Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Lannistuneisuutta ilmassa. Tuijotan V:n summittaista juonisuunnitelmaa, ja vaikka palaset ovat sinällään koossa, en kuitenkaan näe tarinaa "sieluni silmin" niin, että näkisin jokaisen luvun mikrotasolla, sen mitä niissä ihan konkreettisesti tapahtuu jokaista kohtausta myöten (esim. "1. syövät aamiaista keittiössä ja keskustelevat asiasta x. Riita --> 2. siirtyvät olkkariin, jossa M paiskaa kaukosäätimen seinään..." ). Turhauttavaa. En uskalla lähteä kirjoittamaan, ennen kuin suunta on selvä. Ja sen on oltava, muuten kirjasta ei koskaan tule valmista. Niinpä kiroan itseäni, yritän rauhoittua ja hakea jotakin mielikuvan pätkää johon tarrautua, josta saisin kutomukselleni sen ensimmäisen langan. On tuskastuttavaa tietää esimerkiksi miten tarina alkaa, mutta olla kuitenkin näkemättä sitä konkreettisina mielikuvina, jotka voisi ikuistaa sanallisesti paperille. Sanallisesti ikuistamisesta puheenollen, luen tällä hetkellä Vincent van Goghn kirjeitä. Elämänkertoja luen...

Puhuin eilen eroahdistuksesta. Kärvistelen vielä pahemmin kuin silloin, mieleni kapinoi ja pyörittelen sanoja V:n suunnittelupapereilla saamatta oikein mitään kunnollista aikaiseksi. Noin 90% juonesta on kyllä selvillä, tai itse asiassa koko runko, mutta lähinnä vain sellaisilla epämääräisillä linjauksilla. Nyt pitäisi tehdä lukukohtainen konkreettinen sisältösuunnitelma, että kirjoittamisesta ylipäätään tulee edes jotain varsinkin tässä kapinointimoodissani. Vaan vaikeaa on. Päänsisäinen soundtrackinikin soittaa taas OWCF:n tahteja.

Pari päivää olen ollut pää veljeksiä täynnä. En ole nähnyt varsinaisia kohtauksia, joita voisin hyödyntää kirjassani, mutta ovat olleet välähdysmäisissä näkymissä jatkuvasti läsnä. Kuin häilyisivät koko ajan näkökentän rajamailla. Kuukausi lähestyy loppuaan ja on tullut aika antaa veljille lepoa ja keskittyä V:hen - kaipa veljekset siis tuntevat hekin eroahdistusta ja tarttuvat alitajuntaani kynsin ja hampain. Syrjäytetyksi tuleminen ei ole koskaan kivaa. Tai no, valehtelin. Minähän se tässä eroahdistusta tunnen, he sitten kauttani. Olen se kirjoittaja, jolle hahmot ovat kuin toinen perhe ja joista ei haluaisi erota hetkeksikään, näköjään. Varsinkaan nyt, kun se eron hetki on oikeastikin käsillä. Ero ei ehkä ole lopullinen, mutta pelottaa taas se, että mitä jos menetän otteeni heistä tai mitä jos käsikirjoitus jää roikkumaan tietokoneen uumeniin nyt kun taukoa heistä pidän. Miksi saan heistä jatkuvasti muistutusta, tämä on jo kidutusta. Kahmaisen viimeisen kerran mieleni sylei...

Tein lisäyksiä muutamaan uudempaan lukuun. Pääsin samalla näkemään taas vähän kokonaisuutta, hahmottamaan sitä paremmin käydessäni läpi sivun sivun perään. Oli aika jännää. Koska alan kallistua sille kannalle, että jos/kun tämän joskus valmiiksi saan, voin olla itsekin aika ylpeä itsestäni, jo pelkästään siksi, millainen kokonaisuus tästä on tulossa. Olen puhunut tästä aikaisemminkin, moneen kertaan ihmetellyt sitä millainen massiivinen laitos tästä onkaan tulossa, mutta nyt näin sen konkreettisesti taas. Vaikea uskoa että minä olisin tällaista laatimassa - jos ensimmäisen kolmasosankin jälkeen on jo olo kuin olisin nähnyt vaikka mitä kirjan sivuilla, miltä mahtaakaan tuntua tarinan päätyttyä? Varmaan tosiaan siltä kuin olisin kiivennyt Everestille. Paitsi silloin voin nauttia näkymistä rauhassa: katsoa alas vuorenrinnettä ja miettiä, miten ihmeessä minä, vain minä tavallinen Satsu, sain tämän aikaiseksi. Tapahtumia on tulossa vielä vaikka kuinka paljon, niitä on todella paljon jo taka...

No niin, V:stä alkaa kehkeytyä pääpiirteisiä suunnitelmia paperille: päähenkilöitä, teemoja, tarinan pointti, kerrontatapa, lopetus. Poissa ovat melkein kaikki eilisen epäilyssykkyrän langat, alan suorastaan innostua. Jos saan tämän tarinan kirjoitettua, tunnen jopa tehneeni jotain arvokasta. Kiintymyksen ailahdus mies-MC:täni kohtaan pyörähtelee rinnassani, vaikka hän onkin vasta nimi ja teema paperilla. Lienee hyvä merkki. Saa nähdä, tuleeko tästä kuitenkaan nuortenkirjaa. Erittäin aikuinen aihe, luultavasti aikuismainen käsittelytapa (tällainen käsitys ainakin vielä, voihan olla, että käytännössä taas nuorisovaikutus näkyy enemmän päähenkilöstä johtuen väkisinkin). Päähenkilö on tosiaan teini-ikäinen, mutta siihen se nuorisoteema taitaa jäädäkin, ellen nyt alkuun innostu päähenkilön arkielämää kuvaamaan. Saa nähdä. Toisaalta haluan luottaa, ettei tätä mahdollista aikuismaista otetta katsota kirjan vikoihin - ja vaikka tällä ei kirjoituskilpailun voittoa heltiäisikään, olen yllättä...

