Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Saisipa tarinasta yhtä hyvän kuin miltä sen yhden virkkeen tiivistelmä kuulostaa. Mutta saanpa tai en, niin tarinaidea on saanut lopultakin uuden muodon ja teen parhaillaan juonisuunnitelmaa uusiksi, jotta pääsen tammikuun puolella kunnolla töihin. Odotan tiettyjä kohtauksia jo ihan vesi kielellä, mikä on kovin mukava tunne useita kuukausia jo kiusanneiden korkeintaan kädenlämpöisten fiilisten jälkeen. Joulu tuli ja meni. Ei lomaa tänä vuonna, joten vain pidennetyt viikonloput. Pieni flunssanpoikanen kiusaa, tällaisina aikoina sen aiheuttama haitta on loppujen lopuksi enemmän henkinen kuin fyysinen. Maa on valkean peiton alla, tekisi mieli vetää se itsenikin ylitse ja käydä talviunille. Asettaa käsikirjoituksen suunnittelutiedostot ja -paperit tyynyni alle, antaa niiden hautua ja tekeytyä leponi aikana.  Mutta toisaalta, kun kerran tuollaiset hanget on, niin hiihtämäänkin tekisi mieli. Valkoisen ja harmaan ja sinisen sävyissä kohisevan hiljaisuuden keskelle.    Hyvää uutt...

Onpa vaikeaa päästä vanhasta juonesta eroon, kun yrittää luoda tarinaa uudestaan! Tuntuu, että yleiskuvio pysyy samana teenpä lopulta mitä muutoksia tahansa, hmm, pitääkö siis vain luovuttaa ja todeta, että tästä tarinasta ja näistä hahmoista ei ole tarkoituskaan muunlaista tulla, vai viskaanko aivan kaiken romukoppaan ja aloitan suunnittelun ihan alusta. En tiedä. Ehkä en vain osaa, tai minulla ei ole mielikuvitusta muuhun. Turhauttavaa. Onneksi tiedän sentään, missä ongelma on: haluaisin hahmojen kehityskaarista yhtä ja juoni sanoo kuitenkin toista. Ne pitäisi saada keskustelemaan keskenään niin, että hahmot päätyvät kasvussaan sinne, minne haluaisin. Taidan siis lähteä uudestaan liikkeelle, mutta tällä kertaa loppupäästä. Samalla takaraivossa nakuttaa myös se kysymys, että johtuukohan tämä ongelmani myös siitä, että tarina on liian lyhyt hahmojen kehityskaaria ajatellen. Haluaisin tästä yhden itsenäisen teoksen, en trilogiaa tms., mutta niin, ainakin tapahtumien aikajanaa täytyy ehk...

Minulla on pääprojektille omistettuna kaikkien digitaalisten härpäkkeiden lisäksi käsin tehdyille muistiinpanoille n. A5 kokoinen kansio, jossa 1. sivuna on tulostettuna pääprojektin inspiraatiotaulu, johon on kirjoitettuna myös tarinan pääteema. Katselen tuota sivua ja mietiskelen. Miten pääsen alkuperäisestä versiosta tuohon tauluun. Mitä pitää nykyisessä juonisuunnitelmassa muuttaa, että päästään siitä tähän. Voi olla, etten osallistukaan NaNoon tänä vuonna. Ainakin vielä ajatus tuntuu kaukaiselta: valmistelut ovat edenneet niin hitaasti, että on vaikea nähdä, miten tästä jumitustilanteesta pääsisin kirjoittamiseen asti jo viikon päästä. Tai no, kaipa sitä voisi mitä tahansa kirjoittaa, mutta en halua. Tuntuu, että monet asiat suunnitelmassa loksahtaisivat kohdilleen, jos vain ratkaisisin erään kysymyksen. Mutta ajatusketjussa on solmu, josta en saa kiinni, se lipsuu otteesta, karkailee, ei halua tulla avatuksi. Vielä sen avaan, yritän kovasti tänään, toivottavasti onnistun. Mutta a...

Lokakuu lähestyy. Marraskuu lähestyy. Olen pääsemässä yli alkusyksyn stressistä, joten mieli on alkanut askarrella taas fiktion parissa. Hetken panikoin tuossa yksi päivä, kun en millään muistanut, mihin ahaa-elämykseen edellisessä blogipostauksessani viittasin, mutta kyllä se sieltä palautui, kun hetken kaiveli. Ehkä nyt saisi tosiaan vietyä muutokset suunnitelmapapereihin asti... Lokakuu on amerikkalaisittain preptober eli NaNoWriMoa edeltävä valmistelun kuukausi, ja tänäkin vuonna taidan tehdä paljon pohjatyötä marraskuuta varten. Juonisuunnitelma pitää tarkistaa. Hahmot pitää tarkistaa. Projektin ääreen palaaminen näin pitkän tauon jälkeen käy melkein uudelleen tutustumisesta, ei niinkään saman työpöydän ääreen palaamisesta - tuntuu, että voin varsin vapaasti hajottaa kaiken palasiksi, jos siltä tuntuu tai sitä vaatii, ja kiintymys edelliseen versioon on laimentunut tarpeeksi, jotta puut voi taas nähdä metsältä. Tai toisinpäin. Saa nähdä paljonko muutan vai muutanko lopulta mitään ...

