Ohjautuvaa

1.39

Editointi tökkii taas. Yllätys yllätys. Tai pikemminkin siihen ryhtyminen: edessä jälleen astetta hankalampi luku, joten vikuroin vastaan. Noh, ehkä se tästä, vaikka huomenna. Nyt olen parina edellisenä päivänä tehnyt tärkeitä muistiinpanoja, kirjoittanut käsin kohtauksia. Lisännyt kerroksia. Kerroksia kerroksia kerroksia. Nostin alkuperäisidean mullasta esiin odottamattoman yllätyksen. Mieluisan. Hymyilen ajatuksissani sille, miten kirjassani yksityiskohdilla on väliä.


Ajatukset heittelehtivät aika rajusti tunnelmasta toiseen, vähän kaiken suhteen. Ylläoleva kuvaa tämänhetkistä aika osuvasti.

Pohdituttaa ikuinen kirjoittajien totuus siitä, miten lopputulos ei ole ikinä se, miksikä kirjan alunperin suunnitteli. Ajatus riivaa. Vainoaa. Tästä ei todellakaan ole tulossa sitä, mitä alunperin kaavailin. Se vaivaa. Haluaisin takaisin kohti alkuperäissuunnitelmaa, mutten oikein osaa ohjata tätä. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Ongelmana saattaa tietenkin olla sekin, että alkuperäissuunnitelmani koostui lähinnä toiveista sen suhteen, miten lukijat reagoisivat ja millainen olo olisi tarinaa lukiessa - jos omat käsitykseni tavoitteesta ovat epämääräiset, ei ihme, että käsikirjoitus haalii ohjakset itselleen, jos ne eivät kerran minulla tiukasti ole. Toisaalta tuntemukseni saattavat johtua ihan vain käsikirjoituksen genrestä: en olisi ikinä uskonut kirjoittavani mitään, mikä voisi muistuttaa edes etäisesti jännitys- tai dekkarikirjallisuutta. Ei sillä, otteeni on enemmän Rikoksen ja rangaistuksen kaltainen tosiaan kuin mitä noista genreistä tulee mieleen, mutta tuntuu silti vähän oudolta.

Kaveri kysyi, miksi sitten kirjoitan tällaista romaania, jossa on rikoskirjallisuuden elementtejä - jos kerran tuntuu vieraalta ja otsaarypistyttävältä, ainakin mitä tulee alkuperäissuunnitelmaani eli siihen, että haluan tästä jotain, minkä voi laskea yleisen draamallisen kaunokirjallisuuden piiriin. Noh, niin, mitenköhän selittäisi järkevästi. "Tarina vain vaati sen" on totuudenmukainen kuvaus, mutta joka ei taida mennä pureksimatta läpi, koska kirjoittajanhan pitäisi pystyä jumalan tavoin kontrolloimaan tarinassa kaikkea. Mutta kun ei se taida vain ihan niin yksioikoisesti mennä. Hah, menisikin! En tiedä miksi, mutta heti sen jälkeen, kun päässäni synapsit olivat välittäneet eteenpäin mielikuvan neljästä veljeksestä, liittyi ideaan mukaan olennaisesti tämä rikoksellinenkin puoli. Ei toista ilman toista. Vaikka haluaisinkin kirjan painottuvan enemmän sinne draaman puolelle.

Ja ehkä se tekee niin. Tässä kun on vielä tämäkin aspekti, että enhän minä nyt näin ohjaajan penkiltä pysty hyppäämään välillä auton takapenkille fiilistelemään menoa matkustajan ominaisuudessa ainakaan näin tietokonepäätteen äärellä - tiedostan aina kokonaisuuden, toiveet ja epäilykset, kaikki yhdellä kertaa, niin että en pysty arvioimaan todella objektiivisesti sitä, mennäänkö nyt metsään vai pysytäänkö tiellä. Voihan olla, että haluamani tuntemukset välittyvät ihan hyvin koelukijoille ja olen stressannut tässä turhaan genren yliohjaavuudesta. Olen valittanut tästä ennenkin, olen kai vain ihminen, joka ei pidä epätietoisuudesta.

Siispä herääkin kysymys: Miksi tulostimesta on juuri nyt muste päässyt loppumaan? Tarvitsen uuden editointitulosteen, josta katsoa kokonaisuutta ennen kuin pää hajoaa tähän epätietoisuudessa kärvistelyyn.

Aamulla lisää suunnitelmien kutomista, ohjasten nykimistä. Sitä ennen mietintäpaussin paikka.

2 kommenttia

  1. Tuo on niin totta, ettei lopputulos koskaan muistuta sitä alkuperäistä ideaa, jota lähti ihastuneena toteuttamaan. Tätä voisikin verrata rakastumiseen: ensin sitä huomaa toisessa vain hyvät puolet, mutta lopulta ihastuminen haihtuu ja rakkauden kohde näyttäytyy aivan uudessa valossa. Toivon mukaan rakkaus syvenee tämän myötä ja kässärin erilaisuuden oppii hyväksymään.

    Minusta kirjoittaja ei voi olla 100% jumala kässärilleen, koska draama ja uskottavuus vaativat silti järkevää kokonaisuutta. Asioita on silti perusteltava tai lukija tuntee itsensä huijatuksi. Näin ollen tarina voi usein vaatia asioita, joita kirjoittaja ei välttämättä halua, jotta tarinan todellisuus tulee kosketettavaksi.

    Minä olen kans ajatunut pariin otteeseen kirjoittamaan mysteerejä kässäreihin, vaikka ratkominen ja tutkiminen on vihoviimeinen asia, jossa koen olevani hyvä tai josta nautin. O.o'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän tämä menee.

      Ehkä meissäkin asuu perisuomalainen dekkaristi kuitenkin? :D

      Poista