Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Kasassa on nyt hyvin laveita suunnitelmia mysteerin vaiheista. Taidan tehdä suosiolla niin, että koska mysteerin varsinaiset kohtaukset sijoittuvat pääasiassa eri aikajanalle, jätän ne kohtaukset viimeiseksi ja keskityn aluksi nykyhetkeen, kunnes suunnitelmat ovat tarkemmat kuin "vihje liittyy asiaan x" tai "vihjeen seurauksena tajuaa/olettaa y". Olen jo vähän miettinyt alustavaa kirjoitusaikataulua tämän käsikirjoituksen versiolle ja taidan asettaa tavoitteen kesäkuulle. Saa nähdä, miten käy. Yritän tällä kertaa myös lukea vähäsen kirjoittamisen rinnalla. Usein se jää, eivät jotenkaan mahdu samaan päähän ja olotilaan yhtä aikaa, mutta haluaisin lukea muutaman vanhan tutun tässä kevään ja kesän aikana, muun muassa Michael Ondaatjen Englantilaisen potilaan , jossa on muistaakseni kaunista proosaa ja taitavaa juonenkuljetusta eri aikatasojen välillä. Olen myös pitkästä aikaa ostanut muutamia kirjoja viime aikoina, suurin osa sellaisia jotka olen jo lukenut, mutta jo...

Ah, se suloinen ristiriita, joka tulee, kun lukee hyvää proosaa ja on ensin ihan myrtynyt, että en minä kuitenkaan ikinä osaa tällaista, mutta sitten tulee sisuuntuminen, että yritän ainakin. Hienot ilmat, pakkasta niin paljon, että koiraa ei saa 100 metriä pihapiiristä kauemmas. Ihanan rennot työpäivät hirveiden kiireiden jälkeen: on musiikkia ja pyykinpesukoneen kolinaa ja auringon laikkuja lattioilla ja hienoja tarinoita mielessä, halu edistää omaa tekelettä. Työsähköpostia vahdatessa on nyt hyvää aikaa pitää suunnittelutiedostoa auki ja raapustella paperille merkintöjä. Tämä aurinko, voi että, mikä valon määrä! Toki jossain vaiheessa tämän kaiken pitää sulaa, tulee harmaata lokamössöä kadut täyteen, mutta nyt on pakko nauttia.  Ja suunnitella. Suunnitella ja suunnitella, kunnes ei ole enää muuta jäljellä kuin kirjoittaminen.

On viikonloppu, mutta ei tunnu siltä. Googlailen hierontapallon käyttöohjeita ja niskan venytys- ja jumppaohjeita ja jumppaan ja vanutan ja lepuutan ja yritän olla odottamatta kipuja, vaikka ne jossain vaiheessa päivää aina iskevät. Mälsää. Mutta tänään ei tarvitse tehdä mitään, ei yhtikäs mitään järkevää tai tarpeellista. Aion kuunnella äänikirjaa, käyttää koiraa ulkona ja neuloa. Menossa on montakin kirjaa, mutta tänään ajattelin kuunnella loppuun välipalaksi valitsemani Linnunradan käsikirja liftareille , jonka olen kyllä lukenut joskus muinoin, mutta josta en muistaa enää alkua lukuun ottamatta paljoakaan. Käsikirjoitusrintamalla on tapahtunut hyvin vaivihkaisia, pieniä liikahduksia. Olen saanut editointiajatukset nivottua keskeisimmän ongelman ympärille ja nyt täytyy vain päättää, mitä tarkalleen haluan. Sehän on se vaikein osuus, eikös? En pidä kiirettä: tämä joulukuu saa olla hoputtomatonta mietiskelyä saunan lauteilla ja neuloessa. Nautiskelen siitä, että olen jälleen tässä vai...

