Seilaamista

16.47

Eipä olo ole enää niin zen. Lukukaaviossa on muutaman luvun aukko keskellä paperia ja paniikki uhkaa iskeä. En myöskään tiedä, kummalla aloitustyylillä pitäisi lähteä liikkeelle: tunnelmaltaan rempseän nuorekasta menoa kera pienen vaarantunteen repäisevällä toiminnalla, vai pitäisikö heittää tyyli melankolisemmaksi, muisteluksi. Hmm. Ensimmäinen vaihtoehto toimii koukkuna paremmin ja tuntuu mukavan helpolta kirjoittaa, mutta jälkimmäinen tyyli on ehkä lähempänä sitä alkuperäisideaa, millä tämän projektin kanssa lähdin liikkeelle. Kummallakohan nyt lähtisi yrittämään? Tyylimuutos on niin raju, että se kattaa koko kirjan, ei vain alkua, vaikka alusta tässä vasta panikoinkin.

Ehkä otan nanossa varaslähdön ja kirjoitan tuon kaunokirjallisesti ehkä "kauniimman" version ja mietin, houkutteleeko se enemmän ja toimiiko paremmin. Minulle: tiedän jo, että nuorekas rempseä meininki puree varmasti lukijoihin, mutta otsani menee rypyille, koska tyylillisesti ei ole sitä mitä oikein hain alkuperäisideallani, kuten sanoinkin. Pitää kokeilla. Tapahtumat kuitenkin pysyvät täysin samana, tunnelma vain muuttuisi erilaiseksi.

Tunnelma, jota haen, on kuunneltavissa Atonement-elokuvan soundtrackilla.

Mutta ennen näitä pitää tilkitä juoniaukot. Pääni vain lyö kivuliaasti tyhjää. Ehkä johtuu tästä deadlinen paineesta? Stressi tappaa luovuuden yleensä aika tehokkaasti. Mutta ehkä se tästä. Pitää vain heittäytyä sängylle ja pistää aivot jauhamaan. Ongelmat johtuvat oikeasti hahmoista: tajusin vasta äsken, että en ole heidän halujaan ja konfliktejaan miettinyt pahemmin sen enempää kuin tarinan perusidea vaatii, joten siksi juonen kehittäminenkin junnaa. Ei kun siis työhön.

0 kommenttia