Merestä, kesästä

Olin viikon kesässä. Ne värit, jopa maanläheiset, tuntuivat kuhisevan elämää ja huutavan riemua. Talot olivat keltaisia, valkoisia, persikkaisia, vaaleanpunaisia, valkoisia ja vihreitä. Kun eilen alkuillasta köröttelimme Helsinki-Vantaalta kotikaupunkiimme muutaman tunnin, katselin kotimaisemaa, joka ei vielä syksystä huolimatta ole lakastanut vihreää yltään, ja silti tuntui kuin maailmasta olisi imetty värit pois. Vaikuttaa dramaattiselta, mutta siltä se vain tuntui. En välttämättä kaipaa takaisin lomalle, mutta jonkinlaisen shokin koin vain viikonkin poissaolon jälkeen. Täällä kaikki on niin... laatikkomaista. Ikkunat ovat laatikkoja laatikkojen kyljissä. Värejä toki on, ja muotojakin, mutta kaikella on selvät raaminsa, säännöt, ja syksy on taittanut valonkin jo murrettuihin sävyihin. Kreikassa syksyn havaitsi pimenevistä illoista ja kylän letkeämmästä elämänmenosta. Saman rakennuksen yksi ikkuna saattoi olla kaareva ja viereinen neliö.

En kaipaa sitä, ettei vessapaperia saa laittaa vessanpönttöön. Mutta niitä Kreikan värejä ja jonkinlaista c'est la vie -meininkiä kylläkin. Sitä, miten Kaliméra! pyörii kielen päällä.

Ja sitä merta. Turkoosia, huikaisevan lämmintä merta!

Nauratin miestäni sanomalla, että kävellessäni aaltoihin päässäni soi Muumien tunnussävelmä. Muumien meri olisi varmasti samankaltainen kuin mikä pilkottaa kotiparvekkeellemme, syvänsininen ja villi, mutta kävellessäni valkoista hiekkaa pitkin lämpimiin tyrskyihin en voinut välttyä ajattelemasta, että tätä se muumienkin riemu varmasti on. Kun sydän uhkaa pakahtua vain siitä, että aallot kuohuvat, veden syleily on vuoroin lohdullinen ja pehmeä, vuoroin leikkisä ja heittäytymiseen yllyttävä, kun valo läikehtii pinnalla ja kaikkien huulilla kuplii nauru.

Minäkin nauroin. Lähes aina, kun aalto heittäytyi minua vasten. Se kokemus oli niin pökerryttävän ihana. Jopa silloin, kun olisi voinut pelottaa, kun aalto olikin korkeampi kuin odotin. Silloinkin naurahdin, vedin henkeä ja annoin aallon heitättää taaksepäin. Seuraavaa vasten heittäydyin, ja nauroin taas, kun leikkitoveri pelasi oman vuoronsa. Hymyilin myös silloin, kun sain vain kellua leppeässä aallokossa, lähes tyynessä, ja nauttia olostani.

En ole aiemmin ollut rantalomalla, mutta nyt olen varma, ettei tämä jää viimeisekseni, jos vain saan asiaan itse vaikuttaa. En kaipaa auringossa makaamista, vaikka se erilaista tuossa ilmastossa olikin kuin koti-Suomessa - täällä aurinko on niin armottoman kuuma ja kova kunnon helteillä - mutta kaipaan pehmeää lämpöä, palelemisen vastakohtaa, ja värejä, veneretkiä, leppeää tuulta ja niin, ikuisesti tuota Joonianmerta.

Sitä kaikkea on vaikea pukea sanoiksi. Miten kovasti merta rakastan. Omaamme ja muiden. Jopa silmien kirvellystä, kun meri pääsee yllättämään suolaisuudellaan.

Niin. Olisipa jälleen kesä. Kesä ja meri.