Flunssassa ajatukset joko eivät liiku lainkaan tai sitten ne liikkuvat vapaammin. On syntynyt tekstiä, vähän, vain muutamia virkkeitä, joista on syntynyt kappaleita, mutta mikä tärkeintä, on syntynyt ajatuksia. Ei ole rajoituksia, kun kuume järjestää ne uuteen uskoon, tai pikemminkin poistaa järjestykset kokonaan. Olen pohtinut paljon hyviä henkilöhahmoja, niiden kaavamaisuutta ja epäkaavamaisuutta, ja uusia ajatuksia on herännyt mukavasti. Hikoilen niitä huokosistani. Se on epämukavaa, mutta en voi olla hymyilemättä. Olen saanut luettua myös kirjoja. Sekin tekee hyvää, niin kuin myös se, että nukahtaa välillä kesken.

Se tunne, kun tiedät suunnitelleesi tarinaa vuosia sitten jonnekin, mutta tiedostoa ei löydy koneelta, etkä enää muista, mikä muistikirja mahtoi olla kyseessä. Hmph. Kesä tuli jälleen kuin varkain, mutta sitä parempaa yllätystä ei olekaan. Olen istunut puutarhassani taaksepäin taittuvalla tuolilla ja lukenut sivuja toisensa perään. Nyt olisi jonkin loistavan uuden tarinan nälkä, haluaisin löytää uuden fantasiatarinan, joka tempaisi vastustamattomasti mukaansa, tai kihelmöintiä aiheuttavan jännärin, tai jonkin romanttisen tarinan, jonka perään voisi huokailla vielä kauan kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin. Suosituksia otetaan siis vastaan!

Otsikko sanoo taas oikeastaan kaiken olennaisen: vieläkin vähän taistelen itseni kanssa sen suhteen, miten tämän tarinan kerron, joten taukoilen. Mietin kyllä käsikirjoitusta päivittäin ja tuntuu, että pian on varmasti jo uuden raakatekstin aika, kohtaus sinne ja toinen tänne, lause tuonne ja virke tuohon, mutta ensin pitää vähän makustella ja makustella lisää. Tai siltä tuntuu: jostain syystä koen tällä hetkellä tyylin erittäin tärkeäksi elementiksi, sen miten asiat tuodaan esiin vai tuodaanko ollenkaan. Joten tosiaan vain pohdiskelen ja luen paljon muiden teoksia. Pääprojektini ulkopuolella elän jännittäviä aikoja, ja voi olla, että sekin heijastuu tähän, etten malta kunnolla asettaa itseäni käsikirjoitukseni taajuudelle. Kun kerran ajatukset sinkoilevat sinne tänne, tunnelmat katosta lattiaan ja seinältä toiselle. Mutta eiköhän se tästä. Toivottavasti; melkein toivoisin vain vastausta suuntaan tai toiseen, jotta pääsisi epätietoisuudesta. Voisi taas asettua nahkoihinsa. Nahkoist...

Erinomainen kirjallisuus on kuin happi. Tuntuu kuin olisin ollut sukelluksissa pitkään, ja olenhan minä, siitä on liian kauan aikaa, kun olen tuntenut näin syvää iloa, pohjatonta, pohjasta kumpuavaa, siitä että on mielettömiä kirjoja ja lauseita ja sanoja ja minä saan osallistua siihen kaikkeen ja lukea, kirjoittaa ja kokea. Hyvä kirjallisuus on ikuinen ilo. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin muistaa mikä on itselle se hyvän ja erinomaisen ero ja se on tämä ylitsepursuava innostus. Sen voimin on niin hyvä ottaa lämmin teemuki ja oma käsikirjoitus ja hyristä kuin kissa. Vielä tästäkin tämä tunne jollekin .

