Uutta

11.58

Sanat seuraavat mielikuvia. Lepäsin silmät suljettuina ja yhtäkkiä ilma oli niitä täynnä. Hengitin ne sisään ja näpyttelin puhelimeen tulvaksi. Ei aavistustakaan, millainen tarina tästä on tulossa, tuleeko ylipäätään mitään. Jääkö kirjoitusvireen ylläpitäjäksi, vain mielettömäksi sanahelinäksi. Voi hyvin olla. Ei sillä kuitenkaan väliä, pääasia että kirjoitan.

Sadepäivän harmautta ja melankoliaa. On hetkiä,,jolloin lupaukset noista toivottavasti talteen asti ehtivistä sanoista tuntuvat hapelta, jonka avulla keuhkoni jaksavat hengittää. Edellisten vuosien paino on tuntunut viime päivinä raskaalta kantaa. Yritän paeta sanoihin, mielikuviin.

Todellisuuteen, joka on itseni muovaama. Ei ideaalinen, sillä silloin illuusiota realistisuudesta ei syntyisi. Mutta se on todellisuus, jota kontrolloin. Joka ei ole kuitenkaan yhtä kuin omani, sillä ironisesti omani on se, jota en voi määrittää. Tai siltä se on tuntunut jo hyvin pitkään.

Niinpä pakenen aurinkoon, toiseen aikaan, ehkä toiseen paikkaankin. Siellä omat hartiani ovat kevyet.

Tietäisinpä vain, mitä olen tekemässä. Kenen sanoja kirjoittamassa.

0 kommenttia