Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Kuuntelen Depeche Modea ja neulon joululahjoja. Välillä kun pysähdyn ja katson senhetkistä tekelettäni, ajatuksiin karkaa mietelmä, tuleekohan se ikinä oikeasti käyttöön vai neulonko tässä turhaan, tuleeko tästä mieluista, vai pistävätkö väkisinkin työhön välillä tunkevat virheeni silmään liikaa. Mutta sitten hymähdän, koska neulomuksissa ja muissa käsin tehdyissä lahjoissa taitaa pääperiaatteena olla se, että lahjoittaa toiselle aikaansa - katso, tein tämän, tein tätä monta hetkeä ja ajattelin silloin sinua . Vain rakkaita ihmisiä haluaa ajatella pitkään ja toistuvasti, se lienee se oikea lahja. Ja siksi käsin tehtyjä lahjoja on niin mukava myös vastaanottaa: kaikista arvokkainta elämässä on olla rakastettu, muistettu, joten moinen lahja tuottaa hyvää oloa enemmän kuin mikään muu. Ainakin minulle. Jos lahja on vieläpä mieluinen, eihän sitä parempaa voi ollakaan. Joten yritän siirtää itsekriittisyyden syrjään, sulkea silmäni satunnaisilta, muita löysemmiltä silmukoilta ja jatkaa ne...

En ole kirjoittanut. Yksi kysymys vielä jäytää. Paljon voi keksiä lennosta ja katsoa, mikä sopii, mutta tämä on pakko miettiä etukäteen, se voi muuttaa niin paljon. No, ajatustyötä vain. Marraskuu alkaa käydä voimille. Sanoin tästä jo kuun alussa , mutta sanonpa nyt uudestaan, kun on taas tuollainen musta päivä, kirkasvalo paahtaa ja ikkunaan ropisee sadepisaroita, ja olen kuun alkupuolen "ei ole yhtä paha kuin viime vuonna" -havainnosta joutunut luopumaan ja toteamaan, että itse asiassa tämä marraskuun loppupuolen kaamos on ihan yhtä helvetillistä kuin se aina on. Taistelen sitä vastaan c-vitamiini- ja sinkkiporetabletein, enkä välitä, vaikka joka päivä tekee mieli sokeria ja sokeria myös joka päivä ylimääräisenä syön vähintäänkin kahviin sekoitetun kaakaojauheen muodossa. Joskus on pakko olla itseään kohtaan armollinen. Olen ylimääräisen sokerikulutuksen vastapainoksi keksinyt itselleni uuden ja hauskan liikuntaharrastuksen - hulavanteen pyörittämisen. 1,2 kiloa pa...

Olen viime aikoina hehkuttanut paljon sitä, miten ihanaa on esittää Mitä jos -kysymyksiä ja katsoa sitten, kuinka aivot kerivät itsensä auki paperille kuin ratkaisut olisivat olleet koko ajan jossain niiden poimuissa. No, ei se pelkästään ruusuilla tanssimista ole. Jos menee esittämään liian poikkeavan jossittelun, aivot alkavat luoda vaihtoehtoista juonta, vaihtoehtoista tarinaa, ja siinä sitä sitten katselee vaihtoehtoja pää sauhuten ja miettii, kumpi linja olisi parempi, se lopullinen, ja jaksaako lähteä sille edellisestä versiosta enemmän poikkeavalle polulle. Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Toisaalta nämä vaihtoehdot ovat hankalia siksi, että vaikka ne eroavatkin toisistaan, ne ovat tarpeeksi samanlaisia, että ne ovat todellisia vaihtoehtoisia muotoja samasta tarinasta, enkä mieti esimerkiksi, pitäisikö tragediasta vääntääkin komedia (tai jotain muuta yhtä perustavanlaatuista eroa tehdä edelliseen versioon). Pohdin lähinnä, kuka ottaa aktiivisen roolin ja missä vaiheessa...