Olisi hienoa olla ihminen, joka osaa elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevia. Minä olen kaikkea muuta, suhtaudun muutoksiin aina ylimitoitetulla stressillä, olipa muutos sitten hyvään tai huonoon suuntaan. Murehdin tälläkin viikolla erään lähes unettoman yön asioita, jotka tulevat kohdalle noin puolen vuoden päästä todennäköisesti. Stressaan jo nyt koiran totuttamisesta uudenlaisiin rytmeihin - aloitin jo tänä aamuna totutustyön, jotta sitten aikanaan ei tulisi toiselle niin valtavana yllätyksenä uudenlaiset kuviot. Se kuulostaa järkevältä toimintatavalta, mutta samaan aikaan jokin pieni ääni takaraivossani kysyy, että teenkö itselleni taas elämästä turhan hankalaa turhan ajoissa. Minkäs sitä luonteelleen voi. Kirjoittaminen on nyt jäänyt myllerrysten jalkoihin. Ei sillä, tuleva elämänmuutos tulee olemaan ihan mukava, ei siinä mitään, mutta vielä kun asia on tuoreena mielessä, ei tilaa projektiajatuksille tahdo pääkopasta löytyä. Rentouduin yksi ilta fantasiakirjailija Brandon Sande...

Puuhakkaan päivän raukea loppu. Ylitöiden jälkeen ruoanlaittoa, iltajoogaa, teetä ja sanoja. Tulevat onneksi nyt helposti, ripottain, ryöpsähdyksinä, ja minä otan ne kiitollisena vastaan ja taltioin. Voi olla, etten saa sanoista myöhemmin selvää. Harmitellaan sitä sitten joskus. Kun vain muistaisi tämän tunteen, että rankan työpäivänkin jälkeen vielä jaksoi, jaksoi tehdä niin paljon ja sitten vielä lisää. Hieman venymistä ensin ja sitten lempeämmin, fyysisemmin, ja lopuksi teen lämpö. Niin. Mitä sitä voi muuta tarvitakaan. Miten etuoikeutettua. Maailman nykytila ahdistaa kovasti. Heräsin viime yönä neljän jälkeen enkä saanut enää unta, en ennen kuin ihan aamulla. Sitten olikin taas noustava jo uuteen päivään, samaan maailmaan. Jossa loppujen lopuksi minun kirjoittamisillani tai kirjoittamatta jättämisilläni ei ole liioin merkitystä. Pisara meressä, toivottavasti joskus jotenkin pienenpienen aallonväreen tekevä. Toivottavasti edes jokin pieni asia oli tänä aamuna paremmin kuin eilen, jo...

En sittenkään saanut sunnuntaina kaikkea korjattua tai suunniteltua uudelleen. Laadittua täysin päivitettyä juonitiedostoa ja kohtauslistaa. Mutta maanantaina kirjoitin silti. Käsin. Iltateen ääressä kuvailuja muutaman pätkän. Sellaisia, jotka varmasti sopivat johonkin kohtaan tarinassa, vaikka en vielä tarkalleen niiden paikkaa kohtauslistassa tiedäkään. Sanat tulivat vaivattomammin kontekstistaan irrotettuina. Ei voi olla laatuvaatimuksia jollekin, jonka ympärillä ei ole vertailukohtaa tai jolla ei ole tiettyä tavoitetta ja tarkoitusta. Ainoa tarkoitus oli nauttia iltasateen rummutuksesta kattoa vasten, hämärästä asunnosta, yksin olemisesta ja kielen päällä pyörivistä sanoista ja rooiboksesta. Kuvitella maailmaani paineettomasti. Tietokoneella jonkin kohtauksen tiedostoa nakuttaessani on aina kiire saada valmiiksi, päästä eteenpäin, seuraavaan ja seuraavaan, jolloin kuvailut katoavat mielestäni, ihmiset vain etenevät paikasta, tilasta ja ajatuksesta toiseen, keskustelevat keskenään m...

Olenko todella kaiken tämän ajatustyön jälkeen tulossa siihen tulokseen, että oli se alkuperäinen juonisuunnitelma sittenkin ihan hyvä, kunhan nyt vain vähän muokkaan eräitä juttuja. Voiko niin olla. Kuvittelin, että joutuisin muokkaamaan juonen kokonaan uudeksi. Mutta nyt näyttää siltä, että suurimmat muutokset ovat yhden sivujuonen muokkaus uuteen uskoon tai tiputtaminen kokonaan pois ja keskikäänteen muokkaaminen. Muuten kaiketi lähinnä suht pieniä muutoksia, ei sellaisia, että kaikki menisi romukoppaan. Tekisi mieli tanssia helpotuksesta! Ja samalla ristiä kädet: toimiihan tämä nyt sitten näiden muutosten jälkeen, toimiihan. Teksti tulee olemaan kauheaa, kuten nolla- ja ensiluonnoksissa on tapana, mutta jos tarina itsessään on hyvä, runko, niin huonouden kanssa voi elää editointikierroksien välillä. Mutta nyt koiran kanssa kävelylle, ennen kuin alkaa taas sataa. Sitten toteutan juonikaavioihin ja kohtauslistaan muokkaukset ja aloitan kunnolla äänikokeilut . Tai no, ne ehkä vasta vi...

Vatsani ei kestä tällä hetkellä mustaa teetä. Ei ainakaan kahden kahvikupin päivinä. Harmittaa: kaapissa olisi vielä ainakin yksi tai kaksi annosta hyvää Earl Greyta. Mutta ostin paketin rooibosta, jospa sillä pääsisi elokuun yli. Sadepäivä. Tänään ainakin päiväkahvin sijaan teetä. Myllerrystä on vatsani lisäksi ollut myös kirjoitusrintamalla. Tarinan painopisteitä pohdiskellessani kirjoitin kokeilumielessä sen "takakansitekstin", ja hyvä niin, sillä se vahvisti epäilyksen, että kaksi tärkeää elementtiä tosiaan riitelee keskenään, herättävät "No miksei se vain tee noin ja tuo ongelma ratkeaisi heti?" -kysymyksen. Harmittaa, sillä pidin molemmista elementeistä kovasti: toinen teki päähenkilöstäni "ainutlaatuisen " ja toinen taas tarinan maailmasta. Mutta eivät ne yhteen sovi. Onneksi huomasin sen tässä vaiheessa. Mietintämyssy päähän. Maailmaan liittyvä elementti on uudempi lisäys ja vähemmän tärkeä juonen kannalta, joten se saa hyvin todennäköisesti mennä...

