Hahmojen työstämisestä

18.28

Pohdin tässä iltapäivän ja muuttopakkailun ratoksi hahmojen luomista (minulla jo työstämistä) ja mieleeni heräsi kysymyksiä, jotka eivät taida olla ihan yksiselitteisiä.

Useimmat tuntemani kirjoittajat - minä mukaanlukien - pyrkivät siihen, että tuntisivat hahmonsa jo mielellään ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Tehdään ystäväkirjamaisia kyselyjä hahmolle, piirretään kuvia, pohditaan motivaatioita ja esihistorioita. Itsekin rupesin näin jälkijunassa täyttelemään erästä erittäin yksityiskohtaista ja kaikenkattavaa kyselyä hahmoilleni, mutta jätin puuhan kesken, kun mieleeni heräsi epäilys: mikä riittää? Mikä määrä pikkutietoa, elämänhistoriaa ja tapatutkimusta on tarpeeksi toisesta ihmisestä, jotta voi uskoa toisen tuntevansa?

Vastaus on toki se, ettei mikään riitä - suurin osa ihmisistä ei tunne itseäänkään todella niin hyvin kuin luulevat. Mutta jos nyt pysytään vain tässä käytännöllisessä, kirjoittamisen viitekehyksessä, niin mikä on mielestänne tarpeeksi, jotta tunnette saaneenne hahmosta otteen ja uskallatte aloittaa itse kirjoittamistyön?

Jotkut kirjoittajat taas eivät suunnittele lainkaan, ja silti hyvää ja uskottavaa fiktiivistä henkilöhistoriaa syntyy. Miksi he "pääsevät niin helpolla"? Saduista voi löytää toisen esimerkin: hyvän/viihdyttävän sadun voi saada aikaan ilman miellekarttoja hahmon luonteesta ja siitä poikivista tavoista, tai ilman hahmon tunnekäyriä (tai siis kaikki muut kuin minä ilmeisesti, kuten olen blogissani valitellut). Toki sadut ovat usein nimensä mukaisesti fiktiivisyytensä avoimesti näyttäviä, eivätkä pyri samanlaiseen ihmismielenkin hallitsemaan kosmoksen lainmukaisuuteen kuin vaikkapa realistinen fiktio (ja siten voisi kuvitella, että hahmojenkaan ei tarvitsisi olla tarkasti realistisia), mutta toisaalta, eivät fantasiatarinatkaan realistisuuteen varsinaisesti pyri. Siitä huolimatta fantastisuus ei automaattisesti tarkoita epärealistista hahmonkuvausta, jonka vastakohta (realistinen hahmonkuvaus) taas voisi olla miellettävissä yhdeksi yksityiskohtaisen hahmonluomisen vaatijoista tarinaelementtinä jos näin maalaisjärjellä ajattelee - hahmot ovat usein tällaisissa kertomuksissa se juttu, joka muistuttaa meitä lukijoita eniten, on samaistuttavaa, ja niinpä fantasiakirjoittajat viettävät - tai ovat viettämättä - hahmosuunnittelun parissa ihan yhtä kauan kuin realismin tms. genren kirjoittajat. Fantastisuus näin esimerkiksi ei siis genrenä voi yksiselitteisesti olla kriteeri hahmonluomisen yksityiskohtaisuudelle tai yksinkertaisuudelle.

Voiko kyse olla vain kirjoittajan omasta luonteesta, eikä niinkään genren vaatimuksista? Jotkut kirjoittajat haluavat tietoisesti tietää henkilöhahmoistaan asioita isoista pieniin, joillekulle taas riittää pari pääpiirrettä ja ulkonäkö ja he ovat valmiita lähtöön. Onko se puhdasta valintaa? Voisinko esimerkiksi minä jättää stressailuni hahmoistani sikseen ja todeta, että opin tuntemaan hahmoni sitten kirjoittamisprosessin aikana jos tuntea edes tarvitsee? Vai onko kuitenkin edellisestä kappaleestani huolimatta olemassa genrejä, jotka vaativat suunnittelulta enemmän, tai onko teidän mielestänne suunnittelun tasolla vaikutusta kuitenkin - ehkä edes vähäisellä tasolla - lopputuloksen laatuun?

