Kun jokin tökkii

8.32

Viikko on mennyt aikalailla tyhjäkäynnillä. Se harmittaa. En ole saanut editoitua yhtäkään uutta lukua - kai jämähdin omaan epäpätevyyteeni, kun luin maanantaina vai sunnuntaina siihen asti editoimani luvut ja jouduin huokailemaan, kun editoitavaa jäi niihin vieläkin. Pitää siis mennä takaisin ja parannella vielä ainakin lukuja neljä ja viisi. Huoh. Noh, ei voi mitään, tätä tämä on. Hyvä, että tarkistin tässä vaiheessa, enkä ihmetellyt reikäpäisyyttäni vasta lukijapalautteet saatuani.

Tällä viikolla olen miettinyt paljon tulevaisuuttani, ja mm. tämän postauksen innoittamana sosiaalista mediaa ja miten aion tulevaisuudessa Internetiä hyödyntää paitsi kirjailijana ja käsikirjoittajana mutta sitten ihan yksityisyrittäjänkin ammatissa. Sinällään asiassa ei pitäisi olla mitään ongelmaa: taidan olla niitä, joilla on synnynnäinen tarve jakaa pohdintojaan maailmalle, vaikkei maailma olisikaan kiinnostunut, siitä esimerkiksi tämä blogi ja kaikki viritelmät sitä ennen. Mutta toisaalta minua kalvaa myös pakonomainen halu suojella anonyymiyttäni - minua ei haittaa, vaikka ihmiset keskustelisivat töistäni, kunhan eivät puhu minusta. Yhtäkkiä Paulo Coelhon heittämä "Writing is a socially acceptable form of getting naked in public" -lausahdus käy oikeinkin hyvin järkeen - eikä vain kirjan kirjoittamiseen liittyen. Saa harkitsemaan vakavasti pseudonyymin käyttöä... Kammottaa pelkkä ajatuskin siitä, että nimeni välähtelisi kontrolloimattomasti Internetin - saatika median - pyörteissä, enkä ole uskaltanut vielä pitää mitään nettijulkaisua omalla nimelläni Facebookia lukuun ottamatta nimeni harvinaisuuden takia, ja kauhuskenaarioideni huipentuma liittyy valokuviin. Ei sillä, että kukaan ikinä haluaisi fanikuvia minusta ottaa, mutta ajatuskin tuntuu yhtäkkiä hyvin epämiellyttävältä.

Julkimoiden elämän harvoin fanien keskuudessa tiedostettu puoli: hekin olivat aikoinaan vain meitä tavallisia tallaajia, ovat vieläkin sisäisesti, heillä on vain näkyvä työ. Olen tiedostanut asian aika pitkään, mutta ajatuksen pompahtaessa pinnalle tuppaan siltikin hieman hätkähtämään ajatusta kerta toisensa jälkeen. Kuinka kummallista mahtaakaan olla heistä vieläkin se, että joku haluaa nimmarin, halata tai saada satunnaisesta tapaamisesta muistoksi yhteiskuvan! Minä en varmaan siihen tottuisi kovin helposti, tekisi varmaan joka kerta mieli paitsi kysyä että miksi ihmeessä kukaan haluaisi nimikirjoitustani kun eivät olisi sitä halunneet jokin aika sitten varmastikaan kun olen ihan samanlainen nobody kuin kaikki muutkin, minkä lisäksi esittäisin varmaan tökerösti pyynnön olla laittamatta kuvaani Internettiin koska ammattilaisenkin ottamana kuvani onnistuvat fotogeenisyyden puutteessa ehkä vain 10% kuvauskerroista ja tunnen itseni vaikeaksi kameran edessä. Sympatiani siis julkimoille, yhtäkkiä olen ihan ylpeäkin siitä, että Suomessa he saavat liikkua suht rauhassa verrattuna esimerkiksi Amerikkaan. Hyrr.

En tiedä mistä olen tällä viikolla nämä murheet anonyymiydestä repinyt, kun ennen minulla ei ollut minkäänlaista ongelmaa näiden kanssa: suunnittelin tyytyväisenä luovani sitten kirjailijana viralliset nettisivut ja Twitter-tilit, ehkä jopa luopuisin tämänkin blogin suhteen anonyymiydestäni ja alkaisin kirjoittaa ihan kokonimelläni osana nettisivujani pienen siistintä-operaation jälkeen. Rakastaisin sitä, jos voisin keskustella ja olla vuorovaikutuksessa lukijoideni kanssa! Mutta nyt ajatus julkisuudesta tökkii. Ehkä olen tulossa vainoharhaiseksi tai nähnyt jonkun huonon esimerkin. Oh well, yli näistä tuntemuksista olisi paras päästä...

Vaikka kuten sanottu, harvapa kirjoittaja pääsee jännetuppitulehdusta kehittämään jaettujen nimmareiden määrästä J. K. Rowlingin tyyliin. Että ehkä voisin suosiolla rauhoittua: lienee 99,9% todennäköisyys, että panikoin aivan turhaan. Pitänee vain poistaa tietoisuudesta kaikki kääntäjinä saamamme, koulutuksemme tarjoamat ATK-oppimme Invisible Webistä - opit, jotka pelottaisivat kenet tahansa pois tietokoneiden ääreltä....

No niin, kauhuskenaariot sikseen, jos sitä aamiaista sitten. Laitan kahvin taas valumaan ensimmäistä kertaa sitten BBC:n käsikirjoituskilpailuun osallistumisen: tänään on tarkoitus saada aikaiseksi paitsi akateemian mutta myös kirjoittamisen saralla. Varpaat ristiin ja sormet näppäimistölle.

2 kommenttia

  1. Saamattomuutta on ollut täälläkin liikenteessä. Ei sitä aina veny kaikkiin haluamiinsa suorituksiin.

    Minulla on aikalailla samanlainen suhtautuminen julkisuuteen kuin sinulla. Se hiukan ahdistaa. Onneksi niistä asioista tuskin tarvitsee murehtia Suomessa, koska kirjailijoillamme on usein pikemminkin päinvastainen ongelma. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa toivon UK:n suhteen - ehkä vähän heikompi suullinen englantini ja esiintymiskammoni pitävät huolen siitä, että paikalliset pr-ihmiset tajuavat olla heittämättä minua lauteille ihmisjoukon eteen kovin usein. :P

      Poista