Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Isoisäni kuoli viikonloppuna suhteellisen rankan viikon päätteeksi. En ole pystynyt saamaan itseäni kirjoitushommiin sen jälkeen (tai viikolla sitä ennen), mikä turhauttaa ja pahentaa ennestään tätä suht kurjaa oloa. Olen lakastunut, jos ymmärrätte mielikuvasta, mitä ajan takaa. Etteköhän ymmärrä. V ei kiinnosta tällä hetkellä yhtään. Pääprojekti sen sijaan kuiskii korvaani hellästi, nuorin veljeksistä syleilee lohduttavasti - haluaisin niin kovin edes lukea aikaansaannostani, joka tuntuu rakkaalta lapselta ja turvapaikaltani. Voi olla, että luen ja jätän V:n hyllylle määräämättömäksi ajaksi, kunnes saan toteutettua sen tavalla, jolla haluan - jos en ehdi osallistumaan kilpailuun, ei liene väliä, saanko tuotoksen valmiiksi nyt tuhertamalla vai kunnolla vasta myöhemmin. Mutta katsotaan, voi olla että toinnun tästä takaiskusta, tästä olosta, ajoissa jotta saan kirjan elokuun alkupuolella valmiiksi. Tässä kuussa tuskin: pitäisi tehdä paria esseetä ja ei tosiaan tee mieli tehdä niit...

Huomentapäivää! Tajusin, etten ole päivittänyt muutamaan päivään, joten alkavan viikon kunniaksi (ja koska pääsen tuskin päivittämään myöhemmin tällä viikolla), voisin ilmoitella, miten V:n ja campnanon kanssa menee. Ja kyllähän se menee. Olen tällä hetkellä juuri ja juuri 7k:n yläpuolella ja päivällä aikataulusta edellä tähdätessäni 30 000 sanaan. Toisaalta alan jo epäillä, ettei tarinaa riitä noin monen sanan verran: tarinan puoliväli alkaa pikkuhiljaa lähestyä ja koska sanamäärä on tässä vaiheessa mikä on, en ihmettelisi, vaikka heinäkuun aikana kirja jäisi lyhyemmäksi kuin sanamäärätavoitteeni antoi olettaa. Toisaalta kirjoitan aika minimalistisella tyylillä tällä hetkellä, joten elokuun editoinnin aikana luvut paisuvat oletettavasti jonkin verran. Nyt laajuus on 4-4,5 liuskaa/luku. Isoin ongelma on tunne siitä, että kirjoitan sarjatulena pieniltä ja mitättömiltä vaikuttavia kohtauksia. Toisaalta tunne johtuu luultavasti vain siitä, että tiedän mitä on tulossa, enkä siis ole lu...

Yhtäkkiä ymmärrän, miksi nuortenkirjakirjailijoita tuntuu tulevan nyt joka ovesta ja ikkunasta, miksi niin moni kirjoittajabloggarikin on sen kategorian kodikseen valinnut: kirjoittaminen on helpompaa, suorastaan lentää (ainakin vielä), eikä tarvitse miettiä niin kauheasti sitä, kuinka nopeasti etenee. Toki tätä täytyy miettiä sitten editointivaiheessa enemmän ja tietenkin riippuu ihan kirjasta kuinka nopealentoinen se voi olla, mutta minun etenemisnopeuteni tuntuu olevan sama kuin John Greenin Tähtiin kirjoitetussa virheessä , jonka luin viime yönä, ja olen siihen tahtiin tyytyväinen. Päähenkilön ääni tosin mietityttää jälleen, pelkään vähän, että jos annan nyt mennä juuri sillä tavalla kuin tahdon, muistuttavatko tämän ja pääprojektini kertojaäänet liikaa toisiaan. Mutta noh, katsotaan sitä elokuussa sitten editointivaiheessa - nyt pitää antaa mennä ja saada tarina valmiiksi ennätysnopeudessa, jotta saan elokuulle kehikon, rungon jota työstää. Ihanaa, kun kirjoittaminen etenee tä...

