Kill your darlings

22.46

Hautajaisviikonloppu oli odotetusti henkisesti aika rankka. Sitä onneksi kevensi vähän se, että sain nähdä tietyt sukulaiset pitkästä aikaa ja sain istua siunaustilaisuuden jälkikahvittelujen aikana seurassa, jossa oli ihan ok virnistellä kesken papin virren veisaamisen kun oma virsikirja oli ensin paitsi väärin päin mutta myös auki väärältä sivulta.

Oli myös mahtavaa, kun papin ottaessa virsikirjan esiin tässä jälkitilaisuudessa (jossa ei enää moista odottanut tapahtuvan) ateistien täyttämässä vainajan sukulaisten pöydässä me "lapset" onnistuimme pitämään huokailumme ja tirskumisemme kurissa - siinä missä aikuiset eivät. Siinä kohtaa meinasi pokka pettää pahemman kerran meillä muillakin. Kiitos siitä. Niitä virneitä ja ilon hetkiä olen kaivannut ja tarvinnut.

Minulla ei ole biologisia sisaruksia, mutta onneksi kuitenkin ihmisiä, joiden parissa olen kasvanut. Siitä on mukavaa saada välillä muistutusta tällaisten lyhyidenkin kohtaamisten muodossa.

Viikonloppuna oli toisenkinlaiset kuoppajaiset. Totesin nimittäin, että joudun kirjoittamaan erään luvun uudelleen, ainakin sen loisteliaan alun, joka on yksi lempikatkelmistani koko romaanikäsikirjoituksessani, se on ollut mukana ihan ensimmäisestä luonnoksesta asti viime huhtikuulta, ja nieleskellen jouduin tämän päätöksen tekemään. En tiedä vielä miten luvun alun rakennan uudelleen. Mutta tämä nykyinen ei toimi - se antaa väärän kuvan. Niin hieno kuin onkin jopa omastakin mielestäni.

Saa nähdä missä kohdin tartun varsinaisesti toimeen. Siihen voi mennä hetki.

Nyt yksi lempielokuvistani, Minun Afrikkani, ennen Oscar-gaalaa edeltäviä torkkuja. Sitten puoli neljän tienoilla ylös.

On varmaan ihan ok, että syö Oscar-herkut jo näin elokuvaa katsoessa?

0 kommenttia