Kannattaa aina tulla avautumaan luovuuden tukoksista - yhtäkkiä minulla on ideoita vaikka kuinka! Ja mikä parasta, niistä muodostuu kolme omaa kirjakokonaisuuttaan, joista taas lopulta lastenkirjatrilogia. Helpotus on konkretiaa.

Gif

Alan toivottavasti heräillä taas monen kuukauden jälkeen näihin hommiin?

Ei kun laatimaan alustavia visuaalisia apuvälineitä eli kirjakansia, hahmoluonnoksia ja lopulta korvillekin inspiraatiota soittolistan muodossa. Yhden naisen talkoot!

Ensimmäinen vuosi sitten...2008?, kun en osallistu NaNoWriMoon. Harmittaa, kieltämättä. Ei sillä, en varmasti olisi pystynyt osallistumaan - olen saanut koko syksyn aikana luettua tasan yhden romaanin ja kirjoittanut jopa kokonaisen yhden rivin, jonka olen senkin tainnut poistaa - mutta veri vetää kirjoittamaan, tuskailemaan näin marraskuun pimeydessä ja harmaudessa luovuuden ah-niin-suloisissa kivuissa. Ikävä luovaa päänvaivaa.

Haluaisin saada aikaiseksi sen lastenkirjan tai edes -tarinan, josta oli viime kerrallakin kuukausi sitten puhetta, mutta en vain saa itseäni näppäimistön äärelle. Pääni tyhjenee ja haukotuttaa aina kun kokeilen. Ehkä paineita tulee siitä, kun tarinalle on olemassa jo yleisö, ja siitä, kun tällaisten tarinoiden kirjoittamisesta ei ole mitään kokemusta. En keksi nokkelaa pientä kertomusta, jossa olisi enemmän tai vähemmän piilotettuna vielä jokin opetuskin. Luultavasti pitäisi vain antaa mennä ja kirjoittaa mitä mieleen sattuu, pahemmin suunnittelematta, mutta pelkään, ettei siitäkään tulisi mitään.

Löytyisikö lukijoista ketään, joka olisi satuja tai lastentarinoita aikaisemmin kirjoittanut ja joka voisi vinkkejä tarjota?

Tuntuu jotenkin hassulta, miten tästäkin voi niin vaikeaa itselle tehdä - eiväthän Peppi Pitkätossun seikkailutkaan lopulta ole monimutkaisia. Miksi siis tämä rakenteellinen ahdistus?

Varsinkin, kun taitaa minulla kuitenkin jo ideoita päähenkilöistä olla. Vaan toisaalta, olen huomannut että varsinkin lastentarinaa ideoidessa oman elämän vaikutteet puskevat pahasti tyrkylle, aikuisten tarinoita jopa näkyvämmin. Onko teillä vastaavia kokemuksia? Jännä ilmiö, en osaa yhtään sanoa, mistä moinen voisi johtua - varsinkin huomioiden, miten lastentarinassa voisi revitellä fantasialla ja mielikuvituksella minkä taitaisi. Vaan ei, mieleni heittää eteeni kuvia hahmoista, joiden elämän ja omani välillä näen kytköksiä kuin siltoja, ei väliä kuinka paljon hahmoilla yritänkin leikkiä. Toisaalta, jos tarinat ovat tulossa vain "kotikäyttöön", lieneekö siitä nyt niin hirveästi haittaakaan.

Mitkä olivat teidän suosikkinne tarinoista lapsena? Perinteiset Astrid Lindgrenin kirjat, vai kenties brittiklassikot kuten Viisikot tai Kaislikossa suhisee, vai esimerkiksi yllä kuvassa oleva Ruohometsän kansa? Entäs nykyään, onko jokin lastenkirja vienyt sydämenne niin, että ihailette sen taituruutta vielä näin aikuisena kirjoittajanakin?