Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Tauko on jäämässä toivottavasti odottamaani lyhyemmäksi. Täällä taas. Teen listauksia tarinani juonista, niiden selkärangoista, millä teoilla hahmot aktiivisesti tavoittelevat tai voisivat tavoitella päämääriään, mikä vaikuttaa mihinkin, mitä vielä tarvitaan. Ensimmäisessä versiossa asioita tapahtui paljon, hahmot reagoivat paljon, ehkä enemmän kuin toimivat. En ehkä olisi muotoillut tätä näin aiemmin, kirjoittamisen lomassa, mutta tauon jälkeen näen tämän piirteen selvemmin - hahmot taisivat ensimmäisessä versiossa viedä itseään tilanteisiin toki, mutta reagoivat sitten olosuhteisiin, eivät niinkään luoneet niitä itse. Nyt toisessa versiossa olisi tarkoitus antaa heille aktiivisempaa otetta myös olosuhteiden suhteen. Jos siis saan ikinä selkoa tähän vyyhtiin. Huokailuttaa katsoa kokonaiskuvaa. Pitänee tarttua yhteen lankaan ja suoristaa se, sitten toinen, kolmas, ja kun lopulta kaikki ovat edessäni yksinään, alkaa punoa niitä takaisin yhteen. Siistimmäksi letiksi, jossa yhden ylimeno ...

Potentiaali pelottaa. Julia Cameron sanoi, että muurin alta tulee kaivautua, ei yrittää yli. Suljen silmät, sukellan, noukin pohjalta ja sirottelen kourallisia sivuun. Hymyilen oivalluksille, ne ovat kuin helmiä, mutta sitten on suljettava taas silmät kun niitä kirvelee. Kaivettava tietä toiselle puolelle kivin ja simpukankuorin, sokkona, käsituntumalla. Älä mokaa tätä , kuiskaan itselleni mielessäni vahingossa, sitten vaiennan äänet ja korvaan toisilla. Musiikilla. Kellun aallokossa, vedän henkeä. Mitä enemmän hymyilyttää, sitä korkeammalle muuri tuntuu ehtivän kohti taivasta. Pitää taas mennä. Kaivaa, ennen kuin happi loppuu.

Raivoisan luomiskauden jälkeinen tyhjiö. Yritin vielä eilenkin hangoitella vastaan, mutta luovuuskaivo taitaa olla nyt tyhjä - on turha puhista harmista, kun sanoja ei tule eikä mikään kiinnosta, vaan pitää vain hyväksyä, että nyt on kuluttamisen eikä luomisen aika. Kyllä se kaivo täyttyy taas, täytyy vain ammentaa muualta kuin itsestä välillä. Tämä kesä on ehkä elämäni pisin, ja se on ihanaa, vaikka en pidäkään siitä, että jo lounaan jälkeen on käytävä viilentävässä välisuihkussa ja tuuletin pyörii lähes vuorokauden ympäri, tai siitä, miten aivoni huutavat varsinkin tässä tyhjentyneen kaivon tilanteessani jatkuvasti sitä, miten en hyödynnä kesää ja se vain lipuu ohi, jos en "suorita" tiettyjä kesään kuuluvia asioita tai hyödynnä sen tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta on ihanaa silti. Ihanaa, että pellot ovat keltaista ja niityt vihreää, hiekkatie rahisee jalkojen alla ja taustalla kimmeltää kaistale merta ja ympärillä on peltomaiseman kehyksenä metsää, joka taittuu siniseen. A...