Oma teoriani on, että suunnittelun tarve on sekä kirjoittaja- että tavoitelähtöistä: mielestäni suunnittelu kannattaa aina, mutta jotkut pystyvät myös "heittämään lonkalta" mielikuvituksensa tai ainakin elämänkokemuksensa varassa kehiin hahmoja, jotka kestävät lukijoiden tarkastelun, ja suunnittelulle voi olla enemmän tarvetta, jos tavoitteena on kiinnittää lukijoiden huomio nimenomaan hahmoihin ja näiden ajatuksiin. Mitä juonivetoisempi tarina, sitä enemmän hahmoilta voisi olettaa siedettävän "realistisuuden rikkeitä" eli epäuskottavuutta tai epämääräistä "vinksallaan olevuutta". Näin ainakin uskoisin. Vaan toisaalta, tällöinhän voisi kuvitella genrelläkin olevan vaikutusta, eikö totta?

Hmm.

Sana on vapaa. Tarvitseeko kirjoittajan tuntea hahmonsa? Miten suunnittelette hahmonne jos suunnittelette, ja milloin koette tuntevanne hahmonne tarpeeksi hyvin? Onko tilanteita tai genrejä, jolloin ette suunnittele tai päinvastoin suunnittelette, vaikka normaalisti toimisitte toisin?

6 kommenttia

  1. Olin ennen suunnitelmallisempi. Nykyään heittäydyn nopeammin itse kirjoittamiseen, koska on jollain tapaa palkitsevampaa löytää hahmo pikku hiljaa tarinan sivuilta. Listoja ja pikkufaktoja olen alkanut vältellä, niistä kun ei ole ollut koskaa konkreettista hyötyä ja olisihan niiden päivittäminen tarinan kehittyessä vaivalloista.

    Koen tuntevani hahmoni tarpeeksi hyvin, kun kässäri on valmis. Niin kauan, kun sitä vielä korjailee, lisäilen sinne uutta matskua tai poistan vanhaa. Hahmot avautuvat minulle yhtä hitaasti kuin lukijoillekin ja he muuttuvat alati, kuten myös kirjoittaja itse. En pyri tuntemaan hahmoja läpikotaisin, se tappaisi ilon tutustumiseen.

    Intuitiivinen lähestymistapa on tehnyt minusta tuotteliaamman kirjoittajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dynaaminen lähestymistapa, siis. Minä vähän pelkään heittäytyä sen varaan, en tiedä miksi. Pitäisi ehkä kirjoittaa jotain harjoitustarinoita heillä, jotta pääsen siitä tunteesta, että varsinaista projektia kirjoittaessani hapuilisin. Tai ehkä pitää vain opetella nauttimaan tuostakin tunteesta?

      Poista
    2. Olen saman tyyppinen Vaarnan kanssa. En hirveästi tiedä hahmoista mitään, mutta niiden pitää tuntua hyviltä/oikeilta (engl. feel right). Tavallaan se on hirveän paljon työläämpää näin, kun ei tiedä, etenkin jos fiilikseen ei pääse heti. Editointia on ehkä enemmän kuin silloin, jos on suunnitellut etukäteen. Toisaalta taas tarina ei välttämättä ole etukäteen suunnitellussa niin yllättävä.
      Aina uutta tarinaa kirjoittaessa olen epävarma, kantaako se loppuun saakka. Tiedän yleensä alun ja about lopun, ehkä hahmoista jotain. Yleensä käytän nimigeneraattoreita ja fiilistelen nimiä. Nimen pitää loksahtaa hahmoon mielessäni. Ja kun nimi on olemassa, hahmo alkaa näyttäytyä. Mutta minulle ei ikinä tule tunnetta, että tuntisin hahmoni kokonaan. Ainoa henkilö, jonka voin tuntea lähes kokonaan on minä itse, kaikki muu on enemmän tai vähemmän keksittyä.

