Vaaravyöhykkeellä

22.14

Ajatukseni harhailevat yhä uudelleen ja uudelleen rajujen muutosten pariin. Muutosten, jotka käytännössä muuttaisivat tarinan kokonaan toiseksi. Kysyn itseltäni, mietinkö näitä siksi, että moisia muutoksia tarina oikeasti vaatisi - vai vain siksi, etten uskalla kirjoittaa tarinaa tällaisenaan, sellaisena kuin olen sen tarkoittanut. Kun ei pokka meinaa pysyä, kantti kestää.

Olenkohan haukannut tämän kanssa liian ison palan purtavaksi. Mitä jos en ole vielä valmis näin isoon tarinaan?

Vai olenko vain kehitellyt isoa kunnianhimostani? Meneekö hahmojen tarina todella näin?

Mietin hetken. Ja tiedän vastauksen. Kyllä se tällainen pitää olla. Saatan olla liian kunnianhimoinen liian aikaisin, liian noviisi, mutta näin sen pitää mennä. Monikerroksinen, moniaikajanainen, moninäkökulmainen, sekoittaen mukaan aineksia, joista minulla ei ole muuta kokemusta kuin elokuvista nähtynä. Apua.

Joskus mietin, miksen voisi tyytyä simppelimpiin tarinoihin. Less is more, uskon siihen koko sydämestäni. Mutta mikseivät nämä penteleet taivu tahtooni? Perhe- ja identiteettikriisit kestäisin, mutta onko tähän pakko sotkea terroria, murhaa, korkeamman luokan rikostutkintaa ja dynamiittia?

Ilmeisesti on. Mahdolliset korkeammat tahot ja googletustaidot minua varjelkoot.

//muoks. Tunti-pari myöhemmin

Jännä, miten paljon tämä blogiin "ääneen ajattelu" auttaakaan sisäisten lukkojen aukaisemisessa. Olen ylläolevan kirjoittamisen jälkeen käytännössä kirjoittanut juonisuunnitelman uudelleen tarvittavilla muutoksilla, jotka tulivat kuin itsestään keksittyäni sittenkin varsin simppelin keinon ylimääräisen krumeluurin poistamiseksi.

Voi olla edelleenkin, että juoni on liian suuri ja epäuskottava tällaisen aloittelijan hyppysiin. Mutta enää ei pelota.

0 kommenttia