Taas olen siinä onnellisessa (ja todennäköisesti optimismin kyllästämässä) tilanteessa, jossa olen mukamas ratkaissut käsikirjoituksen vielä pohdittavana olleet juoni- tms. aukot ja voin paahtaa menemään sen minkä ehdin ja jaksan. Mikä on viime aikoina tarkoittanut sanaa sinne ja sanaa tuonne, sillä työpäivät tuntuvat imevän mehut ja illalla taas pitäisi huoltaa kipuilevaa kehoa. Välissä laittaa ruoka ja suoristaa ruoto hetkeksi. Leikittää huomionkipeää teinikoiraa. Mutta noh, ehkä tämä tästä. Pitää vain joko sallia itselleen se, että kirjoittaminen on tällä hetkellä viikonloppujen hommaa, tai sitten ottaa jämerämpi ote ajanhallinnasta ja raivata itselleen edes 15 min kirjoitusaikaa illan päästä. Tai aamuista, mutta todennäköisemmin illoista. Aika vain tuntuu karkaavan johonkin, kohta on jo kesäkuu...       Tosin tajusin juuri, että ensimmäiseen kesälomapätkääni on enää pari päivää. Voi että! Noh, katsotaan siis mitä tulee ja kuinka paljon. Haluaisin luvata itselleni 1. n...

Veriappelsiineja. Kesän kaipuu. Ystävänpäiväviikon kunniaksi on ikävä toisia, ulkomailla tai satojen kilometrien päässä asuvia. Mielessä myös vuosien takaisia, sellaisia hetkiä jotka viipyilevät varmasti vielä pitkään. Sen haluaisin osata vangita. Sen pysähtyneisyyden, jonka yksilö voi kokea, kun elämä marssii vääjäämättömästi eteenpäin, mutta mieli jarruttelee asumalla menneessä. Huoneessa, jossa pölyhiukkaset leijailevat auringonvalossa. Kunnes onkin yhtäkkiä ilta ja päivä olikin muisto vain. Miten paljon onkaan vielä opiskeltavaa kirjoittamisen saralla. Minulle vaikeinta on ollut jo vuosia, ja tulee varmasti aina olemaan, se, että haluan välittää ennen kaikkea mielialoja ja esteettisiä mielikuvia sekä tunnelmia, mutta niiden varaan lienee vaikeaa tarinaa rakentaa. Varsinkin, kun en osaa. Mutta aion opetella. Päivä on edellisten kauniiden vastapainoksi harmaa ja tuhruinen. Jotain leijailee taivaalta, pientä ja silmäripsiin käyvää, tänään tekisi mieli kietoutua merinovillaiseen neulee...

Vähän ehdin jo huolestuakin edellisen postauksen puheistani huolimatta, kun tuntui, että ideointi oli pysähtynyt kuin seinään ja oli sellainen olo, että mahtaako tästä tulla selvää, siitä, mitä haluan ja miten haluan. Kun tuntui, että jokin kaihertaa, kirjan alkupuolisko on liian jotain, liian vähän jotain muuta. Mutta tänään alitajunta antoi taas kauhalla, ihan kesken muiden puuhien, ja nyt olen kirjoittanut hykerrellen muistiinpanoja suunnittelukansiooni. Hykerrellen, vaikka muutoksia on luvasssa, isojakin ehkä, tai ainakin siirrän painopisteen muualle vahvasti ja joudun suunnittelemaan ihan uuden juonikuvion ja ehkä jopa aika monimutkaisenkin ja - Mutta kyllä ne hyvät ideat tunnistaa. Tästä olosta, kirkkaudesta; kuin aurinko paistaisi, vaikka ulkona on jälleen harmaata ja ankeaa. Tänään oli tarkoitus tehdä muita asioita. Joulukortteja, siivousta. Mutta voi olla, että kirjoitankin vain paljon muistiinpanoja. Tai ainakin muistiinpanoja noiden lisäksi. Ainakin joulukorttien - siivota e...

Hurjaa, miten paljon 50 000 sanaan mahtuu. Ja toisaalta miten vähän. Tarinasta tulee puuttumaan vielä aika paljon, tällä hetkellä jopa arvelisin, että tullaan menemään sinne 80 000 tietämille. Ehkä pidemmällekin, kuka näistä oikeasti tietää, ennen kuin alkaa olla valmista. Juon glögiä ja kuuntelen alla olevaa soittolistaa. Odotan joulukuuta ja jouluvaloja. Kuusen koristeita ja  neulepuikkojen kilinää. Vielä voisi kirjoittaa, mutta toisaalta olen kirjoittanut jo paljon tänään, ainakin tarpeeksi, ja voisi tehdä hyvää suunnitella välillä. Sitä NaNon jälkeistä 30 000 sanaa. Tarinan niitä osia, jotka eivät marraskuun aikana tule kirjoitetuiksi. On pökerryttävää katsella tiedoston sivumäärän kiipeävän ylös ylös ylös. Ihanaa, arkista ja kuitenkin yliluonnollista. Tältä tämä tuntuu , muistan ja yritän painaa tämän tuntemuksen jonnekin sisälläni olevien kirjoittamiseen liittyvien solujen muistiin. Ei ole tuntunut pitkään aikaan tältä. Taisin edellisen kerran saada käsikirjoituksen jonkin ve...

