Kevätaamu

10.22

Aurinkoinen, kesää enteilevä aamu. Heräsin säteisiin ja lämpöön. Havahduttuani kuulin lintujen sirkutuksen ikkunalasien läpi. Venyttelin, katselin hetken ulos tyytyväisenä, puihin avautuneita silmuja, ja noukin illalla kesken jääneen kirjan lattialta sängyn vierestä ja lueskelin vähän. Nyt istun tässä ja kuuntelen klassista musiikkia. Mozartia tällä kertaa - aloitin suosikillani Chopinilla, mutta totesin sitten, että pianon lisäksi tähän aamupäivään soveltuvat iloiset jousetkin mainiosti.


Tuntuu, että tänään voisin palata veljeskoplani pariin. Ainakin kirjoittaa käsin muutamia kohtauksia - en ehkä malta istua tässä koko päivää. Sen sijaan saatan viskoa verhot sivuun ja kölliä sängyllä auringossa kirjoitusmateriaalit seuranani kuin kissa, joka paistattelee päivää matolla. Vielä luultavammin lähden ulos: ei näytä kovin tuuliselta, joten jos on tarpeeksi lämmin, voisin jalkautua etsimään täydellistä paikkaa istahtaa puistonpenkille ja jatkaa projektiani siellä. Ken tietää.

Pojat kutsuvat jo. Ääni on kuin henkäys tulevan kirjan sivuilta, kuin tuuli joka juostessaan avoimen kirjan sivujen poikki koskettaa niitä kepeästi ja saa kahahtamaan vaimeasti. Tulen tulen. Malttamattomat.

Kohmetun joka kerta, kun ajattelen miten pitäisi tehdä vaikka mitä, kirjoittaa vielä x määrä lukuja ja tarkistaa ne ja jo kirjoittamani. Kuten aikaisemmin totesin, täytyy vain hengitellä syvään ja keskittyä yhteen kohtaukseen kerrallaan. Taidan tänään kirjoitella vapaasti hankalan kohtauksen uusiksi, en edes yritä tehdä siitä järkevää tai samankaltaista kuin aikaisemmin, katson vain mitä paperille piirtyy.

Rypyt otsalla, auringon kosketus iholla, ahdistus sydänpussissa, mutta joku outo varmuus ja onnellisuuden läikähdys siitä huolimatta. Hellin tätä näkymää ja muistutan itselleni: That one day might be tomorrow.

0 kommenttia