Fantasiasta

11.36

Aina unohdan sen. En voi lukea fantasiaa työstäessäni aktiivisesti (esim. Nanon aikana) realistista projektiani, koska fantasian lukeminen synnyttää ko. genreen kohdistuvan kirjoitus- ja lukupalon. Ehdin tällä kertaa lukea J. S. Meresmaan Mifongin perintö -teosta parin luvun verran, ennen kuin ajatuksiini nousivat mielihalut oman fantasiaprojektini työstämisestä, uuden luomisesta, David Eddingsin Belgarion-sarjan pariin palaamisesta (ensimmäinen lukemani fantasiasarja), sekä George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan uudelleen lukemisesta. Rinnassa poltteli jälleen rakkaus genreen, johon hurahdin n. 11-vuotiaana täysin. Äh. Oli pakko laskea Mifongit yöpöydälle ja valita muuta toistaiseksi. Parempi keskittyä uuteen fantasiaromaaniin jahka olen työstänyt nanoprojektin ulos itsestäni. Tai jos en uteliaisuudeltani malta, annan itselleni luvan lukea kirjaa eteenpäin illassa vain muutaman sivun tai korkeintaan yhden luvun verran.

En ole aikoihin kirjoittanut fantasiaa, mutta aina fantasiaa lukiessani mieleni palaa karttaan, jonka loin 16-vuotiaana. Kartassa on yli sata nimeä, sillä nimesin jo tuolloin joet ja metsät 5 A4-sivun kokoiseen piirrokseen. Maailma on valmis. Tietyt kansoihin liittyvät puitteet ovat valmiit. Puuttuu vain Se Oikea tarina.

Tavallisesti tarina tulee ennen puitteita, varsinkin karttaa. Mutta jostain syystä tässä projektissa maailma oli minulla keskiössä. Tarinaideoita on tullut ja mennyt, mutta mikään ei ole istunut juuri oikein. Kansoistakin on jo tosiaan tietoa valmiina, joten enää tarvittaisiin vain päähenkilöt ja juoni. Mutta siitä kai tämä empiminen johtuukin: fantasian kaavoista hyvin tietoisena haluaisin poiketa niistä. Yleensä fantasiaa lukiessani mieleeni palaa väistämättä David Eddingsin aikoinaan laatima lista fantasiatarinan perusaineksista (Rivan aikakirjat, Karisto 1999, s. 14-26), johon tutustuin esiteini-iässä ja jota käytin muistilistanani kaikissa fantasiakehitelmissäni siitä lähtien. George R. R. Martin tuntui kuitenkin pitkästä aikaa virkistävältä poikkeukselta, sillä hän on onnistunut kirjoittamaan korkeaa/eeppistä fantasiaa ilman, että kuitenkaan silmiinpistävästi kirjoittaa fantasiaa - tai siltä ainakin aluksi kirjasarjansa tuntui, sillä sarjan alusta puuttuivat valtavia lemmikkisusia lukuun ottamatta taikuus ja muut fantasialle tutut elementit, jotka esiteltiin sarjassa vähitellen, enimmäkseen menneisyyteen kuuluvina elementteinä. Martinin tarinan keskiössä on hyvinkin ihmislähtöinen ajava voima: politiikka. Henkilöt voisivat olla täysin meidän maailmastamme, vaikka tarina onkin vahvasti sijoitettu keksittyyn ympäristöön ja olosuhteisiin - he pelaavat pääosin rahalla, vallalla ja uhkailulla, kunniallakin, sen sijaan, että taistelisivat taikamiekoin. Sarjasta löytyy toki Eddingsinkin povaama fantasialle perinteinen ritariaikainen yhteiskunta. Mutta hahmot tuntuvat kuitenkin yleismaailmallisilta, ehkä siksi miten paljon heihin ja heidän valtataisteluihinsa keskitytään - koukuttava juoni ei toimisi ilman koukuttavia hahmoja, joiden teot sysäävät juonen aina uuteen suuntaan. Vain harvoin fantastiset tahot (White Walkers) liikuttavat juonta suuntaan tai toiseen. Vasta tarinan edetessä Martin esittelee elementtejä, jotka ovat Eddingsin kaaviossa tiukasti fantasiaan kytkeytyviä osia, kuten perinteisen noita-hahmon. Ehkäpä epäfantasiamaisen tunnun Martin onnistuu luomaan jo hahmojen asenteilla: mm. lohikäärmeitä todetaan olleen, mutta niiden oletetaan kuuluvan jo muinaisuuteen, ja taikuuden olemassaoloon suhtaudutaan myös skeptisesti ellei jopa kieltäen, mikä on hyvin realistinen lähtökohta ja siten lähempänä meidän ajatusmaailmaamme. Ennen kaikkea fantasialle olennaisen matkaamisen Martin on onnistunut murtamaan perinteistä: sen sijaan, että tarinassa etsittäisiin taikaesinettä tai muuta fantastista elementtiä (esim. noitaa tai jumalia tms.), hahmot liikkuvat paikasta toiseen pääasiassa sodan motivoimina. Näin syntyy vaikutelma fantasiatarinasta, joka ei halua olla fantasiaa - vain kuvitteelliseen maailmaan ja menneeseen aikaan sijoitettua valtapeliä, jonka voisi sijoittaa erilaisessa muodossa myös meidän maailmamme romaaneihin. Pääasiassa tarinan alku tuntuukin siltä, kuin se olisi sijoitettu kuvitteelliseen, kuitenkin meidän maailmastamme tuttuun keskiaikaiseen yhteiskuntaan, jota on vain väritetty hieman uudestaan järjestellyin uskonnoin jne.

Koska olen lukenut viime vuosina fantasiaa säästeliäästi, kuulisin mielelläni, mikäli teillä on mielessänne fantasiasarjoja, jotka Martinin teosten lailla ovat yrittäneet häivyttää fantastisuuden ainakin sarjan alussa taustalle. Kartettavien tai vähäisissä määrin esiintyvien asioiden listalle nostaisin ehdottomasti Eddingsin listan kulmakivet: taikaesineen ja noituuden/taikuuden. Liikkumisen paikasta toiseen tulisi myös mielellään olla siis näissä suosituksissanne muun kuin fantastisen elementin motivoimaa. Tuleeko ehdotuksia mieleen?

Kunnes olen saanut pääprojektini pakettiin, muhittelen omaa karttaani, maailmaani, hitaasti. Se löytää varmasti arvoisensa tarinan, kun on sen aika.

Tämän päivän tunnelmoijaksi nostatan ehdottomasti seuraavan sävellyksen:

0 kommenttia