Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Tiedättekö sen tunteen, kun hahmot alkavat viipyillä tajunnan rajamailla jatkuvasti, hiipivät koko ajan lähemmäs, mutta eivät anna koskettaa, pyrähtävät aina kauemmas ja leikittelevät? Antavat itsestään vähän kerrassaan, vilahduksia ja tuntemuksia, ovat aina askeleen lähempänä, mutta eivät kuitenkaan ikinä aivan liki? Kunnes tulee jokin tietty, käsikirjoituksen maailmaan sopiva ärsyke, ja päässä tuntuu räjähtävän. Yhtäkkiä hahmot ovat iholla, huutavat kaikki versiotaan tarinasta korvaani, vaativat huomiota ja kertovat asioita niin kiihkeällä tahdilla, että käteni ei pysy mukana. Kirjoitan heidän toiveitaan ja vaatimuksiaan suunnitelmavihkooni ja ripustaudun ärsykkeeseen, jotta flow jatkuisi vielä vähän kauemmin, ettei yhteys katkeaisi. Onko tunne teillekin tuttu? Tuo ilmiö, tuo mitä ihanin ja suloisin ilmiö, jossa tempaudut yllättäen tarinaasi ja sen maailmaan ja tunnut suorastaan hukkuvan sen todellisuuteen? Katselimme eilen puolisoni kanssa Broadchurchia . Olen aina rakastanut ...

En ole kirjoitellut aikoihin, työharjoittelu vei arkeni ja varasti kirjoittamishaluni. Ennen kaikkea kirjoittamisaikani. Mutta nyt kun harjoittelu on päättynyt, voinen ehkä keskittyä ihan vähän kirjoittamiseenkin töiden, koulun ja muun ohella. S&S:n kirjoituskilpailukin houkuttaisi. En tosin usko, että ideani kantaa 50 sivuun asti huhtikuuhun mennessä. Varsinkin, kun pääprojektini on alkanut palailla taas mieleeni pitkän tauon jälkeen. Huomaan ajattelevani hahmojani, rukkaavani juonisuunnitelmaa parempaan suuntaan (I hope) ja avaavani suunnitelma- ja tekstitiedostoa yhä useammin ja pidemmäksi aikaa. Alan ilmeisesti heräillä pitkän, pimeän, stressaavan ja masentavankin syksyn jälkeen. En siedä tätä ilmojen harmautta, joka sataa taivaalta mielialaa yhä enemmän ja enemmän syövyttävinä vesipisaroina. Onneksi appivanhemmat toivat eilen kirkasvalolampun. Käynnistin sen puoli tuntia sitten ja olo on heti parempi. Hakeudun valon luokse, muissa huoneissa käydessäni huomaan eron niiden...

Onpa mukavaa lukea teidän menestystarinoitanne, kuunnella onnenkiljahduksia ja pitää sormia ja varpaita ristissä puolestanne! Muutamalla bloggaajalla on menossa kustannuskynnyksen yli projekti, ja ei tässä voi muuta kuin myhäillä tyytyväisenä sijaisonnesta. Hyvä te! Oma kirjoittamiseni on taas tauolla: hyvä kirjoitusvire ja -into taantui töiden alkamiseen. Pitkiä päiviä on tehty uutta työtä ja se on ollut niin kaikennielevää, että kotona sitä vain löjähtää jonkin ruudun tai kirjan ääreen ja vain on kunnes pääsee nukkumaan. Ei sillä, kyllähän se tästä alkujärkytyksen jälkeen tasaantuu ja jaksaminen kasvaa tasaisesti, varsinkin jos saan aikaiseksi käydä liikuntaakin harrastamassa välillä, mutta tällä hetkellä pääprojektini on vain tausta-ajatus. Kirjoitan toki vähän väliä jotain pientä, muutamaa sanaa sinne ja toisia tuonne, kehittelen uusia tarinoita mielessäni töiden keskellä jos ehin. Toivottavasti saan aikaiseksi jotain kokonaisvaltaisempaakin tässä syksyn mittaan! Olo on tällä...