Sunnuntai. Onpa ihanaa, kun on vielä viikonloppua jäljellä. Yö oli katkonainen, kiitos huonovointisen koiran, ja aamutahmeus on vielä kahvin ja lenkinkin jälkeen läsnä, vaikka kello käy jo puoltapäivää. Mutta hymyilyttää se, että tänäänkin saan kirjoittaa. Eilen kirjoitin vain muutamia satoja sanoja, ehkä kolmesataa, mutta tuntui hyvältä, että niitä tuli ja ne olivat käyttökelpoisia ja tarinaa edistäviä. Olisi hienoa, jos saisin pidettyä pääni tässä asennossa: että käyttökelpoinen riittää, ja sekin on hyvä, jos kirjoittaa ylipäätään ja valikoi sitten myöhemmin parhaat virkkeet päältä. Olen myös näissä "tyyliin" liittyvissä (lainausmerkeissä, koska kyse on ehkä kerrontatavasta enemmän kuin kirjoitustyylistä sinänsä?) tuskailuissani pannut merkille, että ehkä on ok jättää ne pohdinnat myöhempään ja kirjoittaa nyt raakatekstikansioon sitä mitä tulee ja sitten lähteä rakentamaan sitä lopullista toivottua kerrontatapaa. Mielikuvani toiveistani ovat niin epämääräisiä, että en tällä...

Viimeinen lomapäivä. Aion ottaa tästä kaiken irti. Näin lomapäivänä ei tarvitsisi ottaa päivän toista kofeiiniannosta, mutta väsyttää ja suunnitteleminen on nyt hyvässä vaiheessa, joten haluan jatkaa. Vierelläni on siis kofeiinijuoma ja edessä suunnittelupaperit ja Scrivener ja Youtube, jossa tunnettu kirjailija kertoo omasta prosessistaan. Totuttelen tässä samalla myös satulatuoliin. Takapuoli puutuu, se on kuin pistelevä lätty jo puolen tunnin kuluessa, mutta yllättäen selkäni on alkututustumisen jälkeen ollut aivan hiljaa. Ehkä tämä on siis hyvä. Kokeilen vielä noin viikon ja päätän sitten. Nyt vuorottelen tavallisella tuolilla ja tällä ja ulkoilutan koiraa aina välissä. Yritän myös satulatuolilla istuessani muistaa välillä liikahtaa johonkin suuntaan, kuvittelen olevani ylväällä ratsullaan ratsastava Aragorn Taru Sormusten Herrasta -trilogiassa (vaikka muistutankin oikeasti hobittia, mutta jos haluan olla hetken pitkä ja uljas miekkamies, niin sitähän minä sitten olen) ja kuuntelen...

Luen uutta projektiani ja siihen tekemiäni ensimmäisiä lukuja ja pidätän hengitystä. Uppoudun ja unohdan, kuulen kertojan äänen kirkkaasti mielessäni. Hymyilen, kun tiedoston päättyessä olen pettynyt, ettei tekstiä ole enempää. On viimein kesä, omenapuu kukkii ja harakat asettuvat pihakatajaamme taloksi. Aion nauttia poikkeusoloista huolimatta. Nauttikaa tekin.

