The curious case of the silent character

11.16

Sain eilen päähäni, että haluan muuttaa romaanini kerrontatapaa hieman. Leikittelin jo ennenkin aikatasoilla vähän, mutta nyt haluan korostaa niitä. Haluan tuoda ne leikittelyt kerronnan tasolle. Eilen ajatus koko romaanin läpikäymisestä ja uudelleenkirjoittamisesta tuntui pelottavalta, tässä menee taas kuukausi ainakin aikaa, voi luoja jaksanko, mutta tänään olo on rauhallinen, jopa odottava. Avasin juuri tiedoston ja naputtelin ensimmäisen osion muutokset. Mietin samalla, onko tämä luku nyt parhaimmillaan, onko tämä se tapa, jolla haluan kyseisen tapahtumasarjan kertoa. On ihan hyvä kyseenalaistaa tietyin väliajoin tekemiään ratkaisuja, vaikka niitä ei voikaan viilata loputtomiin, jossain kohtaa on todettava, että tämä on nyt se oikea ja tässä pysytään. Mutta vielä näin kolmannella kierroksella, johon mennessä ei kuitenkaan aivan kaikki ole vielä kasassa, jopa jotkut kokonaiset luvut ovat vielä sirpaleina ja hakevat muotoaan, voin vielä jossitella. Antaa hahmoille ja kertojalle vielä mahdollisuuden muuttaa kantaansa tapahtumiin. Menikö se nyt todella näin.

Olen aika varma siitä, että tulen joitakin asioita muuttamaan jopa suhteellisen radikaalistikin: olen parina viime päivänä saanut houkuteltua veljeskolmikon nuorimmaisen kotiin lomilta ja juttusillekin, alkaa taas hienovarainen haastatteluvaihe, tutustuminen uudelleen. Hän on ollut se, jonka kanssa on vekslattu kaikista eniten, hän on ehkäpä minulle se tarinan tukipilari kuitenkin, jopa yllättäen, ja kiusakseni tyypeistä se, joka on antanut minun tutustua häneen kaikista hitaimmin. Hän on hiljainen kaveri, varovainen. Yhtä vastausta vielä odotan, sitä suurinta, saa nähdä kauanko hän tietoa pimittää. Hän on juuri sellainen kaveri kotibileissä, joka istuu hissukseen ja hymyilee, nauraa mukana, mutta joka sanoo kuitenkin jotain vasta kun suoraan kysytään ja joka tarkkailee muita mielellään. Se joka tuntuu juovan samaa olutta koko illan eikä näytä päihtyvän, vaikka olisikin juonut todellisuudessa enemmänkin. Pidän hänestä. Pidän itse asiassa kovasti, yllättävän paljon - vaikka onkin se suurin tikku takalistossa ja vaiteliaisuutensa saa repimään hiuksia päästäni. Yksityisyydestään pitävät hahmot ovat hankalia juuri siksi, että heistä on luojansakin vaikea saada otetta. He ohjaavat valintoja pienin lempein töytäisyin, olen kuin pohjan pimeydessä uiskenteleva sokea kalanpoikanen, jota emo ohjaa, jos olen lähdössä väärään suuntaan. Tällaiset hahmot eivät kerro suoraan mitä haluavat minun tekevän, he vain kertovat milloin polttaa ja milloin kylmenee.

Keitän meille teet ja istun alas nojatuoliin, hengittelen kupista nousevaa aromikasta höyryä ja suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja kysyn mitä veljillensä kuuluu. Tulevat epäilemättä perässä pian. Hymyilen. Jään odottamaan. Voimme sillä välin keskustella hänestä itsestään jos hän vain haluaa, kerrankin huomioni on täysin hänen, kukaan veljistä ei ole lavaa häneltä viemässä. Vaikka toisaalta hän taitaakin pitää siitä. En ihmettele, minäkään en viihdy parrasvaloissa. Juomme hiljaisuudessa, tunnelmaa tunnustellen, sitten esitän kysymyksen, josta on hyvä aloittaa - vien huomion toiseen, vaikka oikeasti tarkastelenkin häntä. Vastaus voi kertoa yllättävän paljon.

Kerro minulle T:stä.