Palaset alkavat kerääntyä yhteen, ihan pian pääsen valikoimaan, mitkä oikeasti kuuluvat tähän kuvaan ja mitkä voi tarvittaessa jättää poiskin. Jännä, miten tietyssä ajassa ja paikassa jokin aivoissa niksahtaa ja ratkaisut valuvat paperille kuin kylpyvesi ammeesta, vaivattomasti kuin olisivat aina olleet siellä. Ehkä ne ovat olleetkin. Tämä on ihanaa. Ah! Pitäisi lukea kirjaakin jossain välissä, mutta kun ei malttaisi. Ruoankin korvaisi mieluusti teellä, glögillä, tai korkeintaan voileivillä. Etteivät ajatukset vain pääse karkuun, ne pitää napata heti ennen kuin ne ovat menneet. Kirjoitin eilen muistiinpanoihin erään repliikin ja jälkikäteen ihmettelin, mistä se oikein tuli, melkein itketti riemusta, koska se oli juuri oikein ja juuri oikeassa muodossa siihen hetkeen ja kohtaan. Ja siihen jää koukkuun, siihen mahdollisuuteen, että tuollaista voisi olla lisääkin jossakin mielen perukoilla, oikeita sanoja oikeille ajatuksille. Mutta noh. Saunaan sentään aion ehtiä.

Välillä olo on selkeä. Toisinaan ei. Yhtenä päivänä ajatukset ja tavoitteet ovat kirkkaat ja kuulaat, toisena olen onnettomasti unohtanut, miksi olo oli niin varma vain päivä-pari aikaisemmin. Se kai kuuluu tähän. Marraskuuhun. Olen vakuuttunut vain yhdestä asiasta. Haluan taistella tämän koelukijavalmiiksi. Vaikka hylkäisinkin tämän sen jälkeen, haluan saada tästä jotain kokonaista. Olen sanonut tämänkin ennenkin. Marraskuun pimeys ja sateisuus ei ole ollut yhtä iholle tunkevaa kuin viime vuonna, muistaakseni. Mutta on se pään sisälle pariin otteeseen päässyt kurottamaan. Se on rasittavaa. Ärsyttävää. Kouraisut ovat olleet suhteellisen isoja. Kaiken lisäksi menossa taitaa olla vuoden toiseksi kiireisin aika töiden puolesta, joten olen koko ajan väsynyt. Ja viikonloppunakin on vain yksi vapaa. Se on tänään. Huominen väsyttää jo etukäteen. Piti pitää maanantai vapaana, mutta totesin, ettei se ole mahdollista. Mutta tiistaina, silloin voisin yrittää. Ja kirjoittaa. Tai ainakin su...

Ah, se tunne, kun vyyhti lähtee keriytymään auki. Siitä on todella hyötyä, kun puhuu kirjoittamisesta tai kuuntelee, kun joku toinen puhuu omasta prosessistaan. Puhutulla ei tarvitse olla edes mitään tekemistä oman projektin kanssa - usein riittää sekin, kun joku toinenkin on innoissaan palapelistä, jota käsikirjoituksen rakentaminen on. Onneksi on internet ja YouTube ja podcastit. On helpottunut olo. Vielä olisi n. 20 minuuttia aikaa kyhätä uusi aukeama suunnitteluvihkoon (tämä vaatii piirtämistä) ennen kuin pitäisi ihan virallisesti asettautua työmoodin. Sitäpä siis seuraavaksi.

Aloitin viikonloppuna kaksi lastentarinaprojektia. Hups. Toisesta tein suunnittelutiedostoon muistiinpanoja, toisesta kirjoitin aloituksen, kun sanat vain virtasivat ulos. Saa nähdä, mitä näistä tulee. Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta asiaa. Kuin että on maanantai, aamuhämärä, kahvi on jo juotu ja sen vaikutusta odotellessa tämän kappaleen tunnelma on maailmankaikkeus, johon uppoudun ja hukun. Vain muutama kappale tuo elävästi pääprojektini mieleen. Tämä on yksi niistä. Mutta tässä tiivistyy tällä hetkellä ennen kaikkea tämä aamuinen sumuisuus, pään usva, tämä tila, jossa tietää, että pitäisi olla hereillä ja työt pian aloittaa, mutta uni pitelee vielä kiinni, sormenpäin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Kuten olen tainnut mainita aikaisemminkin, eräs tietty osio käsikirjoituksessa tuottaa minulle päänvaivaa. Tai on tuottanut. Tänä aamuna keitin teet, tein voileivät ja avasin Scrivenerin ja sen brainstorming-osion. Olin jättänyt sinne viimeiseksi kysymyksen, johon minun pitäisi löytää vastaus, jos haluaisin edetä projektissa. Vastasin aika radikaalilla ehdotuksella, jälleen kysymyksellä, "Mitä jos..." Vähän pelottaa jälleen, onko tämä oikea valinta. Tekee melkein mieli tehdä kokonaan uusi projektitiedosto tälle yritykselle. (Scrivenerissä ei olisi pakko, mutta tekee mieli.) Koska tästä voi tulla varsin erilainen käsikirjoitus nyt, tämän vaihdoksen myötä. Ehkä. Tai sitten ei. Näitäkin ajatuksia olen varmasti pyöritellyt täällä ennenkin, ja niin, aina tämä on yhtä pelottavaa, tämä isoihin muutoksiin tarttuminen. Olen lukenut paljon hyviä kirjoja viime aikoina. Olen humaltunut sanoista ja siitä, mitä niillä voi tehdä. Se on ollut hyvästä. Omassa työssäni sanat pitää asetella...

