Häikäisevää

0.13

Riitta Jalosen Kirkkaus oli väkevä lukukokemus. Se toi omat haamuni jälleen viereeni makaamaan sängylle kuin pallomekkoisen nuoruuteensa hukkuneen Myrtlen, ja jouduin jaksottamaan lukemistani muutaman sivun pätkiin. Piti hengitellä välillä, "Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä." (Kirkkaus, s. 121) Tein myös muistiinpanoja: Jalonen on onnistunut pukemaan Janet Framen suulla sanoiksi monia asioita, joita tunnen nyt, ennen ja varmaankin aina.

"Jos minä menen nyt niin syvälle että löydän aarteen, en taida jaksaa sen kanssa enää ylös." (s. 272)

Pyörittelen mielessäni lukuja, ennen niin odottamiani kohtauksia, enkä saa tartuttua niihin, ote lipeää tai annan sen livetä. Ehkä en edes kurota, kunnolla. Pelkään, etten saa kannettua niitä pinnalle. Ja jos saan, ne ovat rihkamaa, eivät ponnistelun arvoisia, sillä tällä hetkellä jaksamiseni ei todellakaan riitä. Siispä kierrän ja kaarran ja arvioin. Pystynkö sukeltamaan? Painavatko ne jo tarpeeksi? Saanko niitä kuitenkaan ylös?

Paradoksi: pakko kirjoittaa ja aivan pakko olla kirjoittamatta. Niinpä kirjoitan epäkirjoittamalla: lisäilen sanoja vanhoihin katkelmiin, leikkaan ja liimaan osioita ja tapailen alkusanoja paperille, suttaan yli ja aloitan uudestaan ja haen mielentiloja. Turhaudun, mutta palaan kuitenkin aina tekstin äärelle.

"Sinä kirjoitat siitä vielä, hän sanoo. Nuo asiat eivät puhumalla kulu pois." (s. 85)

Lukekaa Kirkkaus.

2 kommenttia

  1. Kirkkaus oli hieno lukukokemus. Pitäisi tutustua kirjailijan aikaisempiin teoksiin. Tämä oli ensimmäinen jonka luin häneltä.
    Epäkirjoittaminen kuulostaa vähän samalta mitä teen itsekin juuri nyt. Vaihdan kertojaa ja leikkaan ja liimaan palasia lukujen välillä. Toivottavasti kirjoittaminen lähtee taas käyntiin.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä, Kirkkaus oli aivan järjettömän hieno. Olen tykännyt Jalosesta aina, mutta Kirkkaus oli jotenkin niin - hieno. Se kertakaikkiaan osui maaliinsa.

    VastaaPoista