Edelliset hahmopohdintani johtivat laajempiinkin ajatusketjuihin. Onko loppu nyt oikeastaan se, mitä toiselle päähenkilöistä toivoisin. Onko juonen painopiste väärällä elementillä, pitäisikö siirtää huomiota hieman toisaalle. Toisaalta onko juoni liian monimutkainen näin, onko liikaa elementtejä, onko liian sitä tai liian vähän tätä, vai onko juuri hyvä. Tuntuuko isolta vain siksi, etten ole tehnyt tällaista koskaan aiemmin. Muutan lopun. Yritän kirkastaa itselleni tämän projektin punaisen langan. Vedän viivaa suunnitelmien ja muistiinpanojen yli ja ideoin lisää. Ajattelen ääneen ja paperilla. Kesä rimpuilee syksyä vastaan. Yhtenä hetkenä koleaa, toisena aurinkoista ja leppeää tuulta. Haaveilen silti jo syysvaatteista. Ostan tänä syksynä värikkäät sukkahousut. Haluaisin sijoittaa tunnelmalliseen design-valaisimeen, mutta tuskin raaskin. Onneksi unelmoiminen ei maksa mitään.  

Elän oudossa välitilassa, jossa etenen ensin täyttä höyryä hienosti aikataulutettuna ja sitten jarrut lyövät yhtäkkiä täyslukkoon ja mätkähdän rähmälleni maahan useiden päivien ajaksi. Teksti on järkyttävän huonoa tietenkin, siitä se johtuu, mutta kun olen tässä suuhuni lentänyttä soraa makustellessani yrittänyt analysoida, mikä siinä tämänkertaisessa huonoudessa on nyt niin kamalaa verrattuna edellisiin kertoihin, olen joutunut toteamaan, että se johtuu siitä, että en ole päässyt hahmojen nahkoihin. Normaalisti nousisin ylös ja painaisin vaikka hampaat irvessä nollaluonnoksen loppuun sillä ajatuksella, että kyllä kirjoittamalla ne äänet siitä löytyvät, mutta nyt tökkii niin pahasti, että pitänee tehdä jotain muutakin. Vaidan varmaan seuraavaksi näkökulman minä-muotoon ja kokeilen kirjoittaa sillä seuraavat kohtaukset. Pääsettekö te helposti henkilöidenne nahkoihin? Tämä ongelma tuntuu kyllä oudolta edellisen pääprojektini jälkeen. Silloin kuulin hahmojen äänet mielessäni hyvin selkeäs...

Raivoisan luomiskauden jälkeinen tyhjiö. Yritin vielä eilenkin hangoitella vastaan, mutta luovuuskaivo taitaa olla nyt tyhjä - on turha puhista harmista, kun sanoja ei tule eikä mikään kiinnosta, vaan pitää vain hyväksyä, että nyt on kuluttamisen eikä luomisen aika. Kyllä se kaivo täyttyy taas, täytyy vain ammentaa muualta kuin itsestä välillä. Tämä kesä on ehkä elämäni pisin, ja se on ihanaa, vaikka en pidäkään siitä, että jo lounaan jälkeen on käytävä viilentävässä välisuihkussa ja tuuletin pyörii lähes vuorokauden ympäri, tai siitä, miten aivoni huutavat varsinkin tässä tyhjentyneen kaivon tilanteessani jatkuvasti sitä, miten en hyödynnä kesää ja se vain lipuu ohi, jos en "suorita" tiettyjä kesään kuuluvia asioita tai hyödynnä sen tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta on ihanaa silti. Ihanaa, että pellot ovat keltaista ja niityt vihreää, hiekkatie rahisee jalkojen alla ja taustalla kimmeltää kaistale merta ja ympärillä on peltomaiseman kehyksenä metsää, joka taittuu siniseen. A...

Tarinan loppu on ollut pitkään sellainen kliseinen "placeholder"-loppu. Sellainen, joka on nähty jo miljoonaan kertaan ja josta tiesin jo heti lähdössä, että tämä ei tule olemaan se lopullinen versio, ja vaikka sisältö itsessään on sitä, mitä haen, esimerkiksi paikka ja esitystapa ovat menossa vaihtoon. Mutta taisin tänä aamuna jossain aamukahvin viimeisen hörpyn ja aivan toisenlaisen tarinan fanivideon välimaastossa keksiä yhtäkkiä, missä ja miten loppukohtauksien tulisi tapahtua. Aloitin myös listaa yksityiskohdista, jotka haluan vielä tarinaan mukaan. On ihanaa olla murehtimatta siitä, onko tarinaidea hyvä tai kannattaako tätä kirjoittaa. Tiedän, että on. Tiedän, että kannattaa. Minulle, jos ei kenellekään muulle. Murehdin projektista vain ja ainoastaan sitä, pystynkö toteuttamaan tämän sillä tavalla kuin haluaisin. Todennäköisesti en, mutta se on onneksi editointivaiheen ongelma. Istun terassilla aurinkovarjon suojassa ja naputtelen uuden lopun yksityiskohtia pohdiskeluti...

