaviksi. Löysin kirpputorilta viikko sitten kahdella eurolla juuri sellaiset ...

Herään toisinaan ajatuksistani kiukkuun. Turhautumiseen, joka syntyy kun ajattelee missä voisi olla, missä vaiheessa käsikirjoitus voisi olla, montako niitä voisi olla. Flunssa ja pitkät työpäivät siivittävät näitä tuntemuksia kenties vielä korkeampaan lentoon, hidaskaan eteneminen ei ole varmaa. Ajatus kohisee ja kihisee pinnan alla suonissa ja välillä tekee mieli repiä suunnitelmat alas seinältä. Kursorin pomppiminen keskeneräisen, palasiksi hakatun luvun syövereissä nostattaa verenpainetta niin, että on pakko sulkea kirjoitusohjelma ja tuhista ja puhista kädet puuskassa ruudulle. Nyt on sellainen ilta. Kiukuttaa. Olen viime aikoina lukenut niin paljon kotimaisia historiallisia romaaneja, että oma vastaavan genren käsikirjoitusideani ja -raakileeni huutelee vaihtopenkiltä varovasti. Joko olisi haastajan vuoro? se sanoo. En tiedä. Ehkä pitää tässä välissä tehdä tosiaan jotain muuta kuin sylkeä kirouksia keskeneräiselle. Tai sitten suosiolla hypätä vain ihan toiseen lukuun, ihan t...

Kuvaa edelliseltä lukumaratonilta (2014) Jäimme juhannukseksi kaupunkiin, mikä oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Päätin pyhittää vuorokauden pitkästä aikaa lukumaratonille, johon valikoitui Finlandia-ehdokkaanakin vuonna 2014 ollut Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta . Vuorokausi on nyt täysi ja sivuja on takana 350. Vasta puolet, tosin; kirja on aikamoinen järkäle, 644 sivua, mutta ainakin vielä kokonaisuus on hyvin kasassa, ja todella kaunis ja tarkkasilmäinen kerronta tenhoaa tavalla, joka saa kääntäjänsormeni syyhyämään ja kirjoittajaminäni huokailemaan ihastuksesta. Vaikka luonnonkuvaus onkin Kytömäen ehkä hehkutetuin vahvuus, kiinnitän jatkuvasti kuitenkin huomiota erityisesti ihmiskäytöksen ja -mielen täydelliseen, vivahteikkaaseen ja hienovaraiseen kuvaukseen, joka tuntuu harvainaisen realistiselta. Suosittelen siis lämpimästi! Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka k...

Vihreää, vihreää ikkunoideni takana. Elinvoimaista, kirkasta vihreää! Vielä viikonlopun helteet ja piha vihertänee täydessä loistossaan. En malta odottaa, sormet syyhyävät jo parvekkeen laittoon ja aurinkoa ottamaan ja meren rannalle aaltojen kuohua kuuntelemaan. Kesä on vuodenajoista lyhyin mutta rakkain, kuin suloinen uni, josta ei halua päästää irti. Ah, miten olen sitä kaivannutkaan. Mukaan on silti mahtunut huonojakin päiviä, vaikka säät alkavatkin olla kesäiset. En ole ehtinyt kirjoittaa omaa tekstiäni kuin muutaman hassun kappaleen verran, ja ärtyneisyyttä lisää hieman se, että mielenkiintoni hajaantuu nyt monelle eri taholle työkiireiden ja kilpailevien ideoiden vuoksi. Viime yönä sain idean, josta saattaa olla Nova-tarjokkaaksi, kun vain saisin juonen ensin kehiteltyä (Missä välissä, voi missä välissä?) ja tekstin ylipäätään kirjoitettua. Ensi viikolla pitäisi olla enemmän aikaa, silloin pitänee tarttua toimeen, kun deadlinekin on jo 4. päivä. Aikooko joku muukin osallistua?...

En ole editoinut pääprojektiani OWCF:tiä pitkään, pitkään aikaan. Nyt olen palailemassa vähitellen taas ruorin ääreen. Tekemistä olisi paljon muutakin, mutta kirjoittamisinto on palaamassa väkevästi. Tuijotan sateeseen ja olenkin yhtäkkiä Edinburghissa tuijottelemassa brittiversioon samasta säätilasta, humpsis! On edelleen vaikeuksia edetä, se on varmaa: seuraavaksi tekeille tulevat luvut ovat haastavia, sillä toiseen tarvitsisi kokemusta, jota en omaa, ja toinen taas on hyvin emotionaalinen ja sen kanssa saa olla varovainen, ettei tule yhtä isoa angstimyttyä. Suru- ja masennustilojen kuvaamisessa pitäisi aina muistaa vähäeleisyys ja se, että ylilyönnit tuottavat halutun vaikutelman sijaan täysin päinvastaisen, mikä rikkoo lukijan illuusion ja palauttaa takaisin omaan todellisuuteensa kirjan maailmasta. Ei hyvä. Maltilla on siis edettävä. Olin vielä aamulla huolestunut siitä, miten kirjoituksen sävy tuntuu vaihtuvan aika paljon pitkin käsikirjoitusta, mutta nyt en jaksa murehtia. E...

