Kirjeissä

20.11

Lannistuneisuutta ilmassa. Tuijotan V:n summittaista juonisuunnitelmaa, ja vaikka palaset ovat sinällään koossa, en kuitenkaan näe tarinaa "sieluni silmin" niin, että näkisin jokaisen luvun mikrotasolla, sen mitä niissä ihan konkreettisesti tapahtuu jokaista kohtausta myöten (esim. "1. syövät aamiaista keittiössä ja keskustelevat asiasta x. Riita --> 2. siirtyvät olkkariin, jossa M paiskaa kaukosäätimen seinään..."). Turhauttavaa. En uskalla lähteä kirjoittamaan, ennen kuin suunta on selvä. Ja sen on oltava, muuten kirjasta ei koskaan tule valmista. Niinpä kiroan itseäni, yritän rauhoittua ja hakea jotakin mielikuvan pätkää johon tarrautua, josta saisin kutomukselleni sen ensimmäisen langan. On tuskastuttavaa tietää esimerkiksi miten tarina alkaa, mutta olla kuitenkin näkemättä sitä konkreettisina mielikuvina, jotka voisi ikuistaa sanallisesti paperille.

Sanallisesti ikuistamisesta puheenollen, luen tällä hetkellä Vincent van Goghn kirjeitä. Elämänkertoja luen aika harvakseltaan, koska vaikka onkin mielenkiintoista oppia uutta jostain historiallisesta henkilöstä ja tämän elämästä, elämänkerrat eivät kuitenkaan tee (yleensä) muuta kuin selostavat tapahtumia ja olosuhteita. Niissä henkilö on objekti, jota tarkastellaan. Sekin voi olla antoisaa, mutta kirjan päätyttyä on kivuliaan tietoinen siitä, että vaikka tietääkin nyt henkilöstä paljon, ei kuitenkaan tunne itse ihmistä. Se turhauttaa usein ja niinpä elämänkerrat jäävät yleensä kirjaston hyllylle.

Kirjeet ovat kuitenkin vallan toinen asia. Luen tällä hetkellä (käännettyjä) sanoja, jotka Vincent todella kirjoitti veljelleen vuonna 1884. Näen hänen elämänsä kuin päiväkirjasta luettuna, hänen omien sanojensa mukaan kuvailtuna. Ja toisin kuin elämänkertoja lukiessa yleensä, tuntuu siltä kuin alkaisin oppia tuntemaan kuka van Gogh oli ihmisenä, koska hän selostaa tunteensa, arkensa ja ihmissuhteensa itse sellaisina kuin ne sillä hetkellä koki. Hän on vielä nuori mies, vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Tunne on hämmentävä, ja pidän pian tauon lukemisesta ihan vain koska tiedän mihin kirjeet loppuvat, mihin hänen tarinansa päättyy, enkä halua nähdä sitä. Koska nyt menetys ei välttämättä olekaan enää vain historian, vaan ehkä myös minunkin. Olen oppinut pitämään Vincentistä, näkemään hänet ihmisenä enkä vain historiallisena henkilönä, ja minusta tuntuu kuin meillä olisi paljon yhteistä, varsinkin asenteessa taiteeseen ja työhömme: hätkähdin esimerkiksi silloin, kun luin hänen ajatuksiaan siitä, miten hän luultavasti kuolee nuorena ja miten hän haluaa sitä ennen vain yhtä asiaa - saada työnsä valmiiksi. Mieleeni muistuivat ne monet kerrat, kun itsekin päiväkirjani sivuille tai jopa blogiini kirjasin ylös ajatuksia siitä, miten haluan saada kirjani valmiiksi ja julkaistua, minkä jälkeen voin kuolla onnellisena jos niikseen tulee. Minullakin, kuten Vincentillä, on ollut tavoite, jota kohti raivaan tieni läpi elämän mudan. Pystyn samaistumaan herran tunteisiin, jotka vaihtelevat päättäväisyydestä lannistumisen sävyttämään tyytymiseen. Näen Vincentissä erään ystäväni, jonka luonne on herran luonnetta vielä lähempänä kuin omani; uskoisin, että me kolme olisimme tulleet juttuun hyvin. Niinpä näiden kirjeiden lukeminen lopun lähestyessä alkaa tuntua jo raskaalta - haluaisin varoittaa miestä tulevasta, lohduttaa, mutten siihen tietenkään kykene. Voin vain seurata laivan kannelta jäävuoren lähestymistä ja odottaa koska kolahtaa.