Ajattelin tulla päivittämään kuulumisiani liittyen Scrivener-käyttökokemuksiini näin lounastauon ratoksi. Otsikossa tosin tiivistyy jo olennainen. Olen alkanut tosissani rakastaa kyseistä ohjelmaa. Harmittaa oikein, että en ole kokeillut ennen tätä projektia aktiivisemmin, mitä kaikkea sillä voi tehdä, vaan hyödyntänyt lähinnä tutoriaaleissa näkyneitä ominaisuuksia - tai ainakin vain perustutoriaaleissa näkyneillä tavoilla. Minulla on nykyään ohjelman ruutu jaettuna lähes aina kolmeen osaan: 1. työstettävä tiedosto 2. kapeana välisuirona tiivistelmätiedosto kahden päähenkilön tärkeimmistä käytökseen ja ääneen liittyvistä tekijöistä (hyvin lyhyenä listana ääni, tavat, mitä haluaa/tarvitsee/wound/lie, suurin pelko, ja avainuskomus ja -taidot) 3. kirjoitustiedoston Inspector-näkymä , jossa ensimmäisenä on kohtauksen inspiraatiokuva ja sen alla Document Noteseissa kohtauksen sisältö valmiiksi suunniteltuna listana. Varsinkin, kun jopa alkeellisempaa Windows-versioa saa visuaalisesti mukau...

Oivalluksia, teetä, aurinkoa, ulkoilua, multaa ja pihakukkia, jäätelöä, oivalluksia, sanoja, maalia, musteita, jääkiekkoa, animea, elokuvia, videopelejä, kirjallisuutta, oivalluksia, sanoja, musiikka ja YouTube-videoita, lisää oivalluksia ja lisää sanoja. Hiilihapotettua vettä, suklaakeksejä, aurinkoa, kahvia, uudet shortsit, videopelejä, sanoja sanoja sanoja. Päivät kuluvat. Sanoja muodostuu riveiksi ja rykmenteiksi. Eteneminen on teknisesti ottaen hidasta varsinkin nanovauhtiin verrattuna, mutta ajatustyötä tulee tehtyä jatkuvasti: sijoittettua tietty keskustelu kohtaukseen 19, tuotua teemaa esiin eräällä virkkeellä kohtauksessa 4, ripoteltua vihjeitä lukijalle kohtauksiin x, y ja n. Teen nyt suunnitelmien viilausta ja kirjoittamista yhtä aikaa. Vaikka välillä tuntuu itsestäkin aivan typerältä ja ylimääräiseltä työltä tehdä useita erilaisia juonikaavioita, joissa siis sama tieto vain esitetään eri muodossa tai tarkkuusasteessa, olen pannut merkille, että joskus aivot hoksaavat juonia...

Taas olen siinä onnellisessa (ja todennäköisesti optimismin kyllästämässä) tilanteessa, jossa olen mukamas ratkaissut käsikirjoituksen vielä pohdittavana olleet juoni- tms. aukot ja voin paahtaa menemään sen minkä ehdin ja jaksan. Mikä on viime aikoina tarkoittanut sanaa sinne ja sanaa tuonne, sillä työpäivät tuntuvat imevän mehut ja illalla taas pitäisi huoltaa kipuilevaa kehoa. Välissä laittaa ruoka ja suoristaa ruoto hetkeksi. Leikittää huomionkipeää teinikoiraa. Mutta noh, ehkä tämä tästä. Pitää vain joko sallia itselleen se, että kirjoittaminen on tällä hetkellä viikonloppujen hommaa, tai sitten ottaa jämerämpi ote ajanhallinnasta ja raivata itselleen edes 15 min kirjoitusaikaa illan päästä. Tai aamuista, mutta todennäköisemmin illoista. Aika vain tuntuu karkaavan johonkin, kohta on jo kesäkuu...       Tosin tajusin juuri, että ensimmäiseen kesälomapätkääni on enää pari päivää. Voi että! Noh, katsotaan siis mitä tulee ja kuinka paljon. Haluaisin luvata itselleni 1. n...

Ai että, kylläpä tekee pahaa ottaa rikkaruohonpoistaja käteen ja lähestyä yhtä lempihahmoistani sen kanssa. En poista hahmoa kokonaan, mutta marraskuun versiossa hänellä oli oma sivujuonensa, jolle ei taida olla enää paikkaa tarinassa. Yritän vieläkin nähdä, voisinko kehittää uuden version siitä tähän käsikirjoitukseen, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että se olisi tekemällä tehty - kaikki mieleen tulleet ideani ovat sellaisia, jotka kävisivät luontevasti vain, jos tarina olisi useamman kirjan mittainen sarja, näin stand-aloneen ei viitsisi sulloa kaikkea vain sullomisen riemusta. Eli naps, naps. Auts auts.

Olin hylännyt helmikuun alun ideani kahdesta näkökulmahenkilöstä jo tuolloin, mutta huomasin äsken tehneeni suunnitelmapäivitykset juurikin kahden näkökulman taktiikalla ihan miettimättäkin. No, ei siinä mitään, mennään tällä sitten. :D Alitajunta on hieno asia. Sanon niin usein ja sanon toivottavasti monta kertaa vastakin. Ihanaa, että huomenna on vapaapäivä. Olisi pitänyt olla fiksu ja varata vapaaksi perjantaikin, mutta en hoksannut tarpeeksi ajoissa. Mutta sitten on viikonloppu taas, joten ehkä sillä ei niin väliä. Päivät menevät kyllä hurjaa kyytiä. Haluaisin tehdä kuorikatteiselle pihalleni jotain, on jotenkin karun tuntuinen naapurien kirkkaana vihertävien nurmikkojen rinnalla, mutta en oikein keksi, mihin jaksaminen ja budjetti riittäisi. Tai vaikka kastella jaksaisikin, miten saisi teinikoiran jättämään istutukset rauhaan. Suuret ovat murheet. Hyvä niin. Mutta nyt tarinaa versottamaan.

