Vertigo
Olen viime aikoina hehkuttanut paljon sitä, miten ihanaa on esittää Mitä jos -kysymyksiä ja katsoa sitten, kuinka aivot kerivät itsensä auki paperille kuin ratkaisut olisivat olleet koko ajan jossain niiden poimuissa.
No, ei se pelkästään ruusuilla tanssimista ole. Jos menee esittämään liian poikkeavan jossittelun, aivot alkavat luoda vaihtoehtoista juonta, vaihtoehtoista tarinaa, ja siinä sitä sitten katselee vaihtoehtoja pää sauhuten ja miettii, kumpi linja olisi parempi, se lopullinen, ja jaksaako lähteä sille edellisestä versiosta enemmän poikkeavalle polulle.
Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä.
Toisaalta nämä vaihtoehdot ovat hankalia siksi, että vaikka ne eroavatkin toisistaan, ne ovat tarpeeksi samanlaisia, että ne ovat todellisia vaihtoehtoisia muotoja samasta tarinasta, enkä mieti esimerkiksi, pitäisikö tragediasta vääntääkin komedia (tai jotain muuta yhtä perustavanlaatuista eroa tehdä edelliseen versioon). Pohdin lähinnä, kuka ottaa aktiivisen roolin ja missä vaiheessa, kuka on tietoinen kenenkin tekemisistä ja missä vaiheessa. Pieniä isoja muutoksia. Niitä, jotka kuitenkin liittyvät koko tarinan ytimeen: mikä on hahmojen matkan tarkoitus, heidän muutoksensa sen varrella, ja mikä sen muutoksen lopulta aiheuttaa. Periaatteessa nuokin ovat tiedossa, mutta kuten sanottu, pienillä asioilla kuten ajoituksilla voi olla valtavasti väliä. Niitä nyt sitten pohdiskelen.
Ajattelen tätä tarinaa niin paljon, että välillä tuntuu, että se on vasta ihan alkutekijöissään, toisinaan taas tuntuu, että olen kertonut sen jo tuhannesti. Että se on kuin oma elävä kokonaisuutensa tuolla jossain, tai vaihtoehtoisesti niin minussa, että sitä pitää riipiä säe kerrallaan irti, kauemmas, ja yrittää näkyviin venyvistä osista katsoa, mikä se oikein on.
Jossittelussa on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka näitä tilanteita tulee, jokaisen kysymykseen vastaamisen jälkeen on se olo, että asia etenee. Saattaa tulla uusia kysymyksiä, mutta tämän prosessin ansiosta on olo, etten vain kirjoita jotain satunnaista paperille, vaan tästä on oikeasti tulossa sitä, mitä siitä olen toivonutkin. Olen vuosia voivotellut sitä, miten tämä ei ole sitä, mitä hain, unelmieni kirja, mutta nyt tuntuu siltä, että ei enää kaukana olla.
No, ei se pelkästään ruusuilla tanssimista ole. Jos menee esittämään liian poikkeavan jossittelun, aivot alkavat luoda vaihtoehtoista juonta, vaihtoehtoista tarinaa, ja siinä sitä sitten katselee vaihtoehtoja pää sauhuten ja miettii, kumpi linja olisi parempi, se lopullinen, ja jaksaako lähteä sille edellisestä versiosta enemmän poikkeavalle polulle.
Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä.
Toisaalta nämä vaihtoehdot ovat hankalia siksi, että vaikka ne eroavatkin toisistaan, ne ovat tarpeeksi samanlaisia, että ne ovat todellisia vaihtoehtoisia muotoja samasta tarinasta, enkä mieti esimerkiksi, pitäisikö tragediasta vääntääkin komedia (tai jotain muuta yhtä perustavanlaatuista eroa tehdä edelliseen versioon). Pohdin lähinnä, kuka ottaa aktiivisen roolin ja missä vaiheessa, kuka on tietoinen kenenkin tekemisistä ja missä vaiheessa. Pieniä isoja muutoksia. Niitä, jotka kuitenkin liittyvät koko tarinan ytimeen: mikä on hahmojen matkan tarkoitus, heidän muutoksensa sen varrella, ja mikä sen muutoksen lopulta aiheuttaa. Periaatteessa nuokin ovat tiedossa, mutta kuten sanottu, pienillä asioilla kuten ajoituksilla voi olla valtavasti väliä. Niitä nyt sitten pohdiskelen.
Ajattelen tätä tarinaa niin paljon, että välillä tuntuu, että se on vasta ihan alkutekijöissään, toisinaan taas tuntuu, että olen kertonut sen jo tuhannesti. Että se on kuin oma elävä kokonaisuutensa tuolla jossain, tai vaihtoehtoisesti niin minussa, että sitä pitää riipiä säe kerrallaan irti, kauemmas, ja yrittää näkyviin venyvistä osista katsoa, mikä se oikein on.
Jossittelussa on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka näitä tilanteita tulee, jokaisen kysymykseen vastaamisen jälkeen on se olo, että asia etenee. Saattaa tulla uusia kysymyksiä, mutta tämän prosessin ansiosta on olo, etten vain kirjoita jotain satunnaista paperille, vaan tästä on oikeasti tulossa sitä, mitä siitä olen toivonutkin. Olen vuosia voivotellut sitä, miten tämä ei ole sitä, mitä hain, unelmieni kirja, mutta nyt tuntuu siltä, että ei enää kaukana olla.
Kommentit
Lähetä kommentti