Kesä juoksee pakoon ja helteet saavat hikoilemaan tietokoneen ja tenttikirjojen äärellä. Rannalle on kilometrejä ja taas kilometrejä matkaa, eikä ole rahaa bussiin. Lähin kaikille vapaa nurmikkoplänttikin on jossain yliopistonmäen tuolla puolen, en kehtaa heittäytyä naapuritalon asukkaiden takapihalle päivää paistattelemaan. Käyskentelen siis asunnossani bikineissä. Lohduttaudun tosin sillä, että onneksi täällä sisällä on sentään jääteetä ja ympäri vuorokauden hurruttava pöytätuuletin. Olen pohtinut viime päivinä paitsi stressin pakottamana erilaisten koulutehtävien suorittamista, mutta myös vähän toisenlaisiakin kirjoitusprojekteja. Olen pohtinut mm. esseekokoelman työstämistä ja julkaisemista vaikka vain omakustanteen kautta. Miksi? Koska tekee mieli ja pää tuntuu olevan täynnä kaikennäköistä, joilla voisi olematonta lukijakuntaa ihastuttaa ja vihastuttaa. Mutta saa nähdä, aiheet ovat kyllä jo esseille valittuna ja siten kokoelmassa jo muoto, mutta toisaalta rahkeet eivät ehkä ri...

Piirtäminen sujuu. Olen viimeistelemässä ensimmäistä kelvollista tekemääni muotokuvaa ja se ei tosiaan ole lainkaan pöllömpi. Vahvistan vielä kynän jälkiä ja heitän lakat päälle, jos se vaikka pitäisi piirrustuksen kauemmin turvassa ajan hampailta. Jännä katsoa suht onnistunutta piirrosta ja yhdistää se itseeni, aivoissa vieläkin takoo se vanha kunnon "Enhän minä osaa mitään piirtää". Toki kuva on osittain tehty mallikuvaan nojaten, mutta sovelsin kuitenkin ja mikä parasta, osoitin itselleni, että olen näköjään hyvin nopeasti - vain muutaman harjoitustyön ja parin teorialukusession avulla - onnistunut omaksumaan tiedot varjostamisesta, valööristä ja siitä, miten näitä kahta pitää muotokuvapiirtämisessä/-maalaamisessa hyödyntää kasvojen piirteitä korostettaessa. Ei sillä, eihän kyse ole mistään ydinfysiikasta, mutta olen silti tällaisesta pienestä onnistumisestani onnellinen. Olen aina ihaillut taitavia piirtäjiä ja toivonut kehittyväni sellaiseksi itsekin. Ehkä siis joskus! ...

"Up ahead in the distance, I saw a shimmering light." Hapuilen vieläkin pimeässä ryteikössä V:n suhteen, mutta kuten ylläolevasta voi päätellä, olen myös hahmottavinani käsilläni jo muotoja ja taidan erottaa puun pensaasta. Luin tänään voimanlähteeksi nuortenkirjan, joka ei ollut fantasiaa ja joka antoi taas vähän makua siitä, mitä kohti olen oikein pyrkimässä. Itse kirja (Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi ) oli vain ok-luettavaa, mutta sain siitä kumminkin muistutusta siitä, millainen ote nuortenkirjassa voisi olla hyvä olla ja millaista on hahmojen käsittely jne. Miten siihen V:hen saisi sitä nuorten henkeä puhallettua. Ihan hyvä siis, että luin - olen tosiaan tämän viikon vain väännellyt käsiäni osaamatta tehdä mitään ja miettinyt epätoivoisena, pitäisikö jättää koko hanke toteuttamatta, kun en yhtäkkiä osaakaan mitään. Mutta ehkä se tästä. Tänään aloitin juonikaavion täyttämisen. Edellisestä entrystä on melkein viikko. En ole kuitenkaan tehnyt mitään ih...

Stressiä pukkaa aika tavalla. Rahatilanne on synkkä, vielä olisi tälle keväälle yksi essee tehtävänä kaikkien muiden hommien lisäksi (tämän vuoden esseistä pahin epäilemättäkin), viikonloppu mietityttää ja kesän suunnitelmat ovat vielä harmittavan auki. Kaikkeen pitäisi ajatusten tasolla revetä ja alkaa olla jo se olo, että kesäloma voisi olla ihan hyvä juttu. Kouluhommat toukokuussa pitäisi kieltää lailla. Kouluhommista kirjoittamiseen. Tänään olisi tarkoitus kynäillä käsin ja tehdä muistiinpanoja enemmänkin. Bussissa istumista kun kertyy sellaiset kolmisen tuntia taas. Eiköhän siinä ajassa saa edes jotain aikaiseksi, täytyy vain toivoa, ettei vanha ystäväni matkapahoinvointi yllätä ja saa käpristymään naama valkoisena ikkunan ja istuimen muodostamaan nurkkaan. Vaan sitä ennen vähän piristystä päivään. B.N :ltä sain idean kirjoitusprojektien listaamisesta ja huomasin, että taitaisi olla hyvä ihan itsenikin takia jotain muistiinpanoa näistä tehdä. Tässä siis ne, joita olen työstäny...