Sanoja, sanoja

10.51

Olen viime päivinä täyttänyt itseni Helmi Kekkosen sanoilla: olen lukenut hänen vanhaa blogiaan, ihastellut miten joku osaa sanoa asiat juuri niin kuin miltä ne tuntuvat, ja sain viimeinkin käsiini myös Suojattoman. Suojattomassa olen vasta alussa, merimatkalla, mutta tuntuu, että tästä tulee yksi suosikeistani, kirjan kieli on niin täynnä merkityksiä ja tunteita, juuri sellaista tekstiä, jota itsekin haluan tuottaa. Vähällä voi sanoa niin uskomattoman paljon.

Olen viime aikoina taistellut paljonkin itseni kanssa siitä, mikä on mielestäni oman tekstini kohdalla hyvää, haluamaani tyyliä. Takaraivossa nakuttaa jatkuvasti, että kaunis kieli on kuvailevaa, kaunis kieli on Anni Kytömäen romaaneja (mitä onkin, ah miten onkin!), kaunis kieli maalailee, se kuuluisa "korkeakirjallisuus" on kaunista kieltä. Ja kuitenkin samalla ihailen sitä, kun yhdellä sanalla syntyy parhaimmillaan kokonaisia mielikuvien aallokkoja, ihailen runouden minimalistisuutta: tavoittelen itsekin sitä, että lukija voisi nähdä ja päätellä siitä, päätellä mitä muuta jää rivien väliin. Mitä kertoo poispäin kääntyvä katse, mitä se, jos meren kuvailee vain kielelle lennähtävän pisaran suolaisuudella.

Romaanini on varsin vähäsanainen. Olen tällä jälkimmäisellä puoliskolla keskittynyt luomaan jokaiselle luvulle alun, keskikohdan ja lopun, raamit - editoinnissa sitten täydennän, lihavoitan. Editointia miettiessäni tuskailen kuitenkin sitä, riittääkö tämä nykyinen oma ihanteeni, haluaako lukija enemmän, haittaako jos romaanista tulee mitaltaan lyhyempi kuin olen kuvitellut. Koko dilemma on täysin korvieni välissä - varsinkin käsikirjoitukseni päägenren huomioiden - mutta se vaivaa kuitenkin. Ja ärsyttää, että vaivaa.

Olen pohtinyt varsinkin eilen ja tänä aamuna myös sitä, onkohan minulla ollut mielessäni tarpeeksi kirkkaasti kirjoittaessani se, millaisen kirjan tästä haluan. En tarkoita temaattisesti tai genrellisesti, ajatuksen tasolla, vaan ihan konkreettisesti, vaikkapa vertailun kautta: "Tästä tulee rakenteellisesti samankaltainen kuin romaani x, haluan tähän samanlaisen asian/kohtauksen y kuin romaanissa n". En tosin tiedä, pitääkö sellaista olla - ehkä kaikki kirjoitamme mitä sylki suuhun tuo ja ihastelemme lopputulosta jälkikäteen, rukkaamme sitä mieluisempaan suuntaan editoinnissa ja tulos on se mikä on, ja jos se jotenkin miellyttää niin sillä hyvä. Mutta olen miettinyt, tuleeko sillä tavalla kuitenkaan sitä haluttua lopputulosta. Tämä pohdinta sivuaa vähän aikaisempaani, silloinkin mietin käsikirjoituksen ja unelmakirjan suhdetta, mutta nyt mietin ihan editoinnillisesta näkökulmasta sitä, miten voi editoida, jos ei tiedä, mitä kirjaltaan haluaa.

On järkytys huomata näin vuosien työstämisen jälkeen, että vieläkin olen vähän hukassa sen kanssa, millainen romaanista olisi tarkoitus tulla. Tiedän kyllä, millaisen rakenteen haluan, tiedän millaista sisältöä siihen haluan (tematiikan kautta), millaista tematiikkaa ylipäätään haluan nostaa esille, mutta vähän vielä haen sitä, mitä tarkalleen kirjassa pitäisi mielestäni olla, missä muodossa. Juonellisesti se on mielestäni nyt niin looginen ja täysi kokonaisuus kuin se vain voi olla, mutta täytyy katsoa editoinnissa, tuliko kokonaisuudesta kuitenkaan sitä kirjaa, jonka siitä haluan.

Ensin pitäisi vain päättää, mihin suuntaan haluaisin sitä viedä. Haluanko esimerkiksi erilaisen näyttämisen ja läpielämisen asteen, haluanko suorempaa vai jotain kulman takaa.