Olen kuin kissa uuninpankolla. Olen tänä iltana käynyt läpi pääprojektini juonikaaviota ja ensimmäistä kertaa kuukausiin en kriiseile. Olen jopa tyytyväinen. Kuulostaa ihan pätevältä kirjalta . Hämmentävää, mutta hyvin palkitsevaa. Nyt pitäisi vain kirjoittaa. Sehän se vaikeinta lienee lopulta. Tavallaan. Yritän olla stressailematta. Avaan esinäytöksen ja naputtelen sen uusiksi. Murehdin ongelmista vasta, kun niitä tulee vastaan. Tämä projekti on lapsukaiseni. Sitä pitää hoitava, sille pitää antaa rajat ja kärsivällisyyttä. Pinna ei saa palaa turhan usein. Syksyn lähestyminen ahdistaa, syksyllä alkaa uusi määräaikainen työ, josta tulee varmasti haastavaa. Samalla on muitakin isoja projekteja, pitäisi aloittaa kuntoilukin taas kesän laiskottelun jälkeen. Olen tunkemassa itseäni kahdelle erilaiselle joogatunnille, jos vain työaikataulu myöten antaa. Hesarissa taisi olla juttuakin töihinpalaamisen vaikeudesta. Pitää kuulemma varautua saamattomuuteen, mutta tarttua härkää vain sarvista...

En ole editoinut pääprojektiani OWCF:tiä pitkään, pitkään aikaan. Nyt olen palailemassa vähitellen taas ruorin ääreen. Tekemistä olisi paljon muutakin, mutta kirjoittamisinto on palaamassa väkevästi. Tuijotan sateeseen ja olenkin yhtäkkiä Edinburghissa tuijottelemassa brittiversioon samasta säätilasta, humpsis! On edelleen vaikeuksia edetä, se on varmaa: seuraavaksi tekeille tulevat luvut ovat haastavia, sillä toiseen tarvitsisi kokemusta, jota en omaa, ja toinen taas on hyvin emotionaalinen ja sen kanssa saa olla varovainen, ettei tule yhtä isoa angstimyttyä. Suru- ja masennustilojen kuvaamisessa pitäisi aina muistaa vähäeleisyys ja se, että ylilyönnit tuottavat halutun vaikutelman sijaan täysin päinvastaisen, mikä rikkoo lukijan illuusion ja palauttaa takaisin omaan todellisuuteensa kirjan maailmasta. Ei hyvä. Maltilla on siis edettävä. Olin vielä aamulla huolestunut siitä, miten kirjoituksen sävy tuntuu vaihtuvan aika paljon pitkin käsikirjoitusta, mutta nyt en jaksa murehtia. E...

Sanat seuraavat mielikuvia. Lepäsin silmät suljettuina ja yhtäkkiä ilma oli niitä täynnä. Hengitin ne sisään ja näpyttelin puhelimeen tulvaksi. Ei aavistustakaan, millainen tarina tästä on tulossa, tuleeko ylipäätään mitään. Jääkö kirjoitusvireen ylläpitäjäksi, vain mielettömäksi sanahelinäksi. Voi hyvin olla. Ei sillä kuitenkaan väliä, pääasia että kirjoitan. Sadepäivän harmautta ja melankoliaa. On hetkiä,,jolloin lupaukset noista toivottavasti talteen asti ehtivistä sanoista tuntuvat hapelta, jonka avulla keuhkoni jaksavat hengittää. Edellisten vuosien paino on tuntunut viime päivinä raskaalta kantaa. Yritän paeta sanoihin, mielikuviin. Todellisuuteen, joka on itseni muovaama. Ei ideaalinen, sillä silloin illuusiota realistisuudesta ei syntyisi. Mutta se on todellisuus, jota kontrolloin. Joka ei ole kuitenkaan yhtä kuin omani, sillä ironisesti omani on se, jota en voi määrittää. Tai siltä se on tuntunut jo hyvin pitkään. Niinpä pakenen aurinkoon, toiseen aikaan, ehkä toiseen pa...

Kirjoittajat blogimaailmassa ovat täyttäneet tällä viikolla kirjoitusmeemiä, joten niinpä siis minäkin! Rakastan näiden tekemistä ja lukemista, joten eihän tällaista voi väliin jättää. Aikaisemmin tätä ovat täytelleet vaarna, Calendula ja Rooibos, jolta tämän nappasin. Missä kirjoitat yleensä? Kaikissa epäergonomisissa paikoissa nykyään, eli sängyssä ja sohvalla. Pöytätilaa löytyisi kyllä, mutta työpöydän ääressä ei jostain syystä varsinkaan netti halua toimia kunnolla, ja koska pelkään, että puoliso kurkkii selän takaa, ei se tunnu oikein optimaaliselta paikalta senkään takia. Keittiönpöytä on vielä kokeilematta, mutta se saattaa olla liian matalalla tuoliin nähden. Joten harteet jumissa mennään nyt. Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version? Pätkissä ja yleensä kirjoitellen vähintään osia käsin. Oikeastaan olen vain NaNoWriMon aikana saanut kunnon työpäivämeininkiä aikaiseksi, joten muulloin kirjoittelen lähinnä kun inspiraatio iskee tai kun olen asiaan orientoitunut...