En meinannut saada viime yönä unta. Tahmean aamun kunniaksi join liian vahvaa kahvia, jota oli myös liian isossa kupissa. Vatsani ei oikein tiedä, pitäisikö sen olla näin vai noin, se ei oikein tykkää tästä piristyseliksiiristä, vaikka sitä vain yhden kupin päivässä korkeintaan juonkin. Istun nyt olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä, jumppapallo jalkojen rahina, ja nuokun romaani rintaa vasten. Tätäkin kirjoitan välillä silmät kiinni. Taustalla soi Panic at the Disco, I Have Friends in Holy Places , ja jazz-henkinen kappale sopii tähän niin hyvin, tähän auringon raidoittamaan tilaan ja aamun pysähtyneeseen hetkeen, kun pitäisi tehdä töitä, mutta kahvi ei vielä ole päässyt vaikuttamaan, tai ehkä se ei alakaan, ehkä on vain maanantai ja heräämistä saa odottaa lounaaseen asti. Onneksi tämä on niitä työpäiviä, jonka saan rytmittää miten itse haluan ja jaksan. Käyn luultavasti vielä ennen lounasta lyhyellä happihypyllä, mikäli en tästä pian herää. Pohdin viikonloppuna paljon kirjoitt...

Aloitin viikonloppuna kaksi lastentarinaprojektia. Hups. Toisesta tein suunnittelutiedostoon muistiinpanoja, toisesta kirjoitin aloituksen, kun sanat vain virtasivat ulos. Saa nähdä, mitä näistä tulee. Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta asiaa. Kuin että on maanantai, aamuhämärä, kahvi on jo juotu ja sen vaikutusta odotellessa tämän kappaleen tunnelma on maailmankaikkeus, johon uppoudun ja hukun. Vain muutama kappale tuo elävästi pääprojektini mieleen. Tämä on yksi niistä. Mutta tässä tiivistyy tällä hetkellä ennen kaikkea tämä aamuinen sumuisuus, pään usva, tämä tila, jossa tietää, että pitäisi olla hereillä ja työt pian aloittaa, mutta uni pitelee vielä kiinni, sormenpäin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Tästä käsikirjoituksesta on tullut aika kuormittava - sen keräämä tunnepainolasti on ollut lähinnä negatiivista viime aikoina. En ole työstänyt sitä yhtään, eikä kyllä kiinnostakaan. Taas on tällainen vaihe. Tuntuu kuin tämä tarina olisi jo monta kertaa varmasti kuultu, eikä intoa siis hirveästi ole. Näin viime yönä kässäriin liittyvää unta ja se laittoi  kyllä miettimään, voisiko asiaa x ja y muuttaa paremmaksi, mutta nyt kun istun tässä, ihan koneella asti ja sormet liipaisimilla, olo on vain nääh . Kaipaan sitä tunnetta, kun olin palavan, intohimoisen rakastunut tarinaani ja sen hahmoihin. Nääh tuntuu myrkyltä niellä. Ikkunani toisella puolella pitkä tummahipiäinen mies yrittää pitää koossa kolmilapsista katrastaan, kun yhdeltä tippuu pyöräillessä hattu ja pian kaikki sinkoilevat sinne tänne pyörillä ja ilman. Hetki menee, ennen kuin matka jatkuu, mutta jatkuu se kuitenkin. Kaikki ovat taas pyöriensä selässä hatut päässä ja reput selässä. Maahan jäi vain lyttääntynyttä auri...

Kevät on jo hieman nupuillaan. Kaipaan värejä, valoa. Pääsiäinen tulee todella otolliseen väliin: on tekosyy kaivaa esille värikkäämmät tekstiilit, laittaa kotia ja pohtia uusien viherkasvien ostamista juuri, kun mieli tekee. Kerrankin on intoa siivotakin. Pian alkaa huhtikuu. Aion osallistua Camp NaNoWriMoon. Kirjoittamista siis luvassa paljon ensi kuun puolella. Tässä kuussa en ole tainnut liiemmin tiedostoa edes avata. Ja ehkä hyvä niin. Nyt tuntuu taas siltä, että valoa voisi pilkistää käsikirjoituksen tunnelin päässä. Jotenkin ajatukset ovat taas astetta selkeämmät sen suhteen, mitä tuolle seuraavaksi teen. Tuntuu, että sanon näitä samoja asioita joka entryssä. Melkein kirjoitan, kohta kirjoitan, pidän taukoa, kirjoitan kirjoitan kirjoitan, kunnes on taas epätoivo ja suo ja kuokka on heitetty ojaan. Ja sitten alkaa kierros alusta. En tiedä, kumpi tätä laulaa - minä käsikirjoitukselle vai käsikirjoitus minulle - mutta kauniisti Anna Puun ääni täyttää rinnan ja näen mielessäni...