"If I ever came to believe seriously that I was being a nuisance or a burden to you or to those at home, of no use to anyone, and were obliged to look upon myself as an intruder or to feel superfluous so far as you are concerned, so that it would be better if I were not there at all, and if I should have to try all the time to keep out of other people's way - were I really to think that, then I should be overwhelmed by a feeling of sadness and should have to wrestle with despair." (p. 63, Theo-veljelle, 15.8.1879)

Tämä kirja on ehkä arvokkain, jonka olen lukenut. Se on säilönyt seuraaville sukupolville inhimillisen Vincent van Goghin, eikä vain kiiltokuvaa tai pinnallista käsitystä, jonka voi saada taiteen historian oppikirjoja selaamalla. Näissä kirjeissä välittyy helposti innostuva, jukuripäinen, syvällinen, intohimoinen mutta tuuliajolla varsin usein ollut ihminen, jota elämä heitteli ojasta allikkoon ja jota perhe tuntui paheksuvan milloin mistäkin syystä. Elämänsä aikana hän kärsi suuresti siitä, miten ankarasta työstään huolimatta hänen taidettaan ei ostettu tai arvostettu - mikä lohduton ajatus, kun vertaa siihen, millaisessa arvossa miehen töitä pidetään nykyään! Hänen kohtalonsa tuntuu varsin epäreilulta ja väärältä, haaskaukselta. Se on sitä tietenkin lähes kaikkien niiden kohdalla, jotka itsemurhaan päätyvät, mutta tänä iltana koen vaikutelman erityisen voimallisena.

"I tell you, I am choosing the said dog's path, I am remaining a dog, I shall be poor, I shall be a painter, I want to remain human, in nature. To my mind anyone who turns away from nature, whose head is forever filled with thoughts of keeping up this and keeping up that, even if that should remove him from nature to such an extend that he cannot help admitting it - oh, going on like that, one so easily arrives at a point where one can no longer tell white from black - and, and one becomes the precise opposite of what one is taken for or believes oneself to be." (p. 250, Theo-veljelle 17.12.1883)

Suosittelen lukemaan tämän joskus, tutustumaan hyvin empaattiseen mieheen, joka uskoi vankkumattomasti siihen, että ihmisen tulisi kuunnella sydämensä ääntä lahjomattomasti. Suosittelen myös katsomaan allaolevan dokumentin, joka on rakennettu näistä kirjeistä, joita Benedict Cumberbatch dokumentissa hienosti tulkitsee Vincentinä. Koko dokumentti löytyy YouTubesta, tässä sen ensimmäinen osa:


Tartuin pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa ehkä vuosikymmeneenkin, vesiväreihin. Tuloksena on luonnollisesti lähinnä suttua, lapsen maalauksia kera ehkä hivenen paremman tekniikan, mutta hymyilen silti ja muistelen Vincentin kirjeissä esitettyjä luonnoksia. Vincent taisi aloittaa suurin piirtein minun ikäisenäni niiden tekemisen. Taidan jatkaa pitkästä aikaa mieluisan harrasteeni parissa ja harjoitella.

2 kommenttia

  1. Välillä kannattaa vaan lähteä purkamaan tekstiä paperille, eikä odottaa inspiraatiota. Uudet projektit tuppaavat olemaan tietyllä tapaa "tyhjiä tunteista" ennen kuin hahmoista saa oikeasti otteen ja kirjoittaminen lähtee luistamaan. Minulle ainakin alut ovat usein vaikein osa kirjoittamisesta. Leikkaan sieltä eniten tekstiä, koska suuri osa on hapuilua kohti käsikirjoituksen sielua ja syvintä olemusta. Tätä voisi kai sanoa teemaksikin.

    Etenkin kun projektilla on aikaraja, kannattaa kokeilla hapuilua, vaikka normaalisti olisikin suunnitelmallisempi kirjoittaja. Tätä voisi kenties luonnehtia ensitreffeiksi. Hetken päästä hahmot ovat jo tuttuja ja alat hahmottaa paremmin tarinan kaarta ihan suunnittelunkin kannalta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En vain saa nyt lähtemään, en sitten millään. Liikaa epätietoisuus kalvaa. Olen täydellisesti jäässä.

      Pitänee vain ruveta vaikka viikonloppuna joko kirjoittamaan mitä sattuu tai sitten palata suunnitelmapapereiden äärelle ja yrittää löytää se alkuperäinen innostus.

      Poista