En koskenutkaan pääprojektini tiedostoon tai muistiinpanoihin koko toukokuun aikana. Ehkä palailen sen pariin vähitellen, kaunis auringonlasku ikkunan takana herättää sentimentaalisuutta, joka sopii tarinani raameihin. Olen myös jo lopen kyllästynyt tähän muiden asioiden järjestelyyn ja stressaamiseen, joskaan en ole niistä aivan vapaa tämän viikon tentin jälkeenkään: pitäisi laittaa yritystä pystyyn vähitellen ja aloittaa se pelätty pro gradu. Paljon palloja ilmassa, kaikkeen pitäisi ehtiä ja kaikkea jaksaa, mutta energia ja keskittyminen ei tahdo oikein riittää. Mutta ehkä se tästä. Kirjoitusprojekteja ilmaantuu mieleeni jatkuvasti. Yritän kirjoitella ylös, mutten aina muista. Runojen lukeminen tenttiä varten on innostanut myös jatkamaan runokokoelmani työstämistä. Tai kokoon kyhäämistä: kunhan olen kiireeni keskellä raapustellut jotakin ja yrittänyt olla poistamatta heti jotain luotuani. Pääsisipä jo tästä kiireestä eroon. Kaipaan kirjoittamista.

Olen jumissa kaiken kirjoittamiseni kanssa. Pääni täyttävät hahmot, mutta eivät heidän tarinansa. Olisi ideoita tarinoiden jipoiksi,asetelmiksi, teemoiksi. Vaan mitä ovat ne, jos niillä ei ole olomuotoa? Huolestuttaa. Pitäisi editoida romaania ja tekisi mieli tällä hetkellä kokeilla siipiäni novellien parissa. Mutta pääni lyö tyhjää. Alan jo epäillä itseäni ja mielikuvitustani. Ehkä olen vain ihmisihminen: kehitän helposti ideoita henkilöistä ja heidän olosuhteistaan, mutta ne juonet . Turhauttavaa, sitä väkisinkin alkaa kyseenalaistamaan kykyjään tai taipumuksiaan tarinoiden kertomiseen, jos niitä ei saa aikaiseksi. Vaan miten se voisi olla intohimoni, jos niitä ei lainkaan olisi?

Pohdin tässä iltapäivän ja muuttopakkailun ratoksi hahmojen luomista (minulla jo työstämistä) ja mieleeni heräsi kysymyksiä, jotka eivät taida olla ihan yksiselitteisiä. Useimmat tuntemani kirjoittajat - minä mukaanlukien - pyrkivät siihen, että tuntisivat hahmonsa jo mielellään ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Tehdään ystäväkirjamaisia kyselyjä hahmolle, piirretään kuvia, pohditaan motivaatioita ja esihistorioita. Itsekin rupesin näin jälkijunassa täyttelemään erästä erittäin yksityiskohtaista ja kaikenkattavaa kyselyä hahmoilleni, mutta jätin puuhan kesken, kun mieleeni heräsi epäilys: mikä riittää? Mikä määrä pikkutietoa, elämänhistoriaa ja tapatutkimusta on tarpeeksi toisesta ihmisestä, jotta voi uskoa toisen tuntevansa? Vastaus on toki se, ettei mikään riitä - suurin osa ihmisistä ei tunne itseäänkään todella niin hyvin kuin luulevat. Mutta jos nyt pysytään vain tässä käytännöllisessä, kirjoittamisen viitekehyksessä, niin mikä on mielestänne tarpeeksi, jotta tunnette saaneenn...

Aikaisemmat pohdinnat siitä, pitäisikö valita 1, 2, vai 3. vaihtoehto kirjoittamisjärjestyksistä olivat lopulta valaisevia - mutta lopputulema turha. Tajusin nimittäin myöhemmin, että minunhan on sittenkin mahdollista yhdistää suosimani 2. ja 3. vaihtoehdot yhdelle samalle uudelleenkirjoituskierrokselle ilman, että pääni räjähtää eri asioiden mielessäpitämisestä. Kas näin: Sen sijaan, että kirjoittaisin hahmojen luvut omina kokonaisuuksinaan kirjaan tulevassa järjestyksessä, kirjoitankin ne aikajärjestyksessä. Voilá! Yhtäkkiä saan lähestyttyä hahmojen tarinoita omina kokonaisuuksinaan, joilla on alku, huippu ja loppu, hahmojen kehitys on aitoa ja äänensä erottuvat toisistaan! Ainakin näin teoriassa, saa nähdä miten tämä lopulta toimii käytännössä. Onhan tässä tietenkin vaarana se, että jos aloittaakin prologin ja ykkösluvun sijaan kirjan kirjoittamisen nelosesta, nelosluvusta tulee esittelylukumaisempi ja prologissa ja ykkösluvussa taas on jo "tekemisen meininki". Mutta...

