Milloin jaksaa, mitä jaksaa?

11.30

Kuten tuli edellisessä postauksessani mainittuakin, olen huomannut, että mielialallani on selkeä kytkös siihen, millaisessa muodossa haluan tarinoita nauttia. Niinpä noudatan alitajuntaisestikin kaavaa, jossa tarinan muoto vaihtuu henkistä kapasiteettia paljon vaativasta yhä kevyempään sen mukaan, millainen olo sattuu olemaan. Näin käy varmasti kaikille?

Oma kaavani on tämä:

Kirjat vaativat eniten henkistä kapasiteettia, keskittymistä ja tahtotilaa. Varsinkin sellaiset, joita en ole lukenut koskaan aikaisemmin - uusiin ei voi tarttua ollenkaan, silloin kun mielialani on matala. Vanhoihin voi, jos keskittymiskykyä riittää. Mutta olen huomannut, että itselläni usein lukeminen yleensäkin on poissa pelistä silloin kun on, eli vain harvoin mielialani on niin hienovaraisesti yhtä tai toista, että jakoa uusiin ja jo tuttuihin kirjoihin voisi tehdä. Eli voidaan varmaan surutta puhua lukemisesta ylipäätään ylimpänä tasona.

Seuraava aste on uudet elokuvat tai televisiosarjat: helpompia ottaa haltuun kuin kirjat, mutta vaativat edelleen keskittymiskykyä ja halua seurata aktiivisesti, mitä ruudulla tapahtuu. Niiden aikana ei voi puuhata hirveästi muuta, hahmoihin pitää tutustua ja mahdollisesti rakastua. Uudet sarjat/elokuvat ovat hyvin lähellä tasoltaan tuttuja kirjoja, tosin keskittymiskykyä taitaa vaatia kuitenkin hieman vähemmän. Lukemisen imuun pitäisi päästä kokonaan, jotta kokemus olisi mielekäs, siinä missä sarjoja tai elokuvia voi katsoa vähän lepsummin (tosin silloinkin tietenkin kokemus jää vajaaksi, mutta ei kärsi yhtä paljon kuin lukeminen).

Vanhat tutut elokuvat ja sarjat pyörivät silloin, kun ei olisi jaksamista lukemiseen tai intoa löytää uutta katsottavaa, mutta kun kaipaa silti viihdettä - tai sitä iloa ja lohtua, jonka tutut ja rakkaat tarinat voivat tuoda. Olen uusiokäyttäjä: olen lempikirjani lukenut useaan otteeseen, katsonut lempisarjani kymmeniä kertoja. Löydän aina jotain uutta, tai vain nautin siitä, että saan nähdä taas vanhat tutut fiktiiviset ystäväni. Joku voisi kysyä, eikö olisi enemmän iloa siitä, että tutustuu uusiin, löytää uusia lempitarinoita, mutta olen luonteeltani sellainen, että ystävät ovat joko läheisiä ystäviä tai vain tuttavia ja nautin henkilökohtaisista ja läheisistä siteistä. Tämä luonteenpiirre yhdistettynä korkeisiin stressitasoihini johtaakin siis luontevasti siihen, että samat vanhat pyörivät ruudullani tai yöpöydälläni uusien rinnalla vuodesta toiseen. Olen katsonut esimerkiksi Gilmoren tytöt -sarjan viimeisten 15 vuoden aikana noin kerran vuodessa, enkä vieläkään kyllästy. Varsinkin, jos tiedän jo etukäteen, millaista tarinaa haluaisin seurata seuraavaksi, valitsen hyvin herkästi vanhat tutut sen sijaan, että lähtisin metsästämään uutta katsottavaa/luettavaa (varsinkin, jos olo ei tosiaan ole kaikista skarpein).

Onko teillä luottokirjoja,-sarjoja tai -elokuvia, joiden luokse palaatte aina uudelleen ja uudelleen?