2 kommenttia

  1. Kiehtovaa että omassa tarinassa voi olla noinkin mysteerinen hahmo. Olen itse siinä mielessä tyystin erilainen. Luon hahmoja täyttämään tiettyjä rooleja (tai arkkityyppejä) ja tiedän heidän elämästään aikalailla kaiken tarinan kannalta olennaisen. Yritän kirjoittaa heitä "päähenkilöinä omassa tarinassaan", joka on toisaalta huono tapa, kun jokainen alkaa vaatia tilaa kohdevaloissa. O.o'

    Oletko kokeillut kirjoittaa tapahtumia hänen näkökulmastaan? Minua monologimainen ajatuksen virta auttaa usein asettumaan hahmon nahkoihin. Jos syväajatuksia ei vielä tunne, auttaa pelkkä tapahtumien listaaminen.

    Toivottavasti hahmosi vielä avautuu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin aloitan arkkityypeillä, rooleilla - J:kin (eli hahmo, josta puhuin) oli alunperin se stereotypinen "hiljainen tarkkailija", epästereotyyppinen nuorin veli, jolla on stereotyyppisesti nuorimman veljen kaltaisesti käyttäytyvä elävämpi kaksoisveli. Näin se alkoi, hän oli pelkkä rooli joka hänen täytyi esittää. Mutta kun alan tutustua hahmoihin kunnolla, arkkityypit katoavat - hahmot alkavat poiketa niistä, muotoutua, kertovat minulle asioita, jotka muuttavat näkemystäni heistä aika rajusti. J:kin ilmoitti yhtäkkiä armeijataustastaan yksinkertaisesti ilmestymällä sotilaspuvussa mielikuvaan, jossa hän keskusteli rauhallisesti mutta johtajan elkein jonkun alempiarvoisen sotilaan kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän noista neljästä veljeksestä voisi olla se, joka on a) armeijassa saatika sitten b) jonkinlaisessa johtoasemassa. Tuntui suorastaan iskulta palleaan moinen ilmestys, ei sopinut siihen hänelle antamaani rooliinsa ollenkaan.

      Kaikki veljekset (elossa olevat) ovat näkökulmahenkilöitä, joten olen kirjoittanut jokaisen näkökulmasta tekstiä. Mutta J on jostain syystä hieman vaikeampi hahmotettava ihmisenä, koska hän puhuu niin vähän, näyttää niin vähän - tiedän hänestä kyllä asioita yhtä paljon kuin muistakin uskoakseni, mutta hänen henkilöään on jotenkin vaikeampi konkretisoida. Kuin vedessä uiva kala, jota yrittää saada kiinni ensikertalaisena paljain käsin. A:sta tiesin heti miten hän puhuu - hän esittäytyi minulle kohtauksessa, jossa hänen asenteensa ja äänensä kuului vahvasti, eikä hänen päänsisäisiä liikkeitään tarvinnut arvailla hetkeäkään - mutta J... Hän on todella mysteerinen olento. :D Hän on myös se, jota on näköjään vaikein pitää muotissa: aina kun kuvittelen tietäväni mikä on hänessä se olennainen pointti, jota pitäisi tuoda esiin, hän tökkääkin johonkin toiseen suuntaan ja muistuttaa, että ei pidä innostua liikaa.

      Hänen armeijataustansakin tulee jäämään erittäin pieneen osaan lopullisessa versiossa, luultavasti lähinnä vain yksittäiseksi maininnaksi, vaikka marraskuussa kakkoskierroksella hänen taustansa niissä ympyröissä oli todella hallitseva elementti.

      Minäkin yritän nyt draaman kaaria suunnitellessani nähdä heidät oman tarinansa päähenkilöinä. Se tosiaan tekee heistä hemmetin äänekkäitä. :D Mutta toisaalta, voiko tehdä oikein muutenkaan? En tiedä, jotenkin kuitenkin miellän heidät ihan oikeiksi ihmisiksi, jotka vain elävät minun päässäni ja minun luomassani fiktion maailmassa, joten lähestynkin heitä erittäin ihmismäisesti - tuntuu samalta kuin lukisi uudesta ihmisestä ensin yksityiskohtaista ystäväkirjaa, johon on täytetty hirveästi kaikkea nippelitietoa ko. henkilöstä, ja sitten alkaisi tutustua ihmiseen itseensä kunnolla.

      Poista