Kiirastorstaina

11.13

Tiedossa pitkä viikonloppu. Yritän saada aikaiseksi kirjoittamistakin, sain sentään äsken jo tiedoston auki ja muutamat muokkaukset ja lisäykset tehtyä. Tällä viikolla olen lähinnä lueskellut, olen tainnut saada luettua kolme kirjaa jo, Rikos ja rangaistus on vielä kesken. Taidan ottaa sen mukaan viikonloppuna, haluan saada sen loppuun, vaikka sitä koskenut tentti onkin jo tehty. Tiedän jo miten tarina päättyy, mutta koska kirjoitus on hyvää (ei lainkaan puisevaa, kuten venäläisistä teoksista usein varoitellaan!) ja aihe tosiaan lähellä oman projektini aihepiiriä, se vetää minua puoleensa vahvasti. Taidan jatkaa heti tänään, yksi kolmasosa on jo luettu.

Kauhistuttaa joka kerta, kun ajattelen, millainen kokonaisuus minulla on projektini muodossa hallittavana. Mitä tästä vielä tuleekaan! Vai tuleeko mitään? Nämä ajatukset mylläävät jokaisessa kirjoittajassa, kerta toisensa jälkeen, kuin ikiliikkuja, kuin hurjasti pyörivä kurimus. Minäkään en pääse niistä irti, vaikka olen samat kysymykset esittänyt luultavasti jokaisessa entryssäni, jossa olen kirjoittamistani pohtinut. Kysymysten liima ajatuksiini lienee vain se, että kirjoittajan on pakko kyseenalaistaa kaikkea jatkuvasti, jokaista lukua, jokaista kappaletta, lausetta ja lopulta ehkä jopa sanaa. Jos kyseenalaistamisen kohdistaa koko työhön samalla kertaa, kysymysten äänet nousevat kuin hyökyaalto ja peittävät alleen. Epäluulo voittaa.

Siispä yritän keskittyä aina kulloiseenkin tekstipätkään kerrallaan. Oli se sitten kappale, dialogin pätkä, kohtaus tai luku. Lukua isompaa kokonaisuutta on turha yrittääkään pohtia kerralla - epäilykset alkavat silloin kalvaa liiaksi ja päädyn vain puremaan kynsiäni ja miettimään koko työn roskakoriin heittämistä. Ei, pitää keskittyä vain pieniin palasiin ja toivoa, että jos ne noudattavat kokonaissuunnitelmaa ja ovat jokainen laadukkaita, kokonaisuudestakin tulee hyvä. Siihen on pakko uskonsa laittaa. Muuten työstä ei tule mitään, vain pelkkää kissanpojan näpäytysleikkiä, kun se leikkii kynttilän liekillä.

Lisään jatkuvasti kerroksia tarinaan, tiputtelen suunnittelemiani yksityiskohtia ja niiden vihjeitä kuin siemeniä maahan, kuin olisin luomassa sipulia ensin siemenestä, sitten lehti kerrallaan. Luulisi sen menevän toisinpäin, että tarina olisi sipuli, jota pääsisi kuorimaan, mutta olen tajunnut, että se on vasta lukijan rooli. Kirjoittajana minun on kasvatettava se sipuli ensin, oltava mehevä multa, jonka sisässä solut liittyvät toisiinsa ja kasvattavat kerroksen toisensa päälle ydintä suojaamaan. Samalla kasvaa sivumäärä. Toivottavasti myös merkityksellisyys. Tosin sen voi vasta lukija päättää.

Pääsiäinen on niin kuoleman kuin ylösnousemuksenkin juhla kristillisissä kirkoissa. Mielestäni sangen hyvä ajankohta noin allegorisesti editoinnin jatkamiselle.

Hyvää pääsiäistä, ihmiset!

0 kommenttia