Näistä pohdinnoista huomaa, että editoinnin aika on lähellä. Enää neljä ja puoli lukua jäljellä, ennen kuin lähden tulostamaan. Toivottavasti jo perjantaina.

5 kommenttia

  1. Tämä blogipostauksesi herätti paljon ajatuksia täälläkin päässä! Minusta kuulostaa, että tiedät mitä teet, ainakin tarpeellisessa määrin. Äläkä huoli kielestä - siitä tulee sellaista kuin juuri tuo kässäri vaatii. Omasta mielestäni kaunista kieltä voi olla sekä maalaileva, kuvaileva ja runsas kieli sekä todella yksinkertainen ja pelkistetty kieli. Eivätkä ne aina edes ole toistensa vastakohtia. Älä yritä miettiä, mitä lukija haluaa, koska lukija haluaa lukea sen, mitä juuri sinä olet päättänyt kirjoittaa.

    Tunnistan tuon miettimisen, että tuleeko kässäristä sellainen kuin piti tulla. Minulla ei tule. Eikä se tarkoita, että lopputulos ei voisi olla silti hyvä. Itselläni on isoissa linjoissa vähän sellainen asenne, että "tällainen siitä nyt tuli" - eikä se tarkoita, etteikö editoidessa olisi paljon työtä ja kielen viilaamisessa samoin, mutta joskus tuntuu, että kässäri tietää paremmin kuin minä itse. Ja sitten taas - ainahan voi editoida lisää ja kääntää kaiken päälaelleen ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eiköhän kustantamossa viimeistään tartuta tyylikysymykseen, jos se nousee jotenkin olennaiseksi lukijakokemuksen kannalta (negatiivisesti).

      Haluaisin kuulla tästä toisesta aiheesta enemmänkin kirjailijoiden suusta - siitä, tuliko heidän romaanistaan lopulta sitä, mitä he halusivat. Ei sillä, kirjan arvoa ei vähennä millään tavalla se, jos se on "vahinko", mutta olisi mielenkiintoista kuulla, käykö niin aina (lähtökohtaisesti oletan, että ikinä tulos ei ole ihan sitä mitä piti, mutta onko näin?), vai onko jollakulla ollut todella selkeä mielikuva jo ensimmäistä luonnosta kirjoittaessaan siitä, että tällainen tästä tulee ja näin sen teen.

      Rakastuin kyllä tuohon ajatukseesi siitä, että käsikirjoitus tietää paremmin - todella lohdullinen ajatus! :)

      Hmm, toivon kuitenkin, että saisin päätettyä editoinnin aikana viimeistään mitä tiedostamattani romaaniltani kaipaan. Muuten päädyn pian työstämään vähintään kahta erilaista versiota. :D

      Poista
    2. Toivon, että asia selkenee, jahka saan luettua käsikirjoituksen kokonaisuutena. Ehkä sitten tulee se ahaa-elämys siitä, mikä on "pielessä" ja mitä pitäisi olla enemmän tai vähemmän.

      Poista
    3. Joo, siinä on kyllä varmasti vaaransa, jos ei tiedä yhtään, mitä haluaa kässäriltä :D. Ainakin tulee tehneeksi paljon enemmän hommia kuin suunnitteli :D.

      Tuon "kässäri tietää paremmin" -jutun perustan siihen, että alitajunta tekee koko ajan hommia kässärin kanssa ja kässäriin. Sellaisia, mitä ei itse tajua kuin ehkä vasta sitten, kun joku toinen ne sieltä osoittaa. Siinä mielessä kässäri tietää paremmin, että sinne on sisäänkirjoitettuna paljon sellaista, joka tukee kokonaisuutta tai antaa vinkkejä lukijalle. Näin ainakin itselleni aina käy. Siksi onkin tosi kiva saada esilukijoilta kommentteja kässäristä, niin tietää itsekin, mitä on kirjoittanut siihen mennessä :D.

      Poista
  2. Tuntuu, että haluamistani asioista se tärkein eli tunnereaktion herättäminen on vaikein: on helppo nähdä, millaiset kohtaukset tarvitsen haluamaani juoneen, tarinaan, mutta on vaikeampaa arvioida, ovatko kohtausvalinnat tai kerrontatapa onnistuneet nimenomaan lukijareaktion näkökulmasta. Sen kanssa joudun vielä taiteilemaan varmasti, kun tunnetilat ovat niin abstrakteja päämäärinä.

    Onneksi on tosiaan koelukijat. :)

    VastaaPoista