Viimeisellä tasolla olo on jo aika kurja, jaksamista/keskittymiskykyä ei olisi oikein mihinkään, edes vanhan tutun ja rakkaan sarjan seuraamiseen sivusilmällä, sekin tuntuu liian isolta ja työläältä. Tässä olossa kaipaa vain harhautusta stressistä ja murheista. Silloin apuun tulevat fanivideot, jotka ovat vain muutaman minuutin mittaisia, mutta jotka voivat parhaimmillaan nostattaa mielialaa ja jaksamista niin, että saa taas ylemmän portaan reunasta kiinni. Ne voivat myös hyvin editoituina ja suunniteltuina tarjota uutta näkökulmaa tuttuun tarinaan tai jopa luoda aivan uudenlaisen kokonaisuuden. Suomeksi sanottuna hyvät fanivideot ovat kuin muutaman minuutin lyhytelokuvia.

Ja niin, onhan vielä se yksi tarinoihin kiinteästi liittyvä aktiviteetti: itse kirjoittaminen. Siihen on syynsä, että olen tätä projektia työstänyt vuosikausia aikana, jolloin elämäni on ollut myllerryksessä. Keskittymiskykyni noin ylipäätään on madaltunut näiden vuosien aikana ja stressitasoni pomppaavat hyvin herkästi kattoon. Tällaisissa olosuhteissa kirjoittamiseni on valitettavasti pätkittäistä; koen kirjoittamisen sijoittuvan lukemisen rinnalle toiminnaksi, joka vaatii korkeaa henkistä kapasiteettia. Tuntemuksia vahvasti heijastelevien tekstien kirjoittaminen, kuten runojen ja etenkin ajatusvirtaa olevien päiväkirjatekstien, voi onnistua myös silloin, kun mieliala on kehno, mutta romaanin työstäminen - systemaattinen, suunnitelmallinen kirjoittaminen - on silloin poissa pelistä. Tähän toivoisin tietenkin muutosta: haluaisin oppia kirjoittamaan rutinoituneesti silloinkin, kun tuntuu, ettei pysty. En tiedä sitten, pitäisikö vain suosiolla työstää eri projekteja samaan aikaan ja pallotella niiden kanssa mielialan mukaan - se tuntuisi viisaimmalta ratkaisulta rutiinin ylläpitämistä silmällä pitäen.

Miten teidän kirjoittamisenne jaksottuu - vaikuttavatko mielialanne siihen, mitä ja miten kirjoitatte? Pallotteletteko projektien kanssa vai puurratte yhtä ja samaa silloin kun puurratte? Kirjoitatteko kerrallanne muutaman minuutin vai jopa muutaman tunnin? Koko käsikirjoitusluonnos hyvin lyhyessä ajassa valmiiksi vai hivuttaen, pienissä erissä?


Tänään on hyvä päivä, rauhallinen. Juon kohta Lontoon Fortnum & Masonilta ostettua jouluteetä, joka tuoksuu taivaalliselta. Tiedosto on auki, viimeksi satuin lukemaan jonkun aiemman pätkän, josta tuli se kuuluisa "Olenko muka tämän kirjoittanut itse?" -olo, joten lähtökohdat tälle kirjoitussessiolle ovat valoisat. Aurinkokin paistaa ohuelle lumikerrokselle ikkunan ulkopuolella.

2 kommenttia

  1. "Miten teidän kirjoittamisenne jaksottuu - vaikuttavatko mielialanne siihen, mitä ja miten kirjoitatte? Pallotteletteko projektien kanssa vai puurratte yhtä ja samaa silloin kun puurratte? Kirjoitatteko kerrallanne muutaman minuutin vai jopa muutaman tunnin? Koko käsikirjoitusluonnos hyvin lyhyessä ajassa valmiiksi vai hivuttaen, pienissä erissä?"

    Mieliala ei vaikuta siihen mitä kirjoittaa vaan siihen, jaksaako kirjoittaa lainkaan. Projekteja on yleensä vain yksi ja sitä sit hivutetaan eteenpäin.

    Jännää tuo sarjoihin palaaminen. Hirveästi en ole sitä itse harrastanut, mutta katsotaan jos Supernaturaali joskus päättyy, että lähtisinkö katsomaan sitä aivan alusta :)

    VastaaPoista
  2. Supernaturalin ensimmäiset kaudet olivat hyviä, kannattaa! Itsekin olen yllätys yllätys ne useaan otteeseen katsonut. :)

    VastaaPoista