Näin uuden vuoden aluksi tulee väkisinkin ajateltua aina sitä, mitä asioita haluaisi painottaa tulevana vuotena, mitkä asiat jäivät mahdollisesti kaivelemaan edellisestä tai mitkä menivät mitä mainioimmin. Kävin katsomassa viime vuoden valmistautumispostauksen , jossa kävin läpi sitä, mitä haluaisin vuodelta 2017 - ja yllätyksekseni ainakin suurimmaksi osaksi tavoitteeni toteutuivatkin. Sain käsikirjoitukseni 1. suomenkielisen raakaversion valmiiksi. Julkaisin novellin, jota kaavailin silloin viime talvena (joskin eri kielellä ja eri julkaisussa, mutta kuitenkin). Sen sijaan kirjoittamisrutiinista en saanut valitettavasti kiinni, enkä myöskään saanut editoitua käsikirjoitustani kustantamorundille. Tuntuu, että vaikka käsikirjoituksen valmistuminen ainakin raakamuodossaan olikin iso juttu ja ennen kaikkea huojennus, mieleeni jäi vuodesta 2017 parhaiten itsetuntemuksen lisääntyminen. Tiedän nimittäin nyt, että minulle tuollainen "väh. 10 minuuttia joka päivä" -vaatimus...

Tiina otsikoi viimeisimmän postauksensa nimellä, jonka kaltaista olin kaavaillut tälle kirjoitukselle. Pelastusrengas . Kirjoittaminen ja lukeminen voivat olla sitä joskus. Kaksi ja puoli lukua. Muurin korkuinen kynnys. Ei vain kirjoittamisessa, kaikki heijastuu kaikkeen. Katselin joulupäivänä lastenelokuvaa ja hymyilin, hekottelinkin. Paddington ei ollut mitenkään epätyypillinen, erikoinen lajinsa edustaja, mutta huomasin ajattelevani kerta toisensa jälkeen elokuvan aikana, millainen eheyttävä tai vähintäänkin elävöittävä voima (lasten) kirjallisuudella, hyvillä tarinoilla ylipäätään, voi olla. Harkitsen vakavasti sitä, pitäisikö jäädyttää kaikki muu ja heittää pelastusrengas, minulle itselleni. Mutta vain kaksi ja puoli lukua. Sen jälkeen voisin pitää hyvällä omallatunnolla tauon tästä, kirjoittaa itselleni turvapaikan. Kaksi ja puoli lukua. Avaan tiedoston. Vuosi loppuu sunnuntaina. Sunnuntaihin asti minulla on aikaa.

Kuten tuli edellisessä postauksessani mainittuakin, olen huomannut, että mielialallani on selkeä kytkös siihen, millaisessa muodossa haluan tarinoita nauttia. Niinpä noudatan alitajuntaisestikin kaavaa, jossa tarinan muoto vaihtuu henkistä kapasiteettia paljon vaativasta yhä kevyempään sen mukaan, millainen olo sattuu olemaan. Näin käy varmasti kaikille? Oma kaavani on tämä: Kirjat vaativat eniten henkistä kapasiteettia, keskittymistä ja tahtotilaa. Varsinkin sellaiset, joita en ole lukenut koskaan aikaisemmin - uusiin ei voi tarttua ollenkaan, silloin kun mielialani on matala. Vanhoihin voi, jos keskittymiskykyä riittää. Mutta olen huomannut, että itselläni usein lukeminen yleensäkin on poissa pelistä silloin kun on, eli vain harvoin mielialani on niin hienovaraisesti yhtä tai toista, että jakoa uusiin ja jo tuttuihin kirjoihin voisi tehdä. Eli voidaan varmaan surutta puhua lukemisesta ylipäätään ylimpänä tasona. Seuraava aste on uudet elokuvat tai televisiosarjat : helpompia ot...

