Hups, edellinen postaukseni on marraskuun alusta. En tiedä, miten tässä näin kävi, vaikka toisaalta selitys on varsin yksiselitteinen: en ole kirjoittanut. En yhtään. Kaikenlaisia selityksiä toki olisi, työtahdin kiihtymistä ja influenssaa ynnä muuta, mutta rehellisesti sanottuna olisihan vapaa-ajalla ollut mahdollisuus kirjoittaa, jos siltä olisi tuntunut, edes muutamia minuutteja päivittäin, mutta ei ole tuntunut. Sen sijaan olen askarrellut ja tehnyt muita asioita. Eilenkin olisin voinut aamupäivällä kirjoittaa, mutta lähdin sen sijaan korkkaamaan uudet sukseni. Nämä ovat yksinkertaisia valintoja.

Luonnollisesti valmista ei kuitenkaan ilman rutiinia ja pakottamista synny. Se tieto takoo takaraivossani jatkuvasti ja osaltaan pahentaa tilannetta. Kun tiedän, että pitäisi tahkoa vaikka hampaat irvessä, jotta saisin valmista. Mutta valmis ei ole se, mitä käsikirjoituksestani haluan. Siksi se ei kai riitä motivaatioksi. Ei enää tässä vaiheessa, kun raakatekstiosuus on jo tehty. Olen pitänyt tätä tarinaa mukanani niin kauan, että on vaikea jaksaa ajatellakaan sellaista vaihtoehtoa, että tästä pitäisi vielä tehdä 2-3 editointikierrosta jo ennen kustantamoille lähettämistä. Että ensin tämä kierros ja mahdollisesti vielä yksi ennen koelukijoita, sitten koelukijakommenttien jälkeinen kierros, sitten vasta rundille. Se ja-mahdollisuus tuossa prosessissa ei vain käy. En jaksa. Se tekee minusta heikon, mutta tehkööt. En vain kerta kaikkiaan jaksa ainakaan tällä hetkellä, kun tekee mieli haudata koko käsikirjoitus vain pöytälaatikkoon. Haluan, että tämä editointikierros on se, jonka päätteeksi tekele lähtee koelukijoille. Sen verran saattaisin pystyä, jos vain saisin itseni taas tarinastani innostumaan edes muutamaksi kuukaudeksi. Pariksi edes. Sitten voisin antaa käsikirjoituksen olla luettavana ja arvosteltavana ja palautteen saisi jättää hautumaan taas kunnes jaksaa sen seuraavankin kierroksen. Mutta nyt on selvästi tullut se kuuluisa seinä vastaan, joten tuijotan sitä ja huokailen. Keksin muuta tekemistä. Olen kääntänyt sille jo selkäni, yritän uskotella, että jossakin vaiheessa takaisin seinän puoleen kääntyessäni se ei olekaan enää niin pystysuora ja korkea. Siksi pelkkä valmis ei riitä tämän kierroksen lopputulokseksi: pelkään, että jos tämänkin kierroksen jälkeen totean tekeleen surkeaksi, jota ei kehtaa näyttää kenellekään, kävelen seinän luota pois enkä enää koskaan palaa.

Kaikista ärsyttävintä tilanteessani on se, että ei teksti varsinaisesti huonoa ole. Ei se voi olla, kun muistelee, mitä ajattelin siitä lukukierroksen jälkeen. Se vain vaatii perslihaksia ja hikeä ja punnerrusta. Lisää tekstiä, parempia ratkaisuja, hiotumpaa ilmaisua. Ärsyttävää, miten nuo korjattavat asiat tuntuvat nyt siltä kuuluisalta elefantilta, joka vain pitäisi niellä paloissa eikä kokonaisena. Että henkinen kynnys touhuun tarttumiselle on niin iso, etten edes halua katsoa elefanttia ja määritellä, millaisiin osiin se kannattaisi jakaa. Että se vain seisoo siinä. Harmaanahkainen seinä.

Äh. Toisaalta nyt kun kirjoitan tätä, ärryn jo itseeni siinä määrin, että tekisi mieli avata suunnitteluvihkoni ja katsoa, mikä kaikki kässärissä oli olevinaan pielessä. Että olisiko edes jotain pientä, mistä voisi aloittaa. Jotain, minkä muokkaaminen ei riipu täysin niistä isommista palasista.

Huoh. Mutta ensin on joka tapauksessa taas kiireinen työpäivä muiden tekstien äärellä.