Hyvän alun jälkeen harhauduin miettimään, miten vääränlainen sävy tarinan alussa nyt on, mikä käynnisti pienen mylläyksen ja päädyin miettimään toisen päähenkilön taustaa ja motiiveja hieman uudestaan ja käytännössä siis lopetin kirjoittamisen ja retkahdin editoinnin / "Aloitanpa tämän alusta" -ajattelun puolelle. Hups. Noh, eipä siinä mitään, kirjoittaminen toki tyssäsi mutta minulla on ollut aivan mielettömän hauskaa luodessani vielä kerran tarinan ensimmäisen näytöksen nahkaa ja terävöittäessäni itselleni, mihin asioihin oikeasti haluan tarinassa keskittyä ja mitä haluan tuoda esiin. Enää oikeastaan tarvitsisi lyödä lukkoon se, mistä kohdasta tarkalleen pitäisi uusi versio aloittaa, ovatko henkilöt paikassa x vai y. Tai jos en oikein keksi, ehkä hyppään vain suoraan tuonne muutaman luvun päähän ja jatkan sieltä kirjoittamisen kanssa. Suunnitelmallisuuden hyviä puolia tämä hyppymahdollisuus. Keskellä viikkoa olin hirveän väsynyt, varsinkin eilen vähäunisemman yön jälkeen, m...

Olen kirjoittanut joka päivä tällä viikolla ja on ollut hauskaa. Jopa liian hauskaa: pääparin välillä kipinöi niin, että on vaikeaa pitää näiden katseita ja eleitä kurissa, mikä on huvittava ja sinällään ihan tervetullutkin ongelma. :) Joudun varmasti editoinnissa pitkittämään tätä parin tutustumisaikaa, jota nyt olen työstämässä, sillä tuntuu, että vaikka alussa oli tarkoitus olla konfliktia ja eripuraisuutta, ne sulivat pois liian nopeasti. Ei sillä, kirjoitan liian vähän kuvaillen muutenkin, joten kohtaukset tulevat epäilemättä pitenemään lopulta, mutta pitää tosiaan olla tuon parivaljakon ystävyyden kehittymisen suhteen tarkkana. Olen asettanut itselleni päiväkohtaisen sanatavoitteen, joka on niin matala, että siihen yltää väsyneenäkin, ja vaikka tulisi oikea koomapäivä kuten univajeisena toissapäivänä, tavoitteesta puuttumaan jääneet sanat on vaivatonta ottaa kiinni jonain muuna päivänä. Mutta sanamäärä on vain ohjaamassa kirjoittamaan: todellinen tavoite on viikoittainen kohtausm...

Suunnittelutyö on edennyt jälleen siihen vaiheeseen, että voisin aloittaa jo varsinaisen ruksittavan kohtauslistan tekemisen ja käsikirjoituksen kirjoittamisen. Ja aloitankin. En enää tänä iltana, koska aivoni ovat jo sammutteluvaiheessa ahkeran juonittelupäivän päätteeksi, mutta jos huomenna listaa ja ensi viikolla jo kirjoittamista. Arvioisin tulevan alustavan kohtausmäärän perusteella, että käsikirjoitukseen tulisi noin 90 000 sanaa loppujen lopuksi näillä näkymin. Jännää! Odotan innolla, että pääsen tutustumaan näihin tyyppeihin uudelleen. Toivottavasti tämä versio olisi jo lähempänä lopullista. Mutta kirjoitetaan tämäkin nyt ensin alta pois.

Tuntuu, että jumitun aina samaan kohtaan juonessa. Siihen 2. näytöksen ensimmäiseen puolikkaaseen, jossa luodaan pohja sivujuonelle, hahmojen välisille suhteille ja keskivälin käännekohdalle. Siihen, jossa on se tarinan päämassa, se josta puhutaan takakansitekstissä: tätä tässä tarinassa tehdään . Se tuntuu aina olevan se osuus, johon juonisuunnitelmatiedostossa ilmestyy keltaista yliviivaustussia ja hakasulkeita, x- ja y-kirjaimia. Se alue, josta tietää kyllä, mitä siinä yleistasolla pitää olla, mutta jonka yksityiskohtaisuus on tasoa "ystävystyy vastaparinsa kanssa", "selvitetään tekijää", tms. The muddy middle , fun and games . Lisää kiinnostavia kohtauksia/tapahtumia tähän . Mutta niin kuin aina, noistakin pääsee jyvälle vähitellen. Siinä saattaa mennä kauan ja juuri tässä osuudessa olevat epäloogisuudet tai ei-niin-hyvät ratkaisut aiheuttavat jumeja, mutta hinkkaaminen on sen arvoista: lopulta tämä osuus on ehkä se, mistä ideoinnin kohdalla nauttii eniten. Kosk...

