Humalaa

23.17

Hahmohurmio, humala, on vallannut koko olemukseni.

Kirjoitin ensimmäistä kertaa kunnolla uudelleen aiemmin tarkoituksella hieman epätarkaksi jättämäni poikien historiikin ja löysin paremmin yksityiskohtia, jotka aion ujuttaa tekstiin ja joilla toivottavasti tuon onnistuneemmin esiin päähenkilöideni taustaa ja persoonallisuutta. Siinä sivussa pääsin niihinkin entistä syvemmin käsiksi tehdessäni toista analyysiä: näen nyt syvälle haudatut kytkökset heidän näkökulmansa ja omani välillä ja voin samaistua heihin entistä paremmin. He eivät ole minä, mutta heissä jokaisessa on oma, heitä määrittävä piirteensä, joka on kuin vääristynyt peilikuvani osa - tunnistin itseni sirpaleista vasta kallistettuani pääni (varsin äärimmäiseen) oikeaan asentoon. Oivallus tuntui tärkeältä projektin jatkon kannalta, juuri siitä vinkkelistä, että enää minun ei tarvitse luoda. Tehdä tietoisesti henkilöistä jonkinlaisia jotain kerronnallista tarkoitusta varten, vaan pystyn taas hengittämään heidän keuhkoillaan, kun viimeinkin ymmärsin miksi. Löysin tarvittavat avaimet ironisesti itsestäni.

Ymmärsin samalla mihin he ovat ankkuroituneet niin tiukasti alitajunnassani, jo alusta saakka vaikken itse ole sitä nähnytkään. Ensimmäistä kertaa tunnen kirjoittavani vain itselleni.

Ajatus tuottaa kissan kehruuseen rinnastettavaa mielihyvää: vain minä ja nämä neljä nuorukaista, sirpaleita ja heijastuksia ja suojavärejä.

Hymyilyttää,  niin kovin hymyilyttää. Huomenna kirjoituspäivä.

2 kommenttia