Hyvä runous on mietityttänyt tänä viikonloppuna. Tai edellisenä, nythän on jo maanantai. Viikonlopun kirjoitussaldo jäi turhan laihaksi, vain kaksi huonoa runoa, mutta onhan sekin kaksi huonoa runoa enemmän kuin mitä oli perjantaina. Sain ilahduttavia kirjoitusopassuosituksia, kun niitä täällä huutelin, joten sattuisiko kukaan lukijoistani olemaan runokokoelmien suurkuluttaja? Kaipaisin suosituksia mielellään suht tuoreista kokoelmista (lue: enintään 10 vuotta vanhoja). Ihan vain, jotta pääsisin jotenkin taas runouden sisään: luen runokokoelmia ja yksittäisiä runoja sen verran harvoin, että tässä välissä aina unohtaa, mitä se voi olla. Hyvä runo siis. Tuumailin runojen lisäksi muutakin kirjoittamiseen liittyvää. Katselin erään pelin trailerin ja mieleeni palasi jälleen yksi pöytälaatikossa oleva projektini. Se valtasi ajatuksissani tilaa pääprojektilta ja rupesi käsikähmään runomietteiden kanssa. Päässäni on tungosta. En tiedä, minne seuraavan kerran kynästä purkautuva muste minu...

Ulkona on harmaata. Talojen väliin on laskeutunut pehmeä usva, jonka läpi keltaiset katuvalot kajastavat kuin sammumassa olevat tähdet. Kahvin tuoksu täyttää huoneen, se puskee hitaasti väsyneen ilman läpi, työntää sitä tieltään oven ali ja ikkunakarmien rakoihin. On täysin hiljaista, väsyttää niin, että olen kuulevinani hyvin matalaa kohinaa. Se taitaa olla vain oman kehoni elonääni. Haluaisin kirjoittaa. Se on ainoa ajatus, joka mahtuu tähän päähän juuri nyt. Haluaisin kirjoittaa. Tiedossa on kuitenkin pitkä työpäivä. Tai ei välttämättä pitkä, se riippuu täysin siitä, kuinka nopeasti saan aikaiseksi, mutta raskas se varmasti on. Pitää lukea tuntikausia materiaalia vain, jotta voi ymmärtää pari termiä oikein, ymmärtää, miten valovuosien päässä omasta mukavuusalueesta oleva asia toimii, ja onneksi on perjantai ja onneksi kofeiini auttaa jossain vaiheessa rämpimään ylös tästä oman pään huminasta. Kävin varhain tänä aamuna suihkussa toisen rakennuksen kellariin kyhätyssä väliaikais...

Yksi kysymys on ratkaistava. Olen edelleen sairas, mutta olen joutunut siitä huolimatta viettämään tämän päivän remonttia paossa kirjastossa ja kahvilassa. On kuuma, olen aika varma, että minulla on kuumetta, ja kiroan, että pitikö tänään olla remontissa se vaihe, jossa ollaan asuntomme kaikissa huoneissa, vaikka teknisesti ottaen remontin kohteena on vain yksi. Olen yrittänyt olla yskimättä tai pärskimättä tautia ympärilleni samalla, kun olen istunut käsidesipullo seuranani ensin kirjastossa, sitten kahvilassa reilun tunnin ja kirjoittanut mitä sylki suuhun toi, aluksi, mutta sitten se sylki oli pääprojektiani, pohdintoja siitä, miten saisin sen toimimaan, ja nyt istun jälleen kirjastossa pohdittuani ja kirjoitettuani pohdintojani ylös tunnin lisää, ja kaikki tuntuu kiteytyvän yhteen kysymykseen, jonka ympäröin monesti ja kirjoitin tavallista isommalla käsialalla, koska tämän jos saan auki ja sitten nippuun, voi olla, että ollaan aika lähellä sitä juonta ja muotoa, johon käsikirjoit...