En ole kirjoittanut edellisen postauksen jälkeen sanaakaan. Ainakaan muistaakseni. Tämä kevät on ollut minulle vaikea muutenkin, tuntunut varsin kuormittavalta, joten se on sitten näkynyt välittömästi siinä, etten ole lukenut tai kirjoittanut tai muutenkaan voinut tehdä vapaa-ajalla mitään suurempaa tiedon prosessointia vaativaa. Olen sen sijaan tehnyt matalamman kynnyksen art journalia, johon voi halutessaan vaikka lätkiä vain paria väriä sivulle ja leimata kukan päälle ja todeta sivun olevan valmis. Ja olen vähän myös neulonut. Mutta huomasin viikonloppuna inspiroituneeni viimeinkin myös tarinankerronnasta: näin erään historiadokumentin, ja eräs yksityiskohta jäi vaivaamaan mieltäni (positiivisella tavalla) ja se laittoi pyörät taas nitkahdellen liikkeelle. Puhelimen ideamuistio sai täytettä pitkästä aikaa. Tänä aamuna katselin erään YouTube-videoita tekevän kirjailijan uusimman videon, enkä enää irvistellyt itsekseni, että mitä minä tällaista katson, kun en kuitenkaan itse kirjoita....

Jokin on pielessä. Tunnen sen. Sitä tunnetta on hirveän vaikea ohittaa . Tuli myös pari kirjoittamatonta iltaa, ja vaikka en kadu koska noihin iltoihin oli syynsä, olen pettynyt - ennen kaikkea kuitenkin tähän, että kun jatkan, tökkii aivan valtavasti. Voi olla, että pitää pysähtyä tutkailemaan konerikkoa ensin ja jatkaa kirjoittamista vasta sitten, vaikka se tekisikin sanatavoitteelleni hallaa. Ärsyttää, aivan valtavasti ärsyttää. Voi myös olla välillä hedelmällistä kurkata jotain editoitavaa lukua, jos se into sieltä sitten putkahtaisi. Onneksi on viikonloppu, viimeinkin. Teetä, hedelmiä ja toivottavasti parempia sanoja.

Huonoja sanoja ulos, parempaa ilmaa sisään. Kenties sanatkin muuttuvat sen myötä paremmiksi vähitellen. Tuntuu, että mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän huomaan juonellisia puutteita, jotka täytyy korjata sitten myöhemmin, ja mitä enemmän niitä huomaan, sitä enemmän kirjoittaminen hidastuu. Mutta en aio pysähtyä ja antautua, kyllä se tunne menee ohi, kun vain tekee. Taidan sittenkin ottaa jo tähän väliin pienen NaNo-rypistyksen. Se on näköjään tarpeen tämän tunteen ylittämiseksi. Että pääsee taas kiinni siihen, että nollaluonnos voi olla silkkoa sisältäkin, jokainen versio on eteenpäin. Ja jokainen sana. Nyt pitää vain saada editoitavaa kasaan. Hmm. Eli ensi kuun 15. päivä minulla täytyy olla kasassa 20 000 uutta sanaa. Jos sillä vaikka saisi suurimman osan uusista kohtauksista nollaversioitua. Huutelen sen nyt tässä, jotta en jänistä. Taidan siis jatkaa kirjoittamista: nyt kun päätin tästä haasteesta näin ex tempore, en ole ehtinyt vielä kirjoittaa kuin noin 100-200 tälle illalle, no...

Kirjoitin tänään aamupäivällä noin 1500 sanaa. Vallan mukavasti, ei aivan kivuttomasti eikä sellaisia sanoja ehkä kuin toivoin, mutta ne ovat uutta kohtausta, nollaversiota siis, joten 1500 sanaa ei ole huonosti, eikä sitä tarvitse vielä laadunkaan suhteen niin kovin tarkkaan tarkastella. Pääasia, että se on, ja siitä on hyvä jatkaa. Sanoja toisensa perään. Nyt kun en ole tänään nanotyyliin tahkonut, vaan olen antanut itselleni luvan pieneen määrään editointiakin, jos huomaan heti tekstissä jotain silmiinpistävän huonoa, en voinut olla panematta merkille, miten eri tavalla tuotan tekstiä silloin, kun puhtaasti nakutan uutta valkoiselle paperille versus kun editoin jo olemassa olevaa tekstiä. Kun tuotan uutta, se on kuin joku olisi antanut minulle tehtäväksi naulata lautoja päällekkäin niin kauan kunnes seinän raamin loppuvat kesken ja minä sitten nakutan niitä seinän rakennuspaloja paikoilleen sokeasti sen kummempia miettimättä. Kun editoin, rakennan tunnelmia ja kuvailen huomattavasti...

Uusi päivä, parempi ja aurinkoinen. Aamukahvi höyryää kupissa ja olen jo täyttä pahkaa touhuamassa juonisuunnitelmani kimpussa. Päätin, etten enää jää jankkaamaan sitä yhtä yksityiskohtaa - niin olennainen kuin se olisikin - vaan yritän potkia luovuuteni liikkeelle senkin osalta keskittymällä nyt kaikkeen muuhun. Kun lähdin kirjoittamaan tarinan ensimmäistä versiota, minulla oli kohtauslista. Varsin yleisluontoinen listaus yleensä, joten NaNon aikana sain tehdä kohtauksista lähes millaisia halusin - tai siis kirjoittaa myös "puuta heinää", kohtauksista sellaisia mitä nyt sylki suuhun toi ilman taiteellisia tavoitteita, kunhan nyt sain paperille jotain, mistä päästiin edellisestä kohtauksesta seuraavaan. Mutta nyt, kun tavoittelen jo koherentimpaa versiota, josta saisi karsittua ne puut ja heinät ja turhuudet pois, ajattelin ottaa käyttöön tarkemman kohtaussuunnitelman, josta on varmasti hyötyä varsinkin vanhoja kohtauksia editoidessa. Niinpä perustin uuden kansion kohtauskort...