      Poista
  2. Sanoisin, että paljon riippuu tarinan eri osien painottumisesta. On kirjoittajia, joille juoni on kaiken A ja O, ja hahmot vain luodaan palvelemaan juonen koukkuja. Tai ehkä kieli kantaa sen, mitä ohuet hahmot ja yksinkertainen juoni eivät pystyisi kantamaan. Tai sitten on kirjoittajia, kuten minä, jotka viettävät piiitkän aikaa henkilöidensä kanssa ennen kuin saavat sanaakaan paperille. Minä tiedän heistä paljon enemmän kuin kirjoitan.

    Se ei ole edes täydellisen genrekohtaista, vaan enemmänkin kirjoittajakohtaista, sanoisin.

    Mutta, kyse ei ole mistään suunnitelmallisesta tutustumisesta. En täytä ystäväkirjoja. Muistiinpanoissa on (näin jälkeenpäin tarkasteltuna) muutama rivi, muutama olennaisin avainsana. Minä vain ...vietän heidän kanssaan aikaa. Saatan samalla pyöritellä kirjoitettuja kohtauksia kuntoon, mutta elän heidän kanssaan paljon enemmänkin. Tiedän, kuinka he reagoivat vastaan tuleviin tilanteisiin. Ja miksi.
    Jep, lapsesta asti olen elänyt jossain mielikuvitusmaailmassa aina, kun on tullut tylsää. Mutta suunnittelemisessa olen heikko, vaikka toisinaan kovasti koetankin saada yksityiskohtia muistikirjaan.

    Sanottakoon kuitenkin, että tämä pätee etenkin romaanipituiseen proosaan. Novelleja voi kirjoittaa yhden idean ja parin määräävän luonteenpiirteen pohjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli tuollainen lähestymistapa ennen. En tiedä, mihin mielikuvitusystävieni kanssa täytetyt iltapäivät ja illat ovat joutuneet. Ehkä olen lukenut liikaa kirjoittamisen teoriaa ja unohtanut mielikuvituksen voiman tässäkin asiassa. Vähän ollut hapuilua viimeisten 9 kuukauden aikana.

      Toivottavasti heidän luokseen taas. Kuten sanoinkin, on hämmentävää täytellä hahmokyselyjä sun muita ja miettiä, uskaltaako niidenkään turvin kirjoittaa. Koko ajatus on nurinkurinen - tietenkin pitäisi. Saisinpa itseni vain irti tästä suunnitelmallisuuden ja analyysin sotkusta.

      Poista
  3. Hassua, minusta taas tuntuu, että kaikki tuntemani kirjoittajat vain alkavat kirjoittaa ilman suunnittelua. En itse osaa heittäytyä tuolla tavalla, joskus se myös kostautuu. Suunnitteluni ei ole edes noin luovaa, että kirjoittaisin ystäväkirjaan (tekstin kirjoittamisen jälkeen olen moista huvikseni harrastanut). Otan tylsän koulupaperin ja listaan millaisia piirteitä hahmo tarvitsee ja siinä se on.

    Kumpikin tapa toimii, olen tullut siihen lopputulokseen että muihin vertaaminen on usein vain vahingollista. Ajattelisin hahmoissa olevia aukkoja, no, aukkoina. Ensimmäisellä tai toisella tai välttämättä kuudennellakaan kirjoituskerralla kaikki ei ole selvää, miksi siis joku hahmo ei saisi olla ihmettelyn kohteena? Ehkä tämä on jonkinlaista intuitioon luottamista. Luulen, että hahmo on tarinassa vaillinnaisenakin tarkoituksenmukainen. Tämä siis ottaen huomioon, että editoinnissa lähtee osa tekstistä pois ja/tai uutta tulee tilalle. Mitähän yritän sanoa? Että kannattaa kirjoittaa kun tuntuu, että sanoja tulee eikä jäädä miettimään joko on lupa aloittaa.

    Mitä tulee fantasiagenreen, sen syyttäminen on minusta genren aliarviointia. Itse taivun enemmän realismiin, mutta luen yhtä mielelläni fantasiakirjan jos siinä on sitä jotakin. Hyvät hahmot kun ovat hyvin olennainen osa kirjaan tykästymisessä.

    VastaaPoista