Neljä eri rakennevaihtoehtoa, neljä erilaista kirjavaihtoehtoa. Olen luonut uusille versioille omat tiedostonsa, mutta kisaväsymys alkaa iskeä niiden äärellä: uusia vaihtoehtoja on rankempaa lukea, koska kaikki siirtymät ja viittaukset ovat niissä päin honkia, joten uudet versiot näyttävät kamalalta kuralta automaattisesti ja ne pitää kuvitella kelvollisiksi. Myös työtä on tietenkin edessä paljon enemmän, jos johonkin muuhun vaihtoehtoon kuin alkuperäiseen päädyn. Joten pidän taukoa. Tänään aion rakennekokeilujen sijaan luoda uudelleen muistiinpanoni siitä, mitä tältä käsikirjoitukselta haluan. Kuten olen aiemminkin tuskaillut, loin tämän tarinan tunne- ja hahmopohjalta, ja tarinan juoni on mielestäni vienyt painopistettä väärään suuntaan. Katsotaan, millä keinoilla saan sen takaisin sinne, minne se kuuluukin. Onneksi osa ajatustyöstä on jo tehty . Mutta muistiinpanot haluan silti tehdä uudelleen, ihan vain koska ajattelen parhaiten kirjoittamalla. Aion myös tehdä taustatutkimusta...

Illalla läpiluku eteni mukavasti. Nyt kun olen kirjan puolessa välissä, täytyy todeta, että töitä kyllä riittää: kerrontatapaa täytyy rukata; rakennetta harkita uudestaan (aikajanat taitavat nyt mennä lukijalta sekaisin); haluan siirtää painopistettä hahmovetoisempaan suuntaan eli tarvitsen erilaisia kohtauksia tai niitä hyviä lisää; ja ennen kaikkea lihavointia lihavointia. Paljon hommaa siis vielä riittää. Olen kyllä tyytyväinen siihen, että tähän mennessä itse teksti on ollut ihan hyvää, eli ei ole tullut facepalm-tarvetta, mutta sitä vain tarvitaan enemmän ja eri paikkoihin. Vähän pelottaa, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään, kun niin paljon haluaisin muuttaa, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että vaikka nuo muokkaustarpeet kuulostavatkin valtavilta, eivät ne ehkä loppujen lopuksi ole, kunhan käyn ne läpi yksi kerrallaan: lihavointi tapahtuu lause lauseelta, rakenne paranee lukuja siirtämällä, kerrontatavan rukkaus voi jäädä hyvällä lykyllä pelkälle sanatasolle (ellen tosiaan...

Sateinen aamu, pimeä aamu. Mikä etuoikeus saada jäädä kotiin kirjoittamaan! Suukotan miehen ovella ja lämmitän teeveden, voitelen aamiaisleivät ja leikkaan niiden päälle kurkkua. Kun höyry nousee mukista ja Spotifysta soi Johannes Bornlöfin " Liberations ", maailmassa ei tunnu olevan muita, vain ikkunaan ropiseva sade ja kuuma höyry ja käsikirjoitus ruudulla. Kuuntelen nykyään paljon musiikkia kirjoittaessani. Ennen en. Keskittymiseni herpaantuu tänä päivänä helpommin. Pitää olla ankkuri, joka pitää mieleni käsikirjoitukseni maailmassa ja tunnelmissa niinäkin hetkinä, kun pysähdyn ajattelemaan kirjoittamaani, mitä pitäisi kirjoittaa, tai kun ajatusten virta katkeaa kokonaan. Yritän pysyä musiikissa, mutta toki karkailen somen ja Internetin puolelle ylipäätäänkin. Hetkiä siellä, hetkiä käsikirjoituksessa. Olen hyväksynyt, että se on tapani toimia: kun teksti vetää, saatan työskennellä keskittyneesti pitempiäkin pätkiä, ehkä jopa tunteja, mutta jos sitä joutuu asettelemaan, k...