On vähän pöljä olo, etten ole tajunnut tätä aikaisemmin. Tässä tehtyäni jälleen hieman parannellun juoni-/kohtauskaavion, johon olen merkinnyt systemaattisen selkeästi CH - POV - TIME - SUMMARY - SCENES juonitaulukkoon otsakkeiksi kuten aiemminkin, tajusin vasta nyt, yhtäkkiä, mitä mahdollisuuksia tällainen selkeä suunnitelma kirjoittajalle tarjoakaan. Ennen se edusti vain vapautta edetä järkevästi, ja sitä, että voin nähdä tarinan juoniaukot jo etukäteen ja tarkastaa helpommin tarinan sisältöä. Miten sokea sitä voikaan ihminen olla! Taas sitä on katseltu pelkkää metsää näkemättä yksittäisiä puita. Koska minulla on selvillä, mitä tapahtuu missäkin luvussa, kenen kertomana ja millä aikajanalla, voisin halutessani kirjoittaa luvut missä järjestyksessä tahansa - tämä lienee kaikille tuttua - mutta ennen kaikkea, kuten nyt vasta hoksasin, kirjoittaa tietyn ryhmän (aikajanat tai henkilöiden mukaan) luvut kokonaisuutena , mikä toivottavasti mahdollistaisi kerronnan yhtenäisyyden ko. kokonais...

Ajatukseni harhailevat yhä uudelleen ja uudelleen rajujen muutosten pariin. Muutosten, jotka käytännössä muuttaisivat tarinan kokonaan toiseksi. Kysyn itseltäni, mietinkö näitä siksi, että moisia muutoksia tarina oikeasti vaatisi - vai vain siksi, etten uskalla kirjoittaa tarinaa tällaisenaan, sellaisena kuin olen sen tarkoittanut. Kun ei pokka meinaa pysyä, kantti kestää. Olenkohan haukannut tämän kanssa liian ison palan purtavaksi. Mitä jos en ole vielä valmis näin isoon tarinaan? Vai olenko vain kehitellyt isoa kunnianhimostani? Meneekö hahmojen tarina todella näin? Mietin hetken. Ja tiedän vastauksen. Kyllä se tällainen pitää olla. Saatan olla liian kunnianhimoinen liian aikaisin, liian noviisi, mutta näin sen pitää mennä. Monikerroksinen, moniaikajanainen, moninäkökulmainen, sekoittaen mukaan aineksia, joista minulla ei ole muuta kokemusta kuin elokuvista nähtynä. Apua. Joskus mietin, miksen voisi tyytyä simppelimpiin tarinoihin. Less is more, uskon siihen koko sydämestäni...

Kun pyörittelen mielessäni erään pääprojektini huipennuskohdan muuttamista aivan toisenlaiseksi ja siten tarinan maanläheistämistä, mielessäni herää myös halu jakaa projektista jotain kanssanne. Pääni on projektia liian täynnä, se vuotaa yli. Niinpä jaan erään laulun, joka inspiroi minua tarinan äärelle aina vain uudestaan, ja kysyn mielenkiinnosta, koska olette tämän suhteen täysin samassa asemassa kuin tulevat lukijatkin: Mitä ajatuksia teille herää kirjasta, jonka ensimmäisellä sivulla omistusten jälkeen lukija saa vastaansa seuraavan runon? Two little boys had two little toys. Each had a wooden horse. Gaily they played, one summer's day, Warriors both, of course. One little chap He had a mishap He broke off his horse's head. And he wept for his toy, But then he laughed for joy, Whenever his brother said: Do you think I would leave you crying, when there's room on me horse for two. So climb up here Joe and stop your crying, While I can mend your horse with glue. Whe...