"Kirjaa ei pidä missään nimessä heittää lopullisesti pois ennen kuin se on täysin valmis - toisin sanoen: irti ja vapaa teistä, kirjoittajasta." - Kirjoitan , s. 26 "Kun kirjailija kirjoittaa sen vierestä, mikä alun perin oli tarkoitus, hän pilaa kirjoituksen. Sitten hän hyväksyy tämän: pilattu kirjoitus vie kohti toista kirjaa, kohti saman kirjan toista mahdollisuutta." - Kirjoitan , s. 33 Marguerite Duras on kirjoittanut ajatuksia, joita olen pyöritellyt viime päivinä ja viikkoina paljonkin. Olen jumissa, kävin tulostamassa tähän asti valmiiksi saamani luvut ja sen jälkeen olo on ollut aika... No, takki on ollut tyhjä. On ollut toki oikeasti muutakin tekemistä, mutta on myös niitä hetkiä jolloin olisin voinut kirjoittaa mutta päätin olla kirjoittamatta. Sanon joka aamu itselleni, että tänään, tänään seuraava luku, ja pakko sen on olla joku aamu tottakin, vaikkei ollut tänäänkään. En ole koskenut tulosteeseenkaan. Odotin, että kävisin innolla sen kimppuun,...

Viime yö oli huonoin nukuttu yö naismuistiin (omaani). Olin valveilla varhain aamulla, pyörin ja kääntelehdin ja vääntelehdin vuoteessa ja ajatukset täyttivät pään, alkuyöstä olin käynyt purkamassa niitä paperille ensimmäisessä unettomuuden jaksossani, mutta se ei ollut selvästikään auttanut koko yön tarpeisiin. Ajattelin romaaniani, ajattelin tulevia menoja ja menoeriä ja niistä selviytymistä, ajattelin ihmissuhteita, näin välähdyksenomaisesti muistoja jotka mieluusti unohtaisin, näin kaikkea sitä kuonaa, joka nukkumaan mennessä pitäisi työntää mielestä, ja eihän sitä unta nyt sitten tullut ennen kuin täysi uupumus otti ohjat ja vaivutti minut suloiseen tainnostilaan pariksi tunniksi. Päivä on ollut sumuinen. Ulkona kaunis ja kuulas, mutta tuntuu kuin katsoisin kaikkea viime yön lävitse: näen kuin ilman silmälaseja, väsyneesti ja merkille mitään erityistä panematta. Paitsi lehtien tippumisen. Istuin sängyllä yhdessä vaiheessa ennen päivällistä ja tuijotin ikkunasta ulos kohti kaukai...

Ollut hyvä editointipäivä. Suorastaan hurmoksellinen, ainakin mielialallisesti (ainakin sen jälkeen, kun pääsin yhden vaikean luvun yli). Kirjan alkupuolisko on nyt virallisesti paketissa. Sitä pitää tietenkin vielä joskus editoida, mutta se on nyt siedettävässä kunnossa: siinä on nyt ne muutokset, jotka jouduin tekemään juoneen kaavailemieni rukkauksien takia. Ja kai siitä ainakin luettava tuli! Koin myös tietynasteisen valaistumisen liittyen aikaisempaan panikointiini liiallisesta juonikeskeisyydestä. Kävin käsikirjoitustani niin sanotusti tiheällä kammalla lävitse aamulla ja panin merkille ne kohtaukset tai virkkeet, jotka edustivat sen asteista hahmovetoisuutta ja tyyliä kuin mikä minulla on aina ollut tavoitteena. Huomasin, että näillä kohtauksilla tai virkkeillä oli yhteisiä tekijöitä, tiedän nyt siis tarkalleen mitä minun kannattaa editoidessa ja uutta kirjoittaessani lähteä tavoittelemaan. Seuraava luku on pitkästä aikaa sellainen, jonka pääsen kääntämään vanhasta versiosta...

Kuvaa edelliseltä lukumaratonilta (2014) Jäimme juhannukseksi kaupunkiin, mikä oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Päätin pyhittää vuorokauden pitkästä aikaa lukumaratonille, johon valikoitui Finlandia-ehdokkaanakin vuonna 2014 ollut Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta . Vuorokausi on nyt täysi ja sivuja on takana 350. Vasta puolet, tosin; kirja on aikamoinen järkäle, 644 sivua, mutta ainakin vielä kokonaisuus on hyvin kasassa, ja todella kaunis ja tarkkasilmäinen kerronta tenhoaa tavalla, joka saa kääntäjänsormeni syyhyämään ja kirjoittajaminäni huokailemaan ihastuksesta. Vaikka luonnonkuvaus onkin Kytömäen ehkä hehkutetuin vahvuus, kiinnitän jatkuvasti kuitenkin huomiota erityisesti ihmiskäytöksen ja -mielen täydelliseen, vivahteikkaaseen ja hienovaraiseen kuvaukseen, joka tuntuu harvainaisen realistiselta. Suosittelen siis lämpimästi! Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka k...

Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaja kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itsekin lukea. Kuulin lausahduksen viimeksi torstaina. Pysähdyin tänä aamuna puuroa syödessäni ajattelemaan tekstiäni nimenomaan tältä kantilta: olisiko se kirja, jollaisen haluaisin lukea, jos kuulisin sen olemassaolosta esimerkiksi Goodreadsin tai jonkin blogin kautta, tai jos näkisin sen kirjaston uutuushyllyssä? Asiaa piti miettiä, totesin sen riippuvan paljon kirjan markkinoinnista ja takakansitekstistä ja arvioista, mikä herättää sisälläni suurta levottomuutta. Huomasin näitä ajatuksia pyöritellessäni, että olen ehkä keskittynyt liikaa (tosin kustantamojen mielestä varmasti onneksi) juoneen ja vienyt tekstiä suuntaan, joka on kyllä kaupallisempi ja varmasti jännittävämpi, mutta jollaista minun ei alunalkaen ollut tarkoitus kirjoittaa. Enhän lue paljon jännityskirjallisuutta. Ei sillä, valmis teksti on harvoin sellainen, jollaiseksi kirjoittaja sen tarkoitti alunperin, mutta hätkähdin hieman ajatelle...

Paluu Mount Problemolle: ikiaikainen uskottavuuden ongelma on palannut kummittelemaan mieleeni ja kyseenalaistan jälleen, toimiiko käsikirjoitukseni kuten pitäisi. Istuin sarastavan aamun värjäämässä olohuoneessa, vielä niin unenpöpperössä että ajatukset olivat tahmeita ja silmät rähmän sumentamat. Pää painoi tonnin, olisi pitänyt pystyä nukahtamaan uudelleen, mutta sen sijaan huomasin hitaiden ajatusteni kiertävän käsikirjoitukseni ympärillä. Voi olla, että kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut motiivi herää henkiin ja korvaantuu uudella, voi olla että rikoksen luonnekin muuttuu hieman. Ongelma ei ole tainnut ratketa vielä, mutta en jostain syystä ole tuon aamun jälkeen panikoinut asiasta vaikka nämä mahdolliset muutokset tarkoittaisivat kirjan avainkohtiin kajoamista. Sen sijaan istun nyt katselemassa Yle Femiltä (mikä yhteiskanavan nimi onkaan) dokumenttia Nordic noirin maailmanvalloituksesta ja pohdin samalla omaa pohjoismaista identiteettiäni, käsikirjoitukseni identiteettiä....

Uskalsin lukea työnimikaimani, josta kriiseilin joku aika takaperin. Se oli nautittava kevytjännäri, sujuva perhekertomus, joka hyppi kolmessa aikatasossa. Sain kuitenkin huokaista helpotuksesta: on se silti kovin erilainen. Aion siis jatkaa projektiani ilman muutoksia tai epäilyjä. Lempikuukauteni on koittanut ja huomaan vireystasoni olevan aivan erilainen kuin aiemmin keväällä, jonka läpi taivalsin aika vaivalloisesti. Yhtäkkiä luen taas kirjoja, olen positiivinen ja ennen kaikkea suunnittelen kirjoitusprojekteja, joihin tulee nyt ideoita ovista ja ikkunoista. Se on mukavaa: pelkäsin jo kevättalvella jonkin minussa lakastuneen, kun ei lukeminen tai ideoiminenkaan kunnolla maittanut. Mutta pitänee luottaa, että se osa on minua siinä missä muutkin - valo viimeistään tuo sen aina takaisin. Luin loppuun tänään ilahduttavan Veera Vaahteran Onnellisesti eksyksissä -chick lit -romaanin, joka oli ihanan realistinen ja positiivisella tavalla arkinen. Suosittelen kaikille, jotka ovat it...