Maaliskuu on vuoroin masentavan harmaa ja loskainen, kalsea ja kylmä, välillä taas aurinkoinen ja lämmin. Huomaan mielialojeni seuraavan aurinkoa: tällaisina harmaina päivinä vetäydyn kuoreeni ja puhkun ulos negatiivisia ajatuksia ja koitan olla vetämättä niitä takaisin sisään. Kestä, kestä , ajattelen hampaat yhteenpurtuna ja toivon, että seuraavana päivänä paistaa taas. En ole saanut kirjoitettua viime kerralla mainitun kriisin jälkeen. On toki ollut muutakin tekemistä, mutta se on vain tekosyy. Oikeasti olen vain ollut jäärä, tuijottanut kursorin pomppimista ruudulla passiivis-aggressiivisesti ja sulkenut sitten tiedoston. Silmäillyt aivan pääni oikealla puolella roikkuvaa juonikaaviota ja tuhahdellut, huokaillut. Kaikista raivostuttavinta on se, että olen kirjan loppupuoliskolla - tästä eteenpäin jokaisessa luvussa tapahtuu paljon, jännite rakentuu luku luvulta ja sormien pitäisi lentää näppäimistöllä viimeiseen sivuun saakka. Lensi silloin joskus, kun ensimmäisen version täst...

En ole saanut kirjoitettua oikein kunnolla, vain pieniä pätkiä, epäolennaisia mihinkään sitomattomia satunnaisuuksia, joilla tuskin tulen tekemään koskaan mitään. Mutta nyt on teetä ja vähemmän tulevaisuutta pelkäävä ja ahdistunut mieliala ja vähemmän töitä ja ennen kaikkea taas hieman tuntumaa pääprojektiin. Tajusin, ettei henkilö x käykään seuraavassa työstettävässä luvussa y:n vaan n:n luona ja siten lujitan n:n motivaatiota tuohtua myöhemmin. Inspiraatio on jännä asia. En muistaakseni edes ajatellut tätä tarinaa, kun yhtäkkiä hoksasin, miten tämän luvun on mentävä, ja kokonaisuus toimii nyt entistä loogisemmin ja paremmin. Hyvä näin! Olen myös lakannut murehtimasta rakenneasioista. Oikeastaan voi olla lopulta jopa kiehtovaakin päästä pyörittelemään näitä aikajanoja ja lukuja eri järjestyksiin ja löytää se myös lukijan kannalta optimaalisin järjestys. Joten nyt yritän vain kirjoittaa yksittäisiä lukuja ja miettiä kokonaisuutta myöhemmin mitä lukujen sidoksisuuteen tulee. Enkä s...

Kaikki nämä vuodet kirjani on perustunut ajatukselle, että lukija saa tietää tulevaisuuden tapahtumista ennen menneisyyttä, aikajanat kulkisivat rinnakkain ja lukija kokisi sekä syyt että seuraukset niin yht'aikaisesti kuin se on mahdollista. Mutta olen tulossa siihen tulokseen, että aikajanoja (3) ja näkökulmahenkilöitä (3) on liikaa kuljetettavaksi lomittain. Vaikka olen selkeästi lukujen alussa merkannut esim. mikä aikajana on kyseessä, kokonaisuus on alkanut näyttää omissakin silmissäni sekavalta - juonikaaviossa kaikki on selkeää, mutta kun luen esim. keskikohdan jännittäviä lukuja, joissa lukijan huomio kiinnittyy vahvasti kaikkiin henkilöihin ja kahteen käsiteltävään aikajanaan ja niiden tapahtumiin, näen selkeästi silmissäni lukijoiden otsanrypistykset ja turhautumiset siitä, kun he eivät pääsekään seuraamaan välittömästi tapahtumia, jotka jäivät edellisen luvun lopuksi jännittävään kohtaan. Itken verta, mutta taidan joutua luopumaan kirjan kantavasta ajatuksesta j...