Mätää pursuava päivä. Kiukuttaa, surututtaa ja huolettaa. Tässä tilassa tekisi mieli tökkiä omia aivoja pitkällä terävällä tikulla ja tiuskia, että miten vaikeaa muka voi olla keksiä käsikirjoitukseen yksi yksityiskohta, yksi vaivainen yksityiskohta, anna tulla nyt äläkä jahkaile, meillä on käsikirjoitus työstettävänä ja aikaa elämässä vain rajallisesti, kuten ympäristöstämme voimme havaita. Vaikea keskittyä tänään. Eilen. Tänäänkin. Olisi töitä, mutta taidan joutua tekemään viikonloppunakin, jotenkin ajatukset hajoavat sirpaleiksi ja leviävät pakkastuuliin, vaikka yritän pitää niitä tärisevin käsin koossa. Miten kello voi olla vasta puoli kaksitoista, miten voi tuntua jo nyt tältä kuin päivä olisi täysi ja kulahtanut. Näitä päiviä. En suunnittele käsikirjoitusta tänään, saati kirjoita. Korkeintaan ärisen ja murisen ja tuhahtelen ja olen turhautunut. Saatan avata Scrivenerin, mutta päädyn kuitenkin vain leikkimään teemavalinnoilla, ennen kuin totean senkin puuhan turhaksi ja kiskaisen ...

Ihanaa, miten oivallus poikii toisia. Eilen tapahtui useita pieniä alkuräjähdysketjuja, nyt minulla on auki tiedosto, johon olen kerännyt ratkaistavia juttuja ja yksi niistä on vaivannut minua koko päivän. Mutta jos eilinenkin tapahtui, niin varmasti tapahtuu jossain vaiheessa uudelleen. Odotan sitä innolla: tämä yksi kysymys on kuin piikki lihassa ja tuntuu, että kaikki palaset asettuisivat sen jälkeen paikoilleen. Jos vain jos vain jos vain. Eilenkin jo tuntui siltä, ei sillä, mutta sitten on tämä yksi. Hmm. Lisää veriappelsiineja. En saa niistä kyllikseni, vaikka ovatkin sotkuisia syödä. Yritän tänä iltana myös lukea ennen nukkumaanmenoa. Eilen ei malttanut.

Veriappelsiineja. Kesän kaipuu. Ystävänpäiväviikon kunniaksi on ikävä toisia, ulkomailla tai satojen kilometrien päässä asuvia. Mielessä myös vuosien takaisia, sellaisia hetkiä jotka viipyilevät varmasti vielä pitkään. Sen haluaisin osata vangita. Sen pysähtyneisyyden, jonka yksilö voi kokea, kun elämä marssii vääjäämättömästi eteenpäin, mutta mieli jarruttelee asumalla menneessä. Huoneessa, jossa pölyhiukkaset leijailevat auringonvalossa. Kunnes onkin yhtäkkiä ilta ja päivä olikin muisto vain. Miten paljon onkaan vielä opiskeltavaa kirjoittamisen saralla. Minulle vaikeinta on ollut jo vuosia, ja tulee varmasti aina olemaan, se, että haluan välittää ennen kaikkea mielialoja ja esteettisiä mielikuvia sekä tunnelmia, mutta niiden varaan lienee vaikeaa tarinaa rakentaa. Varsinkin, kun en osaa. Mutta aion opetella. Päivä on edellisten kauniiden vastapainoksi harmaa ja tuhruinen. Jotain leijailee taivaalta, pientä ja silmäripsiin käyvää, tänään tekisi mieli kietoutua merinovillaiseen neulee...

Veriappelsiinin kirpeys yllättää hauskasti purskahtaessaan suuhun, pelkään voivani jäädä niihin koukkuun. Kiireettömät työpäivät ovat kyllä kirkastaneet muutaman asian: jos käsikirjoitukseen saa keskittyä pitkin päivää (sen sijaan, että sitä yrittäisi tihrustaa vasta töiden jälkeen iltasella silmät jo harittaen), tulosta syntyy huomattavasti nopeammin ja paremmin, ja että olisipa tämä unelmien elämää, tämä että on aurinko ja päivä auki käsikirjoitukselle ja tarinaa saa työstää juuri niin intensiivisesti kuin kulloinkin haluaa. Valitettavasti elän apurahatonta elämää, joten nyt iltapäivällä työt kutsuvat jälleen. Mutta ah, olin kirjoittanut helmikuun tavoitteeksi juonisuunnitelman valmiiksi saamisen ja nyt on vasta 5. päivä ja enää on asettamatta menneisyyden kohtaukset paikoilleen - ovat kyllä mietittynä jo valmiiksi, irtolappusille siroteltuina, ja ne vain tarvitsee sijoittaa sopiville paikoille muuten valmiille A3-paperille. Tarvitsee enää siirtää tämä kaikki manuaalinen digimuotoon ...

Ah, se suloinen ristiriita, joka tulee, kun lukee hyvää proosaa ja on ensin ihan myrtynyt, että en minä kuitenkaan ikinä osaa tällaista, mutta sitten tulee sisuuntuminen, että yritän ainakin. Hienot ilmat, pakkasta niin paljon, että koiraa ei saa 100 metriä pihapiiristä kauemmas. Ihanan rennot työpäivät hirveiden kiireiden jälkeen: on musiikkia ja pyykinpesukoneen kolinaa ja auringon laikkuja lattioilla ja hienoja tarinoita mielessä, halu edistää omaa tekelettä. Työsähköpostia vahdatessa on nyt hyvää aikaa pitää suunnittelutiedostoa auki ja raapustella paperille merkintöjä. Tämä aurinko, voi että, mikä valon määrä! Toki jossain vaiheessa tämän kaiken pitää sulaa, tulee harmaata lokamössöä kadut täyteen, mutta nyt on pakko nauttia.  Ja suunnitella. Suunnitella ja suunnitella, kunnes ei ole enää muuta jäljellä kuin kirjoittaminen.

