Hyppysissä

Käsikirjoituksen ongelmat tuntuvat lähtevän purkautumaan aina hahmojen kautta. Oletteko huomanneet samaa, vai onko teillä esimerkiksi juoni se, jonka pohtiminen auttaa ratkomaan muutkin käsikirjoituksen ongelmat? Kun aikani päkistelin juoneen liittyvien kysymysten parissa, malliin mitä tässä pitäisi tapahtua että x, huomasin taas, että on itseni kannalta hedelmällisempää kysellä, mikä hahmossa on sellaista, että se selittää tapahtuman x. Jos näin epämääräistä esimerkkiä voin käyttää.

Tuntuu taas, että sormet ovat jo ihan liipaisimella, jokin oivallus on tuloillaan, kun sen nyt vain saisi tuolta jostain kaivettua kielelle ja näppäimistölle asti. Ehkä se vaatii aikaa, ehkä se vaatii vain sitä, että esitän napakasti kohdennetun kysymyksen aivoilleni, jotka sitten kehittävät vastauksen.

Taidan tietää jo, mistä kinnaa. Tai ainakin yhden niistä ratkaisevista kohdista. Sellaisen henkilön taustoihin ja kertomuksen maailmaan liittyvän, jolla on iso merkitys kirjan alkutilanteen ja kulun näkökulmasta. Mutta sitten pitäisi vielä selvittää suurin tämänhetkiseen, tarinan aikaiseen juonisuunnitelmaan liittyvä. Tosin siinäkin taidan olla jo jotenkin hajulla - aloitin taas versioinnin varsin logiikkapainoisesta näkökulmasta, joten pitänee ottaa erä maalipurkkeja ja roiskia menemään, että kankaalle saadaan enemmän eloa ja leikkiä.

Satuin eilen illalla lukemaan useammankin kirjoittajan lähiaikoina tehtyjä somepäivityksiä, joissa viitattiin julkaistuihin tai julkaisuun menossa oleviin projekteihin, ja tuli taas vähän tuhistua itsekseni, että mikä minussa on vikana, kun kaikki muut, mutta minä en. Sitten sisuunnuin: tiedänhän minä, missä se vika on, sille asialle pitää vain tehdä jotain.

Eräs kirjoittava nettituttava vastasi joskus lukijansa kysymykseen, että hänen 'hyvyytensä' salaisuus on siinä, että hän ei tavoittele pätkääkään täydellisyyttä kirjoittaessaan, vaan hän tuottaa valtavasti, joten kun harjoitusta on takana myös valtavasti, taidotkin ovat hioutuneet matkalla ja se näkyy lukijoille, jotka kutsuvat häntä lahjakkaaksi, vaikka hänen mukaansa kyse on juurikin vain harjoittelusta ja siitä, ettei hän niin välitä, vaikkei tarina ja teksti täydellisiä olisikaan - kun hän on jonkin yksittäisen tarinan antanut muille luettavaksi, hän on kuitenkin siinä vaiheessa jo täyttä pahkaa seuraavan tekstin kimpussa. Siihen pitäisi opetella: ettei ajattelisi jokaisesta vakavasta projektista niin, että sen on oltava nyt kuin ainoa romaani, jonka koskaan kirjoitan, tai että ainakin sen on oltava niin hyvä kuin voin tässä elämänvaiheessa tehdä. Perfektionismi pitäisi siis heittää hiiteen, tämänkin tason, koska vaikka olenkin mielestäni päässyt jo hyvin irti virketason perfektionismista (siitä, että pitäisi jäädä hinkkaamaan vaikka niitä ensimmäisiä lukuja, ennen kuin voi muihin edetä), kyllä minä tunnistan tuon, tunnistan itsessäni halun ja tarpeen tehdä tästäkin projektista sellaisen, että jos se olisi ainoa minulta julkaistava kirja, voisin ylpeästi seistä sen takana ja sanoa sen edustavan minun kirjallisuusmakuani ja tarinankertojan taitojani edes niiden potentiaalin kannalta. Ettei tarvitse mielessään jälkikäteen harmitella, että olisin osannut paremminkin jos olisin vain panostanut enemmän, tai että kunpa tämä ei nyt jäisi viimeiseksi julkaisukseni, kun olisi niin paljon muitakin (parempia/itselleni tärkeämpiä) tarinoita, joita haluaisin kertoa. Mutta sellanen tarve ei tosiaan edistä mitään, koska aina voi olla parempi harjoituksen myötä ja aina keksii parempia tarinaideoita - jos "sitä oikeaa" jää odottelemaan ja hinkkaamaan loputtomiin, jossain vaiheessa tulee tunne, että ei tämäkään ollut hyvä, osaan jo enemmän tai tuo toinen tarinaidea on edellistä parempi.

Joten niin, otan taas maalipurkit hollille ja pensselit käteen ja lähden sohimaan värejä kankaalle. Tulee mitä tulee, pääasia että on kivaa.