Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Tiina otsikoi viimeisimmän postauksensa nimellä, jonka kaltaista olin kaavaillut tälle kirjoitukselle. Pelastusrengas . Kirjoittaminen ja lukeminen voivat olla sitä joskus. Kaksi ja puoli lukua. Muurin korkuinen kynnys. Ei vain kirjoittamisessa, kaikki heijastuu kaikkeen. Katselin joulupäivänä lastenelokuvaa ja hymyilin, hekottelinkin. Paddington ei ollut mitenkään epätyypillinen, erikoinen lajinsa edustaja, mutta huomasin ajattelevani kerta toisensa jälkeen elokuvan aikana, millainen eheyttävä tai vähintäänkin elävöittävä voima (lasten) kirjallisuudella, hyvillä tarinoilla ylipäätään, voi olla. Harkitsen vakavasti sitä, pitäisikö jäädyttää kaikki muu ja heittää pelastusrengas, minulle itselleni. Mutta vain kaksi ja puoli lukua. Sen jälkeen voisin pitää hyvällä omallatunnolla tauon tästä, kirjoittaa itselleni turvapaikan. Kaksi ja puoli lukua. Avaan tiedoston. Vuosi loppuu sunnuntaina. Sunnuntaihin asti minulla on aikaa.

Lokakuu lähestyy ja siten NaNoWriMo, jonka aion pitää poikkeuksellisesti jo lokakuussa Elinan kanssa. En tähtää sanamääriin tällä kertaa, aion todellakin saada vain romaanini tämän nykyisen version valmiiksi - ja epäilen, että se vaatii n. 20 000 sanaa. Mutta saa nähdä. Olen vähän hermostunut, ihan vain siksi, että pääni on ollut aika pyörällä viime päivät tarinoista, tarinaideoista, sekä uudelleen löydetystä piirtämisinnostani. En piirrä usein, todella harvoin itse asiassa, ja olen aika surkea siinä. Mutta haluaisin osata, joten kävin lähi-Prismasta ostamassa luonnostelumuistikirjan ja olen nyt piirrellyt kaikkea typerää ja pientä ja suunnitellut samalla kirjoitusprojekteja, jotka siis odottavat nyt marraskuuta ja lokakuun jälkeistä aikaa ylipäätään. Yhteen projektiini liittyy piirtäminen läheisestikin. Luonnostelun lisäksi olen katsellut paljon kuvittajien YouTube-videoita, ja törmäsin myös tähän, mikä saa minut paitsi tuntemaan itseni hyvin onnelliseksi, myös kyseenalaistamaan ...

Asuessani noin kaksi vuotta sitten Englannissa aloin kehitellä lasten kirjasarjaa. Sitten äitini kuoli ja jätin asian sikseen, kirjoitin ehkä jonkin hajanaisen sivun johonkin aloitusyritelmään, mutta jätin projektin rauhaan pitkäksi aikaa, kun mikään aloitusmalli ei tuntunut sopivalta. Kaipa se vaati kypsyttelyä. Olen ollut viimeiset pari viikkoa kirjoittamatta, jos päiväkirjamerkintöjä ja yhtä-kahta runoa ei oteta lukuun. Ei ole ollut ensimmäistä kertaa vuosiin tarvettakaan kirjoittaa: on tuntunut, että kaikki mitä haluan sanoa on varmasti jo sanottu, ja on tuntunut suorastaan turhalta yrittää ideoida uusia tarinoita, kun pyörä on jo moneen kertaan keksitty. Joten olen ollut toimettomana ja mulkoillut suunnitteluvihkojani ja -muistikirjojani kuin niiden sivujen valkoisuus olisi syypää kirjalliseen tyhjiööni. Mutta jostain syystä eilen jotain naksahti kohdilleen, ja aloin varovaisesti tutkia muistiinpanojani lastenkirjasuunnitelmistani. Lisäsin uuden muistiinpanon, sitten tois...

Kun tässä pyörittelin lastenkirjaideaani pystymättä kuitenkaan käymään tuumasta kunnolla toimeen, takertuen aina vain siihen ajatukseen Voiko tällainen toimia? , tulin ajatelleeksi sellaista, että olenkohan vienyt itsereflektion ja -analyysin jo yli. Olenko tullut liian tietoiseksi "kirjoittamisen säännöistä" ja siitä, mikä on makuni mielestä hyvää kirjoittamista. Tuntuu vähän, että olen, koska muutenhan kirjoittaisin jo täyttä höyryä - sen sijaan, että analysoisin tarinani teemoja ja rakenteen hienouksia loputtomasti. Tapahtuuko tällaista teille muille? Ei sillä, kuten olen todennut aikaisemminkin, minä taidan olla niitä kirjoittajia, joilla täytyy olla jonkinlainen osviitta, kartta siitä minne on matkalla tarinan sisällä. Joten ei siinä mitään. Mutta kun minulla on navigaattori jo hurruttamassa ja siltikään ei tekstiä synny. Missä vika? Millä vapaudutte, rakkaat kanssakirjoittajat, oman päänne kahleista? Onko kirjoittamisessa olemassa ruokailukulttuurin "paletinp...