Tietokoneen näytöllä ja taulukossa ajattelen pienesti, rajoitetusti. Kun on aika oikeasti testata juonisuunnitelman toimivuutta, siirryn viimeistään siinä vaiheessa käyttämään paperia, piirtämään aikajanoja tai muodostamaan muunlaisia visuaalisia esitystapoja, jotka ovat kerralla nähtävissä ilman ruudun skrollailua. Se vaihe on seuraavaksi. Pääjuoni alkaa olla aika hyvin kaiketi kasassa, mutta ruudulla on vaikea hahmottaa sivujuonien puikkelehdintaa punaisen langan seassa. Taidan tällä kertaa tehdä seinälle kiinnitettävän vertikaalisen suunnitelman, johon voin post-it-lappujen avulla kiinnittää siirreltävissä olevat sivujuonen kohtaukset pohjapaperille luodun pääjuonen ympärille. Sain viime yönä idean, että voisi olla mielenkiintoista kokeilla kahden kertojaäänen ratkaisua. Mutta makustelen asiaa: äänet olisivat romanttisesti toisistaan kiinnostuneiden henkilöiden näkökulmat, joten siinä joutuisi taiteilemaan aika tavalla sen kanssa, ettei mene siirapiksi tai päällekkäiskerronnaksi. Ro...

Se on laskeutunut. Hiljaisuus. Päässäni ei liiku kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia. Tai liikkuu, sellaisia "pitäisi alkaa editoida" ja "pitäisi ratkaista vielä tuo kohta", mutta kun yritän kehittää kohtauksia, pääni lyö tyhjää. Kumisee vain pitämisiä. Syytän omaa vaiheisuuttani (nyt on menossa muiden taidemuotojen kausi), syytän työtäni, joka on imenyt mehut viime viikkojen ajan totaalisesti ja jättänyt minut illoiksi tilaan, jossa olen jaksanut katsoa vain Youtubesta taiteiluun liittyviä tutoriaaleja, ennen kuin olen kellahtanut jo yhdeksältä sänkyyn, mutta ennen kaikkea syytän itseäni. Niinpä avaan kohta suunnittelumuistiinpanoni ja alan käydä niitä läpi. Tänään aion tehdä käsikirjoituksen eteen jotakin . Vaikka edes yhden päätöksen. Sekin veisi jo asioita eteenpäin. On siivouspäivä. Se on hyvä, täällä tarvitseekin siivota. Pestä pyykkejä ja ajaa pölypallot nurkista. Vaihtaa lakanat, tuulettaa makuuhuone ja työhuoneet. Raivata pinnat, tehdä elämiselle ja olemise...

Käsikirjoituksen ongelmat tuntuvat lähtevän purkautumaan aina hahmojen kautta. Oletteko huomanneet samaa, vai onko teillä esimerkiksi juoni se, jonka pohtiminen auttaa ratkomaan muutkin käsikirjoituksen ongelmat? Kun aikani päkistelin juoneen liittyvien kysymysten parissa, malliin mitä tässä pitäisi tapahtua että x , huomasin taas, että on itseni kannalta hedelmällisempää kysellä, mikä hahmossa on sellaista, että se selittää tapahtuman x. Jos näin epämääräistä esimerkkiä voin käyttää. Tuntuu taas, että sormet ovat jo ihan liipaisimella, jokin oivallus on tuloillaan, kun sen nyt vain saisi tuolta jostain kaivettua kielelle ja näppäimistölle asti. Ehkä se vaatii aikaa, ehkä se vaatii vain sitä, että esitän napakasti kohdennetun kysymyksen aivoilleni, jotka sitten kehittävät vastauksen. Taidan tietää jo, mistä kinnaa. Tai ainakin yhden niistä ratkaisevista kohdista. Sellaisen henkilön taustoihin ja kertomuksen maailmaan liittyvän, jolla on iso merkitys kirjan alkutilanteen ja kulun näkök...

Suunnitteluprosessi kinnaa. Silloin viimeksihän olin tilanteessa, jossa olin hirveän helposti saanut kasaan uuden juonisuunnitelman ja kaikki oli ihanaa ja ruusuista. Mutta sitten jostain heräsi taas epäilys, se, jota ilmaistaisiin paljon helpommin englanniksi artikkelien käytöllä, mutta jonka suomeksi tiivistäisin kai vain näin: "Onko tämä vain juonisuunnitelma vai minun juonisuunnitelmani?" Eli taas kipuilen hieman sen kanssa, onko tämäkään versio nyt se, miksi haluan lopputuloksen muovautuvan. On ikävä NaNoa. Sitä joka päivä runsaasti kirjoittavaa minää. Pidin siitä minästä. Voi olla, että teen uusien osioiden nollaversion nanotyylillä jahka siihen vaiheeseen pääsen. Jahka pääsen tästä jahkailusta. Mur. Mutta niin, tämä on vain taas sitä vaihetta, jossa inspiraatio on kateissa ja pitää puskea itse umpihangessa. Eipä siinä sen kummempaa. Ajatustyö jatkuu päivittäin - kyselen itseltäni, miksi uusi suunnitelma tuntuu epälopulliselta ja mikä olisi sen sijaan sitten parempi. Po...