Kyllä se tästä taas, pikkuhiljaa. Olen viime päivät panikoinut sitä, josko viime vuoden tapahtumat yksityiselämässäni ovat vaikuttaneet eivät vain kirjoituskykyyni vaan kokonaisvaltaisesti mielikuvitukseni toimintaan, joka tuntuu olevan tällä hetkellä nollissa, ja olin jo tulossa itkemään sitä, kuinka joudun ehkä luopumaan kirjoittamisesta, kunnes saan mielialani takaisin kuosiinsa ja ajatukseni - mielikuvitukseni - toimimaan. Mutta sitten luin kommenttejanne uudestaan, ja pohtiessani sitäkin, voinko luopua pääprojektistani ja sen hahmoista, pitäisikö koko homma unohtaa epäonnistuneena kokeiluna, kuulostelin itseäni ja tuntemuksiani projektini suhteen. Laitoin projektin playlistin soimaan Spotifysta, ja yhtäkkiä näin silmissäni J:n. Sitten A:n, T:n ja lopulta R:n. Hymy hiipi huulilleni. He ovat vielä siellä, jossain aivojeni perukoilla. Olen saattanut menettää heistä ja tarinastaan otteen hetkeksi, mutta he ovat vielä siellä .  Mikä helpotus! Jännä, miten fiktiivisiin, omiin ...

Kun tässä pyörittelin lastenkirjaideaani pystymättä kuitenkaan käymään tuumasta kunnolla toimeen, takertuen aina vain siihen ajatukseen Voiko tällainen toimia? , tulin ajatelleeksi sellaista, että olenkohan vienyt itsereflektion ja -analyysin jo yli. Olenko tullut liian tietoiseksi "kirjoittamisen säännöistä" ja siitä, mikä on makuni mielestä hyvää kirjoittamista. Tuntuu vähän, että olen, koska muutenhan kirjoittaisin jo täyttä höyryä - sen sijaan, että analysoisin tarinani teemoja ja rakenteen hienouksia loputtomasti. Tapahtuuko tällaista teille muille? Ei sillä, kuten olen todennut aikaisemminkin, minä taidan olla niitä kirjoittajia, joilla täytyy olla jonkinlainen osviitta, kartta siitä minne on matkalla tarinan sisällä. Joten ei siinä mitään. Mutta kun minulla on navigaattori jo hurruttamassa ja siltikään ei tekstiä synny. Missä vika? Millä vapaudutte, rakkaat kanssakirjoittajat, oman päänne kahleista? Onko kirjoittamisessa olemassa ruokailukulttuurin "paletinp...

Haluaisin kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi. Tuijotan huonoa ja epäuskottavaa juonta kaaviossaan ja haluan vääntää itkua. Kaikista itkettävintä on se, että jos vain saisin aivoni toimimaan ja ajattelemaan, saattaisin ehkä keksiä jotain uutta. Mutta tehtävän suuruus jumittaa aivoni enkä pääse edes alkuun. Turhauttavinta taas on se, että juoni ei olisi ehkä epäuskottava - tai ainakaan niin epäuskottava - jos vain saisin alustettua tapahtumat ja ennen kaikkea tarinan ja hahmojen olosuhteet kunnolla. Mutta hakkaanko kuollutta hevosta, kuten englannin kielessä sanotaan? Hollywood-elokuvat käyttävät tämänkaltaista juonta joka päivä. Dekkarikirjailijat ja -tv-sarjat. Miksi minusta sitten tuntuu, etten pysty luomaan illuusiota siitä, että juoneni olosuhteet voisivat olla olemassa hahmoilleni? Että rakentamani olosuhteet ovat liian suureelliset ollakseen uskottavia? Keskitynkö vain perinpohjaiseen pohjustamiseen ja uskottavuuden lisäämiseen, nykyisen juoneni tukemiseen, vai kehitänkö uude...

Enpä ole päivittänyt aikoihin. On ollut kiirettä, väsymystä, eikä ole ollut oikein kirjoittamiseen liittyvää päiviteltävääkään. Mutta ehkä nyt pikkuhiljaa, viimein. Rupesin kahlaamaan läpi pääprojektini juonikaaviota, lukukohtaista suunnitelmaani, ja totesin kauhukseni, että monen vuoden työ vaikuttaa lapselliselta ja epäuskottavalta. Niinpä hengittelen tässä syvään ja yritän kehittää jotain toimivaa, en ole valmis hylkäämään tätä kokonaan, vaikka toisaalta tekisikin mieli heittää romukoppaan turhautuneisuuden puuskassani. Mutta ei, en luovuta. Jaksamiseni menee hetkissä. Kuolleen muisto on kuin näkymätön nyrkki, joka iskee jostakin nopeasti ja voimalla silloin kun on iskeäkseen. Niinä hetkinä pidän vain kiinni joko peitosta tai ympärilleni kietoutuneesta käsivarresta ja puren hampaita yhteen kunnes myräkkä on ohi ja silmäkulmat kuivat. Vaikeuttaa ajatusprosesseja tällaisten taukojen pelossa eläminen, mutta näin sen vain ilmeisesti pitää mennä. On noista jotain hyvääkin. Taisin s...