Eipä olo ole enää niin zen. Lukukaaviossa on muutaman luvun aukko keskellä paperia ja paniikki uhkaa iskeä. En myöskään tiedä, kummalla aloitustyylillä pitäisi lähteä liikkeelle: tunnelmaltaan rempseän nuorekasta menoa kera pienen vaarantunteen repäisevällä toiminnalla, vai pitäisikö heittää tyyli melankolisemmaksi, muisteluksi. Hmm. Ensimmäinen vaihtoehto toimii koukkuna paremmin ja tuntuu mukavan helpolta kirjoittaa, mutta jälkimmäinen tyyli on ehkä lähempänä sitä alkuperäisideaa, millä tämän projektin kanssa lähdin liikkeelle. Kummallakohan nyt lähtisi yrittämään? Tyylimuutos on niin raju, että se kattaa koko kirjan, ei vain alkua, vaikka alusta tässä vasta panikoinkin. Ehkä otan nanossa varaslähdön ja kirjoitan tuon kaunokirjallisesti ehkä "kauniimman" version ja mietin, houkutteleeko se enemmän ja toimiiko paremmin. Minulle: tiedän jo, että nuorekas rempseä meininki puree varmasti lukijoihin, mutta otsani menee rypyille, koska tyylillisesti ei ole sitä mitä oikein hain...

Laadin jo aiemmin päivällä kertojaääniäni koskevan postauksen, jonka vedinkin sitten takaisin, sillä käänsin taas kelkkaani ja jätin ylimääräiset kertojat rannalle roikkumaan. Palasin ihan alkuperäiseen suunnitelmaani, ja vaikka sisällytän tarinaan aspektit, joista aiemmin höpötin (päähenkilölle on nyt siunaantunut sisar, mm.), en kuitenkaan päästä niitä niin suureen ääneen kuin uumoilin (ja siten voin lopettaa stressaamisen projektieni samankaltaisuudesta: tyttö ja tämän välit sisarukseensa eivät ole samalla tavalla tärkeitä kuin OWCF:ssä tai ÄJV:ssä, joissa sisarussuhteet ovat oikeastikin yksi pääteemoista). Harvennan, harvennan ja minimalisoin. Kyllä tästä ihan hyvä tulee - ainakin, jos saan pisteet A, B ja C liitettyä toisiinsa muutenkin kuin vain hahmojen peukaloiden pyörittelyllä (D, mitä olet siis viime aikoina puuhaillut, kerropa äiti-kirjoittajallekin...). Olen jo kirjoittanut hieman aloitusta ja ainakin vielä olen tyytyväinen tekstiini. Toiveesta kirjoituskilpailun voito...

From baby steps to giant leaps. Viimeinkin, päähenkilön hihassa kiinni ja hänen äänensä päässäni. Toinen päähenkilö nuorentui viisi vuotta huomaamattani, mutta toisaalta, ehkä tämä toimii näinkin. Nuorekkaampi suunta, selvästi kriteereihin sopiva tällä kertaa. Jännitän, mitä tästä tuleekaan. Sitkeä elvytys on ilmeisesti saamassa tarinan sydämen taas lyömään itsenäisesti. Ah, glooria.

Olen havaitsevinani pientä edistyksen poikasta. Rakennuspalikoiden vaimeaa loksahtelua paikoilleen aivojeni syövereissä. Tunnustelen vieläkin muotoja, niitä löytyy lisää, henkilöhahmot alkavat hahmottua vähitellen, kitsastellen, mutta kuitenkin pikkuhiljaa. Vielä kun saisin juonenkin selväksi, pääsisi hommiin tarttumaan. Kuukautta myöhässä, mutta ehkäpä repäisen NaNossa ja pääsen takaisin alkuperäiseen aikatauluni kulmaan kiinni. (Yritän aktiivisesti unohtaa, että heinäkuussa pitäisi pykäistä myös parit esseet. Oh well.) Koska en ole tainnut koskaan NaNoa suomeksi kirjoittaa niin pitkälle, että osaisin suomen sanamääriä sivumääriin verrata, voisiko joku valaista, montako A4-sivua käsikirjoituksessa noin suurinpiirtein menee sitten noin 200-sivuiseen A5-kirjaan? Ja montako sanaa voisi kuvitella tuollaisessa reilut 200 sivua sisältävässä kirjassa olla? Että tiedän vähän, miten paljon pitää huokailla heinäkuun lopuksi, kun A4 sivumäärä näyttää turhauttavan vähäiseltä. Mutta nyt takais...

Ote asetelmista alkaa viimeinkin löytyä. Vielä vähän sokeasti kokeillen, mutta alan jo hahmottaa taas, miten tämän tarinan voisi oikein saada pyörimään. Mutta ongelmana on ehdottomasti vieläkin päähenkilö, joka on kuin liukas saippuanpalanen - seilaan hänen kanssaan ideasta toiseen, eikä ääripäistä löydy tukea. Pitäisi löytää tämä hahmo, joka piilottelee ilmeisesti jossain keskitien viidakossa, mutta on piiloutunut hyvin, en saa otetta niin millään. Turhauttavaa. Saisinpa edes jotain elonmerkkiä. Jotain reaktiota. Hän pysyy maastoutuneena, ei pihaustakaan. Jälleen tunne, että tarvitsisin kunnon aivoriiheä. Kokeilen ensin itsekseni ääneenhöpöttelyä, ja jos se ei tuota tulosta, pyydän jotakuta kaveriksi. Raivostuttavaa, kun on niin vahva ja hyvä perusidea, mutta jota ei kuitenkaan saa konkretian tasolla toteutettua kunnolla. Kiukuttaa myös kilpailuissa vaadittu A4-papereille tulostaminen. En osaa kirjoittaa A4:lle. Niihin ei saa kirjamaisia asetuksia, mikä häiritsee keskittymistäni p...