Flunssassa ajatukset joko eivät liiku lainkaan tai sitten ne liikkuvat vapaammin. On syntynyt tekstiä, vähän, vain muutamia virkkeitä, joista on syntynyt kappaleita, mutta mikä tärkeintä, on syntynyt ajatuksia. Ei ole rajoituksia, kun kuume järjestää ne uuteen uskoon, tai pikemminkin poistaa järjestykset kokonaan. Olen pohtinut paljon hyviä henkilöhahmoja, niiden kaavamaisuutta ja epäkaavamaisuutta, ja uusia ajatuksia on herännyt mukavasti. Hikoilen niitä huokosistani. Se on epämukavaa, mutta en voi olla hymyilemättä. Olen saanut luettua myös kirjoja. Sekin tekee hyvää, niin kuin myös se, että nukahtaa välillä kesken.

Nurisin illalla siitä, miten haluaisin arvostaa äänenavauksena toimivia päiväkirjamaisia pätkiä ihan oikeana kirjoittamisena, että ei tarvitsisi istua alas ja kirjoittaa tietoisesti jotain tiettyä fiktiivistä projektia, ja luin sitten äsken eilisillan tuotokset ja nyt on lempeämpi olo. Koska vaikka kirjoitin, miten otin teetä ja kääriydyin villatakkiin ja mitä ajattelin kirjoittamisesta juuri sillä hetkellä ja mihin nyt sitten ikinä ajatukseni karkasivatkaan, onhan se tosiaan tekstiä. Kirjoitettua. Ja kyllä siitä saisi poimittua muuallekin, fiktiiviseen, jos niikseen tulisi. Kirjoitan tänään lisää. Tietoisesti tällaista suttua, epätavoitteellisesti, otan yhden tai kaksi harjoitusta Tyhjän paperin nautinnosta ja annan mennä. Koska tekeehän tämä hyvää, se ettei tarvitse puristaa.

Hain tänään uuden suttuvihon, edelliset olivat jo kaiketi suht täynnä, otin A5-kokoisen ruutuvihon, jossa on sopivan tukeva muovikansi, joten voin tarvittaessa kirjoittaa ilman pöytääkin. Kierreselkäinen, tietenkin. Melkein haksahdin mitä kauneimpaan ja pehmoisimpaan muistikirjaan, mitä kirjakaupasta löytyi, mutta onneksi järki voitti. Istuin illalla alas ja annoin kynän viedä. Väsytti, pakotin itseni vihon ääreen ja hyvä niin. Mutta sieltä tuli pelkkää päiväkirjatekstiä sivukaupalla ja olin pettynyt kuitenkin rupeaman päätteeksi, koska se oli vain sitä, tekstiä omasta elämästäni, ei muiden fiktiivisistä, ja kirjoitin tästä ja näistä ajatuksista melkein tänne blogiinkin, tai kirjoitinkin, mutta tallensin vain luonnoksiin, kun tuntui niin hölmöltä, kun järjellä tietää, että tällainen äänenavaussuttu on juuri sitä, mitä lääkäri niin sanotusti määräisi, mutta miten vaikeaa tähän on suhtautua, kun on tottunut siihen, että kirjoittaminen on yhtä kuin jonkin luovan fiktiivisen projektin ty...

Olen tilanteessa, jossa kaipaisin hieman verryttelyä. Tiedättekö, sellaisia lyhyitä harjoituksia, joilla ei tarvitse olla minkäänlaista painoarvoa ja jotka olisivat kevyesti ohjattuja niin, ettei tarvitse liiemmin ajatella ennen aloittamista. Voisi ottaa mukaan töihinkin ja tehdä lounastauon ratoksi. Mitä sivustoja tai kirjoja suosittelisitte? Kun avaan Book Depositoryn, vaihtoehtoja tuntuu olevan rajattomasti. Kirjastosta löytynee Natalie Goldbergin tuotantoa, joista voisin aloittaa, mutta olen muistaakseni ne jo kahlannutkin, olisi mukavaa löytää jotain itselle uutta.