Riitta Jalosen Kirkkaus oli väkevä lukukokemus. Se toi omat haamuni jälleen viereeni makaamaan sängylle kuin pallomekkoisen nuoruuteensa hukkuneen Myrtlen, ja jouduin jaksottamaan lukemistani muutaman sivun pätkiin. Piti hengitellä välillä, "Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä." ( Kirkkaus , s. 121) Tein myös muistiinpanoja: Jalonen on onnistunut pukemaan Janet Framen suulla sanoiksi monia asioita, joita tunnen nyt, ennen ja varmaankin aina. "Jos minä menen nyt niin syvälle että löydän aarteen, en taida jaksaa sen kanssa enää ylös." (s. 272) Pyörittelen mielessäni lukuja, ennen niin odottamiani kohtauksia, enkä saa tartuttua niihin, ote lipeää tai annan sen livetä. Ehkä en edes kurota, kunnolla. Pelkään, etten saa kannettua niitä pinnalle. Ja jos saan, ne ovat rihkamaa, eivät ponnistelun arvoisia, sillä tällä hetkellä jaksamiseni ei todellakaan riitä. Siispä kierrän ja kaarran ja arvioin. Pystynkö sukeltamaan? Painavatko ne jo tarp...

Tuntuu kuin aika olisi hukkunut Bermudan kolmioon. Eilen oli joulu, tänään jo lähestymme viimeistä tammikuun viikkoa. Mihin tämä kuukausi oikein katosi? En ole pitänyt uudenvuodenlupaustani kirjoittamisesta. En ole kirjoittanut kuin yhtenä päivänä, tuskin silloinkaan aikomaani 10 minuuttia. Tammikuun alussa tunsin asiasta puristavaa huonoa omaatuntoa ja ahdistusta. En enää. Avasin juuri tiedoston ensimmäistä kertaa sitten joulukuun ja lueskelen sieltä täältä, makustelen. Olen koko tammikuun työskennellyt toisten tekstien parissa, joten olo on tekstuaalisesti kylläinen ja suorastaan ähky. Tästä ei riitä varmasti omalle käsikirjoitukselleni, tästä olosta ja yltäkylläisyydestä. Mutta en anna sen vaivata mieltäni liikaa. Muokkailen edelleen virkettä, sitten toista. Kaikki on aina kotiinpäin, ja näin on juuri nyt hyvä. Olen tilaamassa itselleni kirjahyllyn. Asunnossamme on vain yksi, se joka kannattelee tätä työpöytääni. Ikean Kallax-hyllyn aukot ovat täynnä sanakirjoja, ammattikirjalli...

Tiina Lifländer - Kolme syytä elää Atena 2016, 434 s. ♥ ♥ ♥ ♥ Luin noin viikko sitten kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisteoksen, ja sen jälkeen on takki ollut jotakuinkin tyhjä. Kolme syytä sanoi kaiken, mitä minulla oli sanottavanani elämästä, ja se sanoi sen hyvin. Romaani kertoo pääasiassa Helmistä ja Kertusta. Helmin aviomiehellä oli Kerttuun suhde 50-luvun lopulla, mistä osapuolet vaikenivat vuosikymmeniksi. Romaani käsittelee avioliiton arkea, niin Helmin kuin Kertunkin, valloittavan totuudenmukaisesti, arkisesti mutta taitaen, tyylitellen mutta aidosti. Lopputuloksena on romaani, joka tarkkanäköisesti kuvaa sitä, miten isoilta tuntuvatkin asiat voivat myöhemmin olla niin pieniä, ja miten pienet hetket voivat olla suurempaakin suurempia. "Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki." Lifländerin kertojan ääni on viekoitteleva, tarkkanäköinen, l...