Stressiä pukkaa aika tavalla. Rahatilanne on synkkä, vielä olisi tälle keväälle yksi essee tehtävänä kaikkien muiden hommien lisäksi (tämän vuoden esseistä pahin epäilemättäkin), viikonloppu mietityttää ja kesän suunnitelmat ovat vielä harmittavan auki. Kaikkeen pitäisi ajatusten tasolla revetä ja alkaa olla jo se olo, että kesäloma voisi olla ihan hyvä juttu. Kouluhommat toukokuussa pitäisi kieltää lailla. Kouluhommista kirjoittamiseen. Tänään olisi tarkoitus kynäillä käsin ja tehdä muistiinpanoja enemmänkin. Bussissa istumista kun kertyy sellaiset kolmisen tuntia taas. Eiköhän siinä ajassa saa edes jotain aikaiseksi, täytyy vain toivoa, ettei vanha ystäväni matkapahoinvointi yllätä ja saa käpristymään naama valkoisena ikkunan ja istuimen muodostamaan nurkkaan. Vaan sitä ennen vähän piristystä päivään. B.N :ltä sain idean kirjoitusprojektien listaamisesta ja huomasin, että taitaisi olla hyvä ihan itsenikin takia jotain muistiinpanoa näistä tehdä. Tässä siis ne, joita olen työstäny...

Editointi tökkii taas. Yllätys yllätys. Tai pikemminkin siihen ryhtyminen: edessä jälleen astetta hankalampi luku, joten vikuroin vastaan. Noh, ehkä se tästä, vaikka huomenna. Nyt olen parina edellisenä päivänä tehnyt tärkeitä muistiinpanoja, kirjoittanut käsin kohtauksia. Lisännyt kerroksia. Kerroksia kerroksia kerroksia. Nostin alkuperäisidean mullasta esiin odottamattoman yllätyksen. Mieluisan. Hymyilen ajatuksissani sille, miten kirjassani yksityiskohdilla on väliä. Ajatukset heittelehtivät aika rajusti tunnelmasta toiseen, vähän kaiken suhteen. Ylläoleva kuvaa tämänhetkistä aika osuvasti. Pohdituttaa ikuinen kirjoittajien totuus siitä, miten lopputulos ei ole ikinä se, miksikä kirjan alunperin suunnitteli. Ajatus riivaa. Vainoaa. Tästä ei todellakaan ole tulossa sitä, mitä alunperin kaavailin. Se vaivaa. Haluaisin takaisin kohti alkuperäissuunnitelmaa, mutten oikein osaa ohjata tätä. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Ongelmana saattaa tietenkin olla sekin, että alkuperäis...

Sain editoitua yhden luvun lisää tässä illalla, nyt on ihan virallisestikin se kolmasosa kirjasta katsottu läpi ja kirjoitettu uudestaan. Tuntuu kyllä, että taso ja tyylit ja henkilöhahmot heittelehtivät valtavasti, mutta rehellisesti sanottuna panikointini asiasta tamppautuu jo illan väsymyksen jalkoihin. Luultavasti kuvittelen kaiken ja menee vain uupumuksen ja stressailemisen piikkiin. Toivottavasti ainakin - ja jos ei, niin sitten muokataan myöhemmin. Yritän muistuttaa itseäni epäilyjeni perättömyydestä, siitä etten ole ottanut uutta editointitulostetta aikoihin enkä ole lukenut edes ruudulta läpi näitä uusimpia lukuja ollenkaan. Kyseessä silkka mututuntuma. Käsitellään siis sellaisena. Seuraavat pari-kolme päivää pitäisi kirjoittaa vain esseetä. Toisaalta kirjassani tulossa eteen luku, joka lienee taas sitä vanhaa materiaalia, joka joutaa uudestaan kirjoitettavaksi lähes kokonaisuudessaan, että ehkäpä esseeseen keskittyminen ei ole sittenkään se epämieluisin vaihtoehto. Tai no, ...

Kirjoittaminen on kulkenut nyt illalla. Mukava tunne. Mukava tunne muuttui melkeinpä mahtavaksi siinä kohtaa, kun kuvittelin kirjan tulevia käänteitä, nykyisen kohtauksen suhdetta niihin, ja kun pala nousi kurkkuuni. Joko reaktioni lupailee hyvää tai sitten kuvittelen päässäni vain sellaista, mitä kirjani ei tule olemaan. Mutta toivon tietenkin ensimmäistä. Kolmasosa kirjasta kohta editoitu. Ajan itseäni eteenpäin muistuttamalla tasaisin väliajoin siitä, miltä tuntuisi saada laittaa Facebookiin joskus ilmoitus siitä, että olenkin kirjan julkaissut kirjailija. Mielikuva on ehkä lapsellinen, mutta se täyttää sisikunnan lämpimällä hehkulla ja antaa taas tunteen siitä, että teen tässä jotain sellaista mitä aion tehdä vastakin työkseni, enkä vain piipertele huvikseni. Tavoittelen sitä statuspäivitystä, kunnes pääsen sen kirjoittamaan. Se vie ehkä aikaa, mutta tällä hetkellä ainakaan haave ei tunnu mahdottomalta. Pitää vain raataa niska jumissa sen eteen. Voisin ottaa tässä kuussa tavo...