Jotenkin hämmentynyt olo. Kaikki olisi muuten suht selvää, mutta sitten on yksi pala, yksi osuus, joka aiheuttaa yhtäkkiä harmaita hiuksia. Se ei tunnu taipuvan. Mutta ehkä se siitä, kun tarpeeksi miettii ja antaa sitten alitajunnan tehdä loput iltakävelyn tai yöunen aikana. Kampaajalla soi tänään Samu Haberin versio Ikuinen vappu -kappaleesta, joka temmeltää nyt päässäni jatkuvalla soitolla. Muistaakseni Vain elämää -jaksoa katsoessani pidin sitä liian vaisuna. Nyt tuntuu, että voisin upota. Viikonloppu. Pitää siivota, olemme remontin keskellä olleet jo viikkoja ja nyt loppui pinna, nyt on siivottava silläkin uhalla, että rapaa ja murenaa tulee vain lisää, aina vain lisää. En halua enää astua paljasjaloin suljettuna olleeseen työhuoneeseen ja irvistää, kun jalkapohjassa tuntuu hiuksenhienon mutta selvästi olemassa olevan pölyn matto. Yritän viikonloppuna saada myös sitä päänsisäistä vyyhtiä auki. Alitajunta, teepäs nyt yhteistyötä, jooko? Aion ainakin lukea.

Otin Scrivenerin kokeiluun. En ole vielä päässyt itse kirjoittamiseen asti, sillä ajattelin nyt ottaa työkalusta kaiken irti ja katsoa, miten tätä saa hyödynnettyä suunnittelun ja editoinnin näkökulmasta eli muunakin kuin kirjoitusohjelmana. Koska olen vieläkin hieman mietteissäni siitä, palveleeko kerrontatapani lukijaa ja itse tarinaakin parhaalla mahdollisella tavalla, olen tehnyt juonisuunnitelmia, koodannut lukuja värein ja ikonein, luonut brainstorm-osion sekä research-puolen juttuja. Täytyy myöntää, että on mukavaa, kun kaikki löytyy ns. saman katon alta. Että saan brainstorm-muistiinpanot auki yhdellä klikkauksella, vaikkapa juonikaavion viereen samaan aikaan auki, eikä tarvitse plärätä muistikirjaa ja vihkoa, vaikka niidenkin pitäminen kovin mukavaa onkin. Tämä on kätevämpää. Olen siis ohjelman suhteen varovaisen optimistinen! Saatoin tehdä tänään pienen mutta merkitykseltään suuren oivalluksen tarinani jäsentelyyn liittyen. Katsotaan, onko tämä lopulta se avain, jolla saa...

Olin viikon kesässä. Ne värit, jopa maanläheiset, tuntuivat kuhisevan elämää ja huutavan riemua. Talot olivat keltaisia, valkoisia, persikkaisia, vaaleanpunaisia, valkoisia ja vihreitä. Kun eilen alkuillasta köröttelimme Helsinki-Vantaalta kotikaupunkiimme muutaman tunnin, katselin kotimaisemaa, joka ei vielä syksystä huolimatta ole lakastanut vihreää yltään, ja silti tuntui kuin maailmasta olisi imetty värit pois. Vaikuttaa dramaattiselta, mutta siltä se vain tuntui. En välttämättä kaipaa takaisin lomalle, mutta jonkinlaisen shokin koin vain viikonkin poissaolon jälkeen. Täällä kaikki on niin... laatikkomaista. Ikkunat ovat laatikkoja laatikkojen kyljissä. Värejä toki on, ja muotojakin, mutta kaikella on selvät raaminsa, säännöt, ja syksy on taittanut valonkin jo murrettuihin sävyihin. Kreikassa syksyn havaitsi pimenevistä illoista ja kylän letkeämmästä elämänmenosta. Saman rakennuksen yksi ikkuna saattoi olla kaareva ja viereinen neliö. En kaipaa sitä, ettei vessapaperia saa laitta...

