Räjähdys

13.58

Tiedättekö sen tunteen, kun hahmot alkavat viipyillä tajunnan rajamailla jatkuvasti, hiipivät koko ajan lähemmäs, mutta eivät anna koskettaa, pyrähtävät aina kauemmas ja leikittelevät? Antavat itsestään vähän kerrassaan, vilahduksia ja tuntemuksia, ovat aina askeleen lähempänä, mutta eivät kuitenkaan ikinä aivan liki?

Kunnes tulee jokin tietty, käsikirjoituksen maailmaan sopiva ärsyke, ja päässä tuntuu räjähtävän. Yhtäkkiä hahmot ovat iholla, huutavat kaikki versiotaan tarinasta korvaani, vaativat huomiota ja kertovat asioita niin kiihkeällä tahdilla, että käteni ei pysy mukana. Kirjoitan heidän toiveitaan ja vaatimuksiaan suunnitelmavihkooni ja ripustaudun ärsykkeeseen, jotta flow jatkuisi vielä vähän kauemmin, ettei yhteys katkeaisi.

Onko tunne teillekin tuttu? Tuo ilmiö, tuo mitä ihanin ja suloisin ilmiö, jossa tempaudut yllättäen tarinaasi ja sen maailmaan ja tunnut suorastaan hukkuvan sen todellisuuteen?

Katselimme eilen puolisoni kanssa Broadchurchia. Olen aina rakastanut sen loppukredittien aikana soivaa kappaletta, mutta nyt se iski tajuntaani kuin rakennusten purkamisessa käytettävä moukari. Yhtäkkiä hahmot, jotka olivat vain vilahdelleet mielessäni yhä tiiviimmällä tahdilla viime aikoina mutta kunnolla koskaan käsittelyyni antautumatta, olivat lihaa ja verta. Ensimmäistä kertaa kuuntelin upeatunnelmaisen kappaleen sanoja ja hymy kiipi kasvoilleni. Naurahtelin kumppanini kummastukseksi. Sieppasin suunnitelmavihkoni ja hehkutin kynän sauhutessa naksahdustani. Mutta miten tunteen voisi selittää sanoin? Sen tunteen, kun kirjani piirtyi konkreettisesti mieleeni ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan, ja saatoin viimeinkin koskettaa hahmoja, jotka olivat minua niin pitkään pakoilleet? Ah se sisälläni kranaattien lailla räjähtelevä ilo!

Kappale sopii kirjaani täydellisesti. Niin tunnelmaltaan kuin sanoiltaankin: se tiivistää sen idean, rakenteen ja tunnelman. A varsinkin konkretisoitui jälleen, astui valokeilaani ja antoi minun jälleen nähdä hänet kunnolla. Kuulostan hullulta, mutta noina minuutteina, kun kuuntelin kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen ja palasin tarinani maailmaan - suorastaan kylvin siinä - hahmoni olivat todellisempia kuin minä itse, ja saatoin mielessäni piirtää käteni kosketuksella heidän kasvojensa piirteet. Mikä tunne...

Kyseinen kappale on tässä:


I wish my life had never come here...

Voiko oman mielikuvituksensa sisällöstä juopua?

2 kommenttia

  1. Oih ihana mikä into! :) Nyt tuo tarttuu minuunkin ja tekisi mieli luoda uusia hahmoja. Niin se menee, ettei hahmoja voi pakottaa tietynlaisiksi, vaan niiden on ikään kuin loksahdettava paikoilleen. Nautiskele tuosta olotilasta nyt täysin rinnoin. :)

    P.S. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta blogissasi voi tehdä upeita biisilöytöjä. Tämäkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Mukavaa, että into tarttui ja että pidit kappaleesta. Sinullakin oli viime postauksessasi hyviä! :)

      Poista