Luonnostelua

10.24

Lokakuu lähestyy ja siten NaNoWriMo, jonka aion pitää poikkeuksellisesti jo lokakuussa Elinan kanssa. En tähtää sanamääriin tällä kertaa, aion todellakin saada vain romaanini tämän nykyisen version valmiiksi - ja epäilen, että se vaatii n. 20 000 sanaa. Mutta saa nähdä.

Olen vähän hermostunut, ihan vain siksi, että pääni on ollut aika pyörällä viime päivät tarinoista, tarinaideoista, sekä uudelleen löydetystä piirtämisinnostani. En piirrä usein, todella harvoin itse asiassa, ja olen aika surkea siinä. Mutta haluaisin osata, joten kävin lähi-Prismasta ostamassa luonnostelumuistikirjan ja olen nyt piirrellyt kaikkea typerää ja pientä ja suunnitellut samalla kirjoitusprojekteja, jotka siis odottavat nyt marraskuuta ja lokakuun jälkeistä aikaa ylipäätään. Yhteen projektiini liittyy piirtäminen läheisestikin.

Luonnostelun lisäksi olen katsellut paljon kuvittajien YouTube-videoita, ja törmäsin myös tähän, mikä saa minut paitsi tuntemaan itseni hyvin onnelliseksi, myös kyseenalaistamaan aikaisemmin yllä tekemäni väitteen piirrustustaidoistani.



Kuvittajien videoiden katselu on hävittänyt aikaisempaa (varsinkin itseeni kohdistuvaa) mielikuvaa siitä, että "hyvä piirtäminen" on yhtä kuin fotorealismi, tai tarkalleen ottaen valokuvatarkkuus, joka saa minut aina huokailemaan ihastuksesta. On ollut helpottavaa huomata, että tyylejä on itse asiassa varmasti tuhansia - ja jos tekisi esimerkiksi tällaisilla, yllä olevan videon kaltaisilla hahmoilla sarjakuvan, kukaan ei tulisi kyseenalaistamaan sitä, osaako sarjakuvan tekijä piirtää. Mikä ihana ajatus!

Lapsena pyysin maalaamista opettavaa äitiäni piirtämään kanssani, ja hän lopulta lopetti, koska petyin aina niin kovin siitä, etten ollut yhtä hyvä kuin hän. Nyt kun piirtelen sökeröitäni ja loputtomia kasvoja luonnostelukirjaani, hymyilen ja tunnen yhteyden äitini muistoon. Tuntuu kuin hän istuisi taas pöydän ääressä vierelläni, kynä kädessä näyttämässä, miten hevosenkin voi piirtää pelkillä ympyröillä. Toisaalta ikävä on riuduttavaa: olisinpa lapsena jaksanut harjoitella, luottaa siihen, että osaan. Tuntuu kamalalta, että tämä valaistumisen hetki tapahtuu 20 vuotta liian myöhään aikana, jolloin en voi enää soittaa äidilleni innoissani ja pyytää uutta mahdollisuutta yhteiseen piirrustussessioon seuraavan kerran kun nähdään.

Ehkä kokeilen seuraavaksi sitä hevosta.

0 kommenttia