Helpotusta

11.23

Kyllä se tästä taas, pikkuhiljaa. Olen viime päivät panikoinut sitä, josko viime vuoden tapahtumat yksityiselämässäni ovat vaikuttaneet eivät vain kirjoituskykyyni vaan kokonaisvaltaisesti mielikuvitukseni toimintaan, joka tuntuu olevan tällä hetkellä nollissa, ja olin jo tulossa itkemään sitä, kuinka joudun ehkä luopumaan kirjoittamisesta, kunnes saan mielialani takaisin kuosiinsa ja ajatukseni - mielikuvitukseni - toimimaan.

Mutta sitten luin kommenttejanne uudestaan, ja pohtiessani sitäkin, voinko luopua pääprojektistani ja sen hahmoista, pitäisikö koko homma unohtaa epäonnistuneena kokeiluna, kuulostelin itseäni ja tuntemuksiani projektini suhteen. Laitoin projektin playlistin soimaan Spotifysta, ja yhtäkkiä näin silmissäni J:n. Sitten A:n, T:n ja lopulta R:n. Hymy hiipi huulilleni. He ovat vielä siellä, jossain aivojeni perukoilla. Olen saattanut menettää heistä ja tarinastaan otteen hetkeksi, mutta he ovat vielä siellä.

 Mikä helpotus!

Jännä, miten fiktiivisiin, omiin henkilöihinsä voikaan kiintyä. Luulisi, että koska omat ovat kuitenkin vielä ns. työn alla, tai ainakin heissä tiedostaa sen tietoisen tekemisen prosessin, joka heidän luomisensa takana on, heihin suhtautuisi enemmän projektimaisemmin kuin muiden kirjailijoiden hahmoihin. Kliinisemmin, vaikka ovatkin omia. Mutta tällä hetkellä syleilen heitä helpottuneena kuin äiti kadoksissa olleita lapsiaan. Aikuisia, raavaita miehiä!

Jotka tosin, kuin äiti, olen vauvasta, ideanpoikasista, aikuisiksi kasvattanut.

Jokin aika sitten panikoin tämän projektin liian suureelliselta tuntuvaa juonta, joka oli alkanut tuntua jo hyvin epäuskottavalta silmissäni. Tuntuu se vieläkin, mutta nyt pystyn panikoimisen sijaan hengittelemään syvään ja tekemään asialle jotakin, aloitin jo tekstin läpikäymisen ihan vain nähdäkseni, ettei kaikki siitä ole lainkaan kuraa. Rutistan päähenkilöitä kylkiini kiinni ja lupaan olla hylkäämättä. Kaveria ei jätetä. Tarinanne tulee kyllä kerrotuksi.

Vaarna antoi hyvän neuvon etsiä projektista taas ne puolet, joita rakastaa, kun puhti tai usko omaan projekiin meinaa loppua kesken. Kiitos siitä. En ehkä ilman sitä olisi muistanut etsiä näitä hahmoja taas mielestäni, vaan olisin jäänyt paikalleni panikoimaan ja ehkä todella ajan kanssa lipsunut tilaan, jossa en olisi heitä enää löytänyt.

2 kommenttia

  1. Tsemppiä! Kyllä ne vielä siellä ovat, vaikka tuntuvatkin toisinaan piiloutuvan. Joka tapauksessa, mitä paremmin tunnet henkilösi, sitä helpompi sinun on hiipiä uudestaan heidän luokseen katsomaan, mitä tapahtuu.

    "Jokin aika sitten panikoin tämän projektin liian suureelliselta tuntuvaa juonta"

    Sama fiilis, mutta kai se on vain ajateltava, että ei kirjoittaminen ainakaan onnistu jos ei yritä. Metsään siinä saattaa mennä, mutta saattaa onnistuakin.

    VastaaPoista
  2. Kiva kun neuvoista oli apua! :)

    Ei kannatta ehkä miettiä liiaksi vielä kokonaisuutta. Itse etenen luku luvulta ja yritän pohtia miten teen pienestä jutusta mielenkiintoisen ja uskottavan. Sitten siirryn seuraavaan. Pienillä jutuilla saa itsensä tekstiin sisälle, jonka jälkeen kokonaisuuskin paisuu kuin taikina ihan itsestään. ;)

    VastaaPoista