Piirtäminen sujuu. Olen viimeistelemässä ensimmäistä kelvollista tekemääni muotokuvaa ja se ei tosiaan ole lainkaan pöllömpi. Vahvistan vielä kynän jälkiä ja heitän lakat päälle, jos se vaikka pitäisi piirrustuksen kauemmin turvassa ajan hampailta. Jännä katsoa suht onnistunutta piirrosta ja yhdistää se itseeni, aivoissa vieläkin takoo se vanha kunnon "Enhän minä osaa mitään piirtää". Toki kuva on osittain tehty mallikuvaan nojaten, mutta sovelsin kuitenkin ja mikä parasta, osoitin itselleni, että olen näköjään hyvin nopeasti - vain muutaman harjoitustyön ja parin teorialukusession avulla - onnistunut omaksumaan tiedot varjostamisesta, valööristä ja siitä, miten näitä kahta pitää muotokuvapiirtämisessä/-maalaamisessa hyödyntää kasvojen piirteitä korostettaessa. Ei sillä, eihän kyse ole mistään ydinfysiikasta, mutta olen silti tällaisesta pienestä onnistumisestani onnellinen. Olen aina ihaillut taitavia piirtäjiä ja toivonut kehittyväni sellaiseksi itsekin. Ehkä siis joskus! ...

Mietin V:n sisäisiä konflikteja. Kirjan idea perustuu jännitteelle, joka muodostuu siitä, kun lukija tietää jotain tärkeää mitä päähenkilö taas ei. Itse tarinankin tasolla täytyy kuitenkin konflikteja olla, ja sainkin hyvän idean siitä, mikä päähenkilöä eteenpäin ajava ongelma voisi olla. Mutta tajusin siinä samassa, että ko. ongelma on aikalailla suoraan omasta elämästäni, sovellettuna toki eri tavalla, mutta koettu yhtä kaikki. Ja jos joku tuttuni kirjan lukisi, hän ei pystyisi tarkastelemaan päähenkilöä fiktiivisenä, vaan yrittäisi katsoa, mitä itsestäni olen hänen kauttaan paljastanut. Ei sillä, ystävän käsikirjoituksia lukeneena tiedän tuttujen lukijoiden tekevän tätä tahtomattaankin ainakin alitajuntaisesti joka tapauksessa, mutta jos merkit ovat selvät, lienee irrottautuminen todellisuudesta entistäkin hankalempaa. Niinpä olen heittämässä romukoppaan hyvän ideani, ihan vain siksi, etten tule peilanneeksi itseäni kirjaan niin vahvasti. Mutta kannattaako tällainen itsesensuurika...

"Up ahead in the distance, I saw a shimmering light." Hapuilen vieläkin pimeässä ryteikössä V:n suhteen, mutta kuten ylläolevasta voi päätellä, olen myös hahmottavinani käsilläni jo muotoja ja taidan erottaa puun pensaasta. Luin tänään voimanlähteeksi nuortenkirjan, joka ei ollut fantasiaa ja joka antoi taas vähän makua siitä, mitä kohti olen oikein pyrkimässä. Itse kirja (Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi ) oli vain ok-luettavaa, mutta sain siitä kumminkin muistutusta siitä, millainen ote nuortenkirjassa voisi olla hyvä olla ja millaista on hahmojen käsittely jne. Miten siihen V:hen saisi sitä nuorten henkeä puhallettua. Ihan hyvä siis, että luin - olen tosiaan tämän viikon vain väännellyt käsiäni osaamatta tehdä mitään ja miettinyt epätoivoisena, pitäisikö jättää koko hanke toteuttamatta, kun en yhtäkkiä osaakaan mitään. Mutta ehkä se tästä. Tänään aloitin juonikaavion täyttämisen. Edellisestä entrystä on melkein viikko. En ole kuitenkaan tehnyt mitään ih...