Enpä ole päivittänyt aikoihin. On ollut kiirettä, väsymystä, eikä ole ollut oikein kirjoittamiseen liittyvää päiviteltävääkään. Mutta ehkä nyt pikkuhiljaa, viimein. Rupesin kahlaamaan läpi pääprojektini juonikaaviota, lukukohtaista suunnitelmaani, ja totesin kauhukseni, että monen vuoden työ vaikuttaa lapselliselta ja epäuskottavalta. Niinpä hengittelen tässä syvään ja yritän kehittää jotain toimivaa, en ole valmis hylkäämään tätä kokonaan, vaikka toisaalta tekisikin mieli heittää romukoppaan turhautuneisuuden puuskassani. Mutta ei, en luovuta. Jaksamiseni menee hetkissä. Kuolleen muisto on kuin näkymätön nyrkki, joka iskee jostakin nopeasti ja voimalla silloin kun on iskeäkseen. Niinä hetkinä pidän vain kiinni joko peitosta tai ympärilleni kietoutuneesta käsivarresta ja puren hampaita yhteen kunnes myräkkä on ohi ja silmäkulmat kuivat. Vaikeuttaa ajatusprosesseja tällaisten taukojen pelossa eläminen, mutta näin sen vain ilmeisesti pitää mennä. On noista jotain hyvääkin. Taisin s...

Kannattaa aina tulla avautumaan luovuuden tukoksista - yhtäkkiä minulla on ideoita vaikka kuinka! Ja mikä parasta, niistä muodostuu kolme omaa kirjakokonaisuuttaan, joista taas lopulta lastenkirjatrilogia. Helpotus on konkretiaa. Gif Alan toivottavasti heräillä taas monen kuukauden jälkeen näihin hommiin? Ei kun laatimaan alustavia visuaalisia apuvälineitä eli kirjakansia, hahmoluonnoksia ja lopulta korvillekin inspiraatiota soittolistan muodossa. Yhden naisen talkoot!

Ensimmäinen vuosi sitten...2008?, kun en osallistu NaNoWriMoon. Harmittaa, kieltämättä. Ei sillä, en varmasti olisi pystynyt osallistumaan - olen saanut koko syksyn aikana luettua tasan yhden romaanin ja kirjoittanut jopa kokonaisen yhden rivin, jonka olen senkin tainnut poistaa - mutta veri vetää kirjoittamaan, tuskailemaan näin marraskuun pimeydessä ja harmaudessa luovuuden ah-niin-suloisissa kivuissa. Ikävä luovaa päänvaivaa. Haluaisin saada aikaiseksi sen lastenkirjan tai edes -tarinan, josta oli viime kerrallakin kuukausi sitten puhetta, mutta en vain saa itseäni näppäimistön äärelle. Pääni tyhjenee ja haukotuttaa aina kun kokeilen. Ehkä paineita tulee siitä, kun tarinalle on olemassa jo yleisö, ja siitä, kun tällaisten tarinoiden kirjoittamisesta ei ole mitään kokemusta. En keksi nokkelaa pientä kertomusta, jossa olisi enemmän tai vähemmän piilotettuna vielä jokin opetuskin. Luultavasti pitäisi vain antaa mennä ja kirjoittaa mitä mieleen sattuu, pahemmin suunnittelematta, mutta...

Englannin ei sateet, vaan lämpimät n. 20 asteen auringonpaisteet. Kuka olisikaan uskonut? Maisemat houkuttelevat heittäytymään kampuksen nurmikolle kynän ja lehtiön kanssa ja kirjoittamaan. Harmi, että harvoin on moiselle aikaa. Minulta tilattiin iltasatu. Sain sille jo idean, pyörittelen päässäni vain sitä, onko tällainen sovelias aihe lastenkirjalle. Toisaalta, eivätpä ne Grimmin veljesten kokoamat alkuperäiset kansantarinatkaan kaikista säikyimmille vekaroille olleet. Joten ehkä synkkyys ei haittaa, ilmeisesti tänään ostamassani Oscar Wilden kokoelmassakin aiheisto on kaikkea muuta kuin kevyttä. Se on hyvä, en osaa kirjoittaa hilpeyttä. Se ei asu minussa, ei kirjoittaessani - silloin ammennan aineiston syvältä, lapsenmielisyyden ja iloluontoisuuden alta pimeästä sykkeestä, jonka miellän minuuteni ytimeksi. Harmi, että tänäänkin on kiire, en saisi jäädä lehtiön ääreen tuhertelemaan kuvia ja alustavia suunnitelman runkoja. Mutta ehkä varastan aikaa vähän, kymmenminuuttisen, p...