Mistä tarinani tulevat

12.59

Kun minulta kysytään, mistä romaanini idea sai alkunsa, mistä se on peräisin, en osaa vastata. Osaan kyllä täsmentää miksi kirjoitan juuri tätä tarinaa romaaniksi, miksi noin ylipäänsä tarinani ovat hyvin hahmovetoisia ja nimenomaan perheen sisäisen dynamiikan tutkijoita. Miten tarinoissani tuppaa olemaan aina vähintään yksi sisaruspari.

Syy löytyy ihan omasta elämästäni, uskoisin. Olen perheen ainut lapsi, mutta lapsuudessa minulla oli hyvinkin vahva side erääseen vähän vanhempaan sukulaiseen, jonka mielsin isosiskokseni. Miellän vieläkin, vaikkemme olekaan tavanneet kymmeneen vuoteen. Ja nykyäänkin tuttavapiiristäni löytyy henkilöitä, joiden kanssa koen tietynlaista sielunkumppanuutta, sukulaissieluisuutta. Lisäksi olen aina leikkinyt ajatuksella siitä, että minulla olisi isoveli tai -sisko ihan oikeastikin, miltä se tuntuisi ja millaiset välimme olisivat. Olisiko elämä vähän helpompaa, vai kenties vaikeampaa. Pikkusisaruksia en ole halunnut enkä biologisia ainakaan saanut, vaan silti olen toisinaan löytänyt itseni siitä isosiskon roolista hetkittäin ainakin tunnetasolla - olen herkästi huolehtivainen ja rakastava ihminen, siispä ystäväni pääsevät nauttimaan tai kärsimään sen seurauksista ehkäpä varsin useinkin. Sisarussuhteiden kiehtovuutta ovat lisänneet tutkailuni lähipiirini perhesiteistä: milloin olen seurannut serkkujeni keskinäisten välien evoluutiota, milloin hymyillyt läheisten ystävieni sisarussuhteille, milloin pudistellut niille päätäni. En edelleenkään koe jääneeni mistään paitsi, mitä nyt isosiskoni menettämistä elämästäni aina tulen harmittelemaan, ja olen noin yleensä ihan tyytyväinen siihen, että olen ainut lapsi. Mutta ajatus silti kiehtoo.

Erilaiset perheensisäiset dilemmat ovat tuttua kauraa myös ihan omalta kohdalta. Mielestäni on kiehtovaa, miten perhesiteet toimivat - miten ne kestävät vaikka mitä, venyvät ja paukkuvat, mutteivät välttämättä katkea. Ja mitä siihen katkeamiseen lopulta vaaditaankaan. Mikä on hinta läheisyydestä, mikä sen menettämisestä. Mitä tapahtuu, kun talon rakennuspalikoista yksi ottaa ja lähtee murtumaan, mitä tapahtuu niille muille? Onko taloa enää sen jälkeen, vai vain pelkkä savuava raunio? Tämä on tekeillä olevan romaanini ydinkysymys.

Menetys teemana on varmasti yksi niistä, jotka tulevat löytymään kirjoistani ja tarinoistani niin kauan kuin elän. Sillä on niin monikantoiset vaikutukset ihmisiin ympärillä, että aihe ei ikinä tunnu vanhalta tai kuluneelta. Kai se on se teeman universaalius, joka sen niin inhimilliseksi tekee.

Kaikki kirjailijat lainaavat jostakin tai ottavat vaikutteita. Se on kylmä fakta - kaikki ainekset on jo käytetty, jäljellä on enää uusien yhdistelmien ja yhdistelytapojen löytämistä. Yleensä tästä ei kuitenkaan ääneen puhuta, ainakaan kirjailijat itse, se kun rikkoisi illuusion kirjailijan omasta luovasta neroudesta. Ääneen lausuttu yhteys johonkin toiseen teokseen on sen jälkeen lukijan sokaiseva, muuta lukija ei näekään, ja joku voi pitää tuota punaisena kirkuvaa nuoraa sellaisena, että siitä pitää vetää herne nenään, sitä pitää ronkkia, kirjaa ei enää voi tarkastella yksinään, siitä tulee pelkkä kopio, uusintaesitys, ja ehkä jopa plagiaattimutinoita pitää lähteä ihmisten kuiskimaan ainakin Internetin keskustelupalstoille. Hohhoijaa.

Olin tulossa kertomaan teille tarkemmin siitä, mikä teos tai mitkä teokset ovat minua aikojen saatossa inspiroineet. Voisin jopa nimetä yhden ylitse muiden, mutta taidan sittenkin olla liian pelokas. En halua yksyhteen-vetoja, en vertailuja paremmuudesta, en pohdintoja siitä kumpi tarina nyt hyödynsikään elementtejään täysin rinnoin ja kumpi jäi puolitiehen, en arvailuja siitä olisiko tarina parempi tai huonompi ilman taustavaikutteita.

Aihe on yksi kiehtovimmista, ja siksi onkin sääli, kun en tunne voivani kajota siihen tämän enempää. Kunpa kirjailijat ja muut tarinankertojat voisivat keskustella inspiraationlähteistään avoimemmin, tarkemmin, ilman, että ihmismieli takertuisi yksityiskohtiin ja tekisi päässään automaattisesti vertailuja. Vaan kuten sanottu, se on automaattista, emme varmaan sille mitään voi, ellei sitten tietoisen työn tuloksena.

Ehkä joskus palaan aiheeseen myöhemminkin, ehkäpä kirjani julkistamisen aikoihin, jos se päivä joskus almanakasta sijan saa.

0 kommenttia