Alan olla pisteessä, jossa harkitsen taas Scrivenerin ostamista. Tarinassani on näkökulmahenkilöitä ja aikajanoja. Editoijana joudun harkitsemaan erilaisia vaihtoehtoja eli osioiden siirtämistä ja painotusten vaihtoja. Järki sanoo, että Scrivener olisi täydellinen hankinta, investointi. Samaan aikaan pääni hokee myös, että a) en Scriveneriä vuosia sitten kokeillessani päässyt sinuiksi sen kirjoitusikkunan kanssa (visuaalisesti) ja b) kirjoittamisen jos minkä luulisi olevan harrastus, johon ei tarvita erityisvälineitä. En halua tehdä tästä välineurheilua. Mutta toisaalta tiedän, että editoiminen saattaisi olla oikealla ohjelmalla huomattavasti helpompaa. En ehtinyt kokeilla Scriveneriä kuin kuukauden, ehkä allekin kun kerran lopetin itse sen käytön, joten olen varma, etten tiedä siitä kaikkea. Mitkä ovat siis teidän lempiominaisuutenne ko. ohjelmassa? Mitkä kikat ja jipot ovat sellaisia, joita perusesittelyvideoissa ei korosteta tai esitellä tarpeeksi? Tai jos minun laillani k...

Kirjoitan ja olen kirjoittanut joka päivä tällä viikolla. Siihen ei liity mitään hohdokasta: kirjoitan olosuhteiden pakosta, sillä minulla on yhtäkkiä epämääräinen, mutta sisäisen lisäksi myös ulkoinen deadline ja samaan aikaan tilaisuus/tarve olla erityisen toimelias arkipäivisin silloinkin kun ei ole töitä. Joten kirjoitan. En välttämättä varsinaisesta halusta, mutta - Vaikka se ei ole hohdokasta, se on parasta mitä on. Olen pohtinut paljon tyyliä tällä viikolla. Kirjani haluaa tulla kirjoitetuksi tietyllä tavalla. Järki sanoo, että pitäisi muokata helpommaksi lukijan kannalta, mutta aina kun aloitan uuden virkkeen, vanha tyyli puskee väkisinkin paperille. Joten taidan pitäytyä vanhassa, syteen tai saveen. Jos tämä tekele ikinä uhkaa päätyä kustannustoimittajan pöydälle, se on sitten sen ajan ongelma. En jää nyt tuijottamaan seepran raitoja ja niiden muotoja, kun koko eläinkin olisi saatava ensin kävelemään omin jaloin. Jostain syystä tämä, että olen työstänyt joka päivä ja vie...

Pidin hetken tätä blogia jopa yksityisenä. Jotenkin oli vain sellainen olo, että kannattaako tätä enää pitää yllä, kun en kerran kirjoita. Taas taukoilen siis. Mutta toisaalta en halunnut hävittääkään, tänne mahtuu kuitenkin pienen ihmisen mittakaavassa niin paljon. Nyt palautin tämän julkiseksi. Tein eilen syksyä varten bujooni tavoitesivun ja tavoitesivulle kohdan "Editoi romaani" ja listasin otsikon ja projektin etenemistä kuvaavan palkin alle editoitavat luvut. En oikein enää ole varma, mitä haluan tekstille tehdä, mutta sen tiedän, että jotain haluan. Taidan siis aloittaa ennen lokakuuta ihan silkalla lukemisella. Katsoa, mitä tekstistä on pelastettavissa ja hyödynnettävissä. Aion myös yrittää olla avoin uusille tuulille: olen lukenut tekstin kokonaisuudessaan viimeksi joskus vuosien 2017 ja 2018 vaihteessa, joten voi olla, että editointivihkoon kirjaamani uudistusideat ovat jo vanhentuneita. En siis lue niitä, ennen kuin olen makustellut tekstiä uudelleen. Kaipaan k...

Kun en löytänyt viimeksi mainitsemiani muistiinpanoja, päätin luoda tarinan raamit uudelleen. Kehitelmäni on aika villi, ja pelkäänpä, ettei siitä loogista saa vaikka miten kääntelisi ja vääntelisi, mutta jostain syystä tarinan idea vetoaa minuun tavalla, jota en voi sivuuttaa. Ehkä tämä sitten on niitä tarinoita, jotka jäävät vain pöytälaatikkoon omaksi ilokseni.

