Otsikotta

Nurisin illalla siitä, miten haluaisin arvostaa äänenavauksena toimivia päiväkirjamaisia pätkiä ihan oikeana kirjoittamisena, että ei tarvitsisi istua alas ja kirjoittaa tietoisesti jotain tiettyä fiktiivistä projektia, ja luin sitten äsken eilisillan tuotokset ja nyt on lempeämpi olo. Koska vaikka kirjoitin, miten otin teetä ja kääriydyin villatakkiin ja mitä ajattelin kirjoittamisesta juuri sillä hetkellä ja mihin nyt sitten ikinä ajatukseni karkasivatkaan, onhan se tosiaan tekstiä. Kirjoitettua. Ja kyllä siitä saisi poimittua muuallekin, fiktiiviseen, jos niikseen tulisi.

Kirjoitan tänään lisää. Tietoisesti tällaista suttua, epätavoitteellisesti, otan yhden tai kaksi harjoitusta Tyhjän paperin nautinnosta ja annan mennä. Koska tekeehän tämä hyvää, se ettei tarvitse puristaa.