Will you wait for me there until someone comes?

23.49

Välillä mietin, miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa itse jotain tavalla jolla haluaisi - kun kuitenkin pystyy hyvin analysoimaan muiden tuotoksia ja näkemään ratkaisut, jotka ovat toimineet tai eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla halutun tuloksen tuottaakseen. Sitä tunnistaa tekniikat joita tulisi käyttää, mutta tulos maistuu tuhkalta suussa eikä se ole kuitenkaan sellainen kuin sen piti. Mikä siinä on?

Toisaalta en halua miettiä näitä. Minulla on kuitenkin tarinankertojan palo. Jos käy niin, että kaikki tuotokseni jäävät keskinkertaisina pöytälaatikkoon, niin olkoon sitten niin. Mutta en voi luovuttaa. Liian paljon kerrottavaa, liian paljon tunteita jaettavaksi. Toivon, että tämä ensimmäinen kirjani jakaa vähän seuraavia tuntemuksia, tai ainakin niitä fiiliksiä, jotka allaoleva kappale herättää ainakin itsessäni.

Puhuin tänään lyhyesti erään ystäväni kanssa siitä toisesta, joka menehtyi viime vuonna, itse asiassa ystäväni kuolemasta ilmoittavasta puhelustakin tulee nyt vuosi täyteen. En tiedä johtuiko siitä pinnallisesta keskusteluntyngästä, ajankohdasta vai siitä, että katsoin surullisen Third Star -elokuvan, mutta veikkaan, että tästä illasta ja yöstä tulee vaikea. Tuottaa vaikeuksia hengittää. Välähtelee muistikuvia muistakin. Rinnallani istuu jokin suuri, sitä on rintakehäni yhä vaikeampaa ja vaikeampaa nostaa ylös, tehdä keuhkoilleni tilaa täyttyä.


Tänä iltana on vaikea hyväksyä. Yhtäkään menetystä, yhtäkään läheltä piti -tilannetta. En halua koskaan enää astua jalallanikaan sairaalaan. En tuntea.... tätä.

Ja olen jo viikon kuluttua menossa seuraaviin hautajaisiin.

7 kommenttia

  1. Voi ei. On sinullekin sälytetty raskaita taakkoja. Halauksia ja myötätuntoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tavallaan näin myrskyn rauhoituttua tuntuu itsekkäältä valittaa, kun olen "päässyt" olemaan aina vain se sivustaseuraaja, en ole itse sairastunut tai ollut kuolemanvaarassa muutenkaan, mutta toisaalta kuten Third Starissakin syöpää sairastava totesi perheestään: "Cancer might be mine, but the tragedy is theirs."

      Välillä ajatus näistä kaikista tragedioista, pienistä tai suurista, käy ylivoimaiseksi. Tuo ilta oli yksi niistä kerroista. Varsinkin ystäväni tapaus herättää vielä paljon tunteita - se tuli niin shokkina, se oli niin väärin, niin turhaa. En vain osaa mieltää sitä. Enkä rehellisesti usko siihen koskaan pystyväni.

      Se saa myös muut vastaavat tapaukset tuntumaan raskaammilta noina hetkinä, kun muistot mieleeni palaavat.

      Kiitos vielä sanoistasi.

      Poista
  2. Olen alkanut hyväksyä sen, että muiden työtä on helppo purkaa analyyttisesti, mutta oma kirjoittaminen on pimeässä hapuilua. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa alkaa pimeyskin väistyä ja eteensä näkee enemmän kuin kaksi askelta? ;)

    Nämä hetket varmasti ovatkin raskaat. Jaksamista sinne kaiken kamalan keskellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, toivottavasti. Tuntuu vain niin hassulta, että osaa teoriassa hyvin jotain, mitä ei kuitenkaan saa toteutettua käytännössä. Silloin päähän eksyy kummittelemaan "Those who can, do, and those who can't, teach" -tapaiset lausahdukset. Äh.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Paljon voimia ja jaksamista sinne sinulle. Pelkästään blogiviestisi lukeminen pisti oman mieleni matalaksi. Nuo on vaikeita asioita, joita on hankalaa kirjoittaa sanoiksi. Joskus kirjoittaminen tekee hyvää, joskus se mahdotonta. Itse pystyin kirjoittamaan isäni aivohalvauksesta vasta kolmen vuoden jälkeen tapahtuneesta. Tunteisiin palaaminen tapahtui yllättävän rationaalisesti. Muistin hyvin yksityiskohtaisesti tilanteet ja ajatukset, jotka tuona aikana mielessäni pyörivät, mutta näin jälkeenpäin kirjoittaessani niistä, näin tapahtumat - jopa omat tunteeni - kuin suojaavan lasin läpi. Olin enää pelkkä sivustaseuraaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jostain syystä minä taas olen pystynyt aina kirjoittamaan tunteistani ja ajatuksistani hyvin suoraan, olen avoin ihminen - mutta en toisaalta tunnu pääsevän kunnolla yli mistään. Ehkä ihmisille jutellessani pystyn pysymään hyvinkin etäisenä tapahtumista, mutta sitten yksikseni tilanteet käyvät kummittelemassa joskus.

      Olen pahoillani isästäsi, hieman vastaavanlaisessa tilanteessa olleena en voi muuta kuin toivotella jaksamista. Mikään ei ole niin ikävää kuin se, kun elämä kiskaisee yllättäen maton jalkojen alta, ja varsinkin tuonkaltainen tapa on yksinkertaisesti ja latteasti ilmaistuna kamala.

      Kiitos vielä kommentistasi.

      Poista
    2. Ilmeisesti pystyt kuitenkin aika hyvin kuuntelemaan itseäsi ja ymmärtää menetyksen tunnetta. Minusta se on todella kaunis piirre omata. Ja se, ettet kunnolla pääse yli noista asioista, viestii vain siitä että välität. Jos pystyt kirjoittamaan näistä tunteista, hyödynnä se ihmeessä.

      Ja kiitos kannustavista sanoistasi! Minun kohdallani painajainen kuitenkin päättyi hyvin: hitaasti isäni toipui ja sai puhe- ja liikuntakykynsä takaisin. Sellaista helpotuksen ja onnen tunnetta en koskaan kykene kirjoittamaan paperille niin puhtaana ja aitona kuin mitä se silloin oli.

      Poista