Se tunne, kun tiedät suunnitelleesi tarinaa vuosia sitten jonnekin, mutta tiedostoa ei löydy koneelta, etkä enää muista, mikä muistikirja mahtoi olla kyseessä. Hmph. Kesä tuli jälleen kuin varkain, mutta sitä parempaa yllätystä ei olekaan. Olen istunut puutarhassani taaksepäin taittuvalla tuolilla ja lukenut sivuja toisensa perään. Nyt olisi jonkin loistavan uuden tarinan nälkä, haluaisin löytää uuden fantasiatarinan, joka tempaisi vastustamattomasti mukaansa, tai kihelmöintiä aiheuttavan jännärin, tai jonkin romanttisen tarinan, jonka perään voisi huokailla vielä kauan kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin. Suosituksia otetaan siis vastaan!

Tai itse asiassa jo lounaalla. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen aamulla, naputtelin otsikon ja harhauduin sitten velvollisuuksienkin painostamana vastailemaan sähköposteihin, ja jotenkin kello onkin jo melkein 12 ja blogin kirjoituskenttä on edelleen tyhjä. Mutta jokin muu kirjoituskenttä ei sitä enää ole: Tuolta tilanne näytti aiemmin. Sittemmin kursorin taakse on muodostunut kirjainrivejä, yksi toisensa jälkeen, ja elän siinä toivossa ja uskossa, että niitä kertyy vielä tänään lisää. Tuntuu hassulta. Tuntuu mahtavalta. Tuntuu oudolta. Tuntuu siltä kuin keuhkoista olisi löytynyt lisää tilaa. Katsotaan, miten pitkälle tämä tarina ja siihen liittyvä innostus kantaa. Jännitysromaanikilpailun deadline taitaa olla 31.5.

Pääprojektini on edelleen tauolla. Ei vain kerta kaikkiaan kiinnosta. Mutta idea uudesta käsikirjoituksesta, niiden sarjasta itse asiassa, on nostanut päätään ja olen varovaisen innostunut siitä, sillä tavalla realistisesti: ensin tuli aivan tolkuton alkuinto, jota olen sittemmin hillinnyt muistuttamalla itselleni, että kyseessä on jälleen rikoskirjallisuutta ja vieläpä sellaista, joka erityisesti vaatii suunnitelmallisuutta, joten en rynnännyt suoraan avaamaan tekstinkäsittelyohjelmaani, vaan olen pohdiskellut rauhassa. Ulkona on täydelliset kelit kävelemiseen hiljaksiin pellon laidalla ja käsikirjoituksen suunnittelemiseen. Ostin myös uudet aurinkolasit, joiden takana voin ilmeillä näitä juonenkäänteitä pohtiessani suht huolettomasti ilman vastaantulijoiden säikähtämisen vaaraa. En siis kirjoita edelleenkään. Mutta toivoa on.

Hups, edellinen postaukseni on marraskuun alusta. En tiedä, miten tässä näin kävi, vaikka toisaalta selitys on varsin yksiselitteinen: en ole kirjoittanut. En yhtään. Kaikenlaisia selityksiä toki olisi, työtahdin kiihtymistä ja influenssaa ynnä muuta, mutta rehellisesti sanottuna olisihan vapaa-ajalla ollut mahdollisuus kirjoittaa, jos siltä olisi tuntunut, edes muutamia minuutteja päivittäin, mutta ei ole tuntunut. Sen sijaan olen askarrellut ja tehnyt muita asioita. Eilenkin olisin voinut aamupäivällä kirjoittaa, mutta lähdin sen sijaan korkkaamaan uudet sukseni. Nämä ovat yksinkertaisia valintoja. Luonnollisesti valmista ei kuitenkaan ilman rutiinia ja pakottamista synny. Se tieto takoo takaraivossani jatkuvasti ja osaltaan pahentaa tilannetta. Kun tiedän, että pitäisi tahkoa vaikka hampaat irvessä, jotta saisin valmista. Mutta valmis ei ole se, mitä käsikirjoituksestani haluan. Siksi se ei kai riitä motivaatioksi. Ei enää tässä vaiheessa, kun raakatekstiosuus on jo tehty. Olen pi...