Stressi painaa. Olen ihan hukassa tämän nuortenkirjaprojektini kanssa yhtäkkiä. Ei sillä, vasta ensimmäinen päivä kesäkuuta, että ei tässä nyt vielä hätä ole varsinaisesti, mutta kyllä sitä kellon tikittämisen ja päivien vierimisen tiedostaa aiempaa herkemmin. Minne katosi se parin viikon takainen innostus ja tiedot kaikista mahtavista käänteistä ja tunne siitä, että tunnen hahmoni jo nyt? Tällä hetkellä tuijotan suunnitelmapapereitani ryppy otsalla ja tavaan niitä yhä uudelleen kuin olisivat hindillä kirjoitettuja. Huokaisen syvään. Lähden taas hahmoista liikkeelle. Täytyy rakentaa pala kerrallaan identiteettejä ja keskittyä vasta sitten juonen syövereihin. Olisipa tämä vain helpompaa, niin kuin se oli silloin kun tein ne alkuperäiset suunnitelmat vaikka piti keskittyä pääprojektiini. Tyypillistä. Huomenna kirjoitan ensimmäisen luvun luonnoksen paperille vaikka henki menisi sitä tehdessä. Stressi vaati pienen piirakan leipomisen. Ja sen syömisenkin, näköjään. Pitää opetella huon...

Puhuin eilen eroahdistuksesta. Kärvistelen vielä pahemmin kuin silloin, mieleni kapinoi ja pyörittelen sanoja V:n suunnittelupapereilla saamatta oikein mitään kunnollista aikaiseksi. Noin 90% juonesta on kyllä selvillä, tai itse asiassa koko runko, mutta lähinnä vain sellaisilla epämääräisillä linjauksilla. Nyt pitäisi tehdä lukukohtainen konkreettinen sisältösuunnitelma, että kirjoittamisesta ylipäätään tulee edes jotain varsinkin tässä kapinointimoodissani. Vaan vaikeaa on. Päänsisäinen soundtrackinikin soittaa taas OWCF:n tahteja.

Pari päivää olen ollut pää veljeksiä täynnä. En ole nähnyt varsinaisia kohtauksia, joita voisin hyödyntää kirjassani, mutta ovat olleet välähdysmäisissä näkymissä jatkuvasti läsnä. Kuin häilyisivät koko ajan näkökentän rajamailla. Kuukausi lähestyy loppuaan ja on tullut aika antaa veljille lepoa ja keskittyä V:hen - kaipa veljekset siis tuntevat hekin eroahdistusta ja tarttuvat alitajuntaani kynsin ja hampain. Syrjäytetyksi tuleminen ei ole koskaan kivaa. Tai no, valehtelin. Minähän se tässä eroahdistusta tunnen, he sitten kauttani. Olen se kirjoittaja, jolle hahmot ovat kuin toinen perhe ja joista ei haluaisi erota hetkeksikään, näköjään. Varsinkaan nyt, kun se eron hetki on oikeastikin käsillä. Ero ei ehkä ole lopullinen, mutta pelottaa taas se, että mitä jos menetän otteeni heistä tai mitä jos käsikirjoitus jää roikkumaan tietokoneen uumeniin nyt kun taukoa heistä pidän. Miksi saan heistä jatkuvasti muistutusta, tämä on jo kidutusta. Kahmaisen viimeisen kerran mieleni sylei...

No niin, V:stä alkaa kehkeytyä pääpiirteisiä suunnitelmia paperille: päähenkilöitä, teemoja, tarinan pointti, kerrontatapa, lopetus. Poissa ovat melkein kaikki eilisen epäilyssykkyrän langat, alan suorastaan innostua. Jos saan tämän tarinan kirjoitettua, tunnen jopa tehneeni jotain arvokasta. Kiintymyksen ailahdus mies-MC:täni kohtaan pyörähtelee rinnassani, vaikka hän onkin vasta nimi ja teema paperilla. Lienee hyvä merkki. Saa nähdä, tuleeko tästä kuitenkaan nuortenkirjaa. Erittäin aikuinen aihe, luultavasti aikuismainen käsittelytapa (tällainen käsitys ainakin vielä, voihan olla, että käytännössä taas nuorisovaikutus näkyy enemmän päähenkilöstä johtuen väkisinkin). Päähenkilö on tosiaan teini-ikäinen, mutta siihen se nuorisoteema taitaa jäädäkin, ellen nyt alkuun innostu päähenkilön arkielämää kuvaamaan. Saa nähdä. Toisaalta haluan luottaa, ettei tätä mahdollista aikuismaista otetta katsota kirjan vikoihin - ja vaikka tällä ei kirjoituskilpailun voittoa heltiäisikään, olen yllättä...