NaNoWriMo-kateus ja satuilun vaikeus

23.18

Ensimmäinen vuosi sitten...2008?, kun en osallistu NaNoWriMoon. Harmittaa, kieltämättä. Ei sillä, en varmasti olisi pystynyt osallistumaan - olen saanut koko syksyn aikana luettua tasan yhden romaanin ja kirjoittanut jopa kokonaisen yhden rivin, jonka olen senkin tainnut poistaa - mutta veri vetää kirjoittamaan, tuskailemaan näin marraskuun pimeydessä ja harmaudessa luovuuden ah-niin-suloisissa kivuissa. Ikävä luovaa päänvaivaa.

Haluaisin saada aikaiseksi sen lastenkirjan tai edes -tarinan, josta oli viime kerrallakin kuukausi sitten puhetta, mutta en vain saa itseäni näppäimistön äärelle. Pääni tyhjenee ja haukotuttaa aina kun kokeilen. Ehkä paineita tulee siitä, kun tarinalle on olemassa jo yleisö, ja siitä, kun tällaisten tarinoiden kirjoittamisesta ei ole mitään kokemusta. En keksi nokkelaa pientä kertomusta, jossa olisi enemmän tai vähemmän piilotettuna vielä jokin opetuskin. Luultavasti pitäisi vain antaa mennä ja kirjoittaa mitä mieleen sattuu, pahemmin suunnittelematta, mutta pelkään, ettei siitäkään tulisi mitään.

Löytyisikö lukijoista ketään, joka olisi satuja tai lastentarinoita aikaisemmin kirjoittanut ja joka voisi vinkkejä tarjota?

Tuntuu jotenkin hassulta, miten tästäkin voi niin vaikeaa itselle tehdä - eiväthän Peppi Pitkätossun seikkailutkaan lopulta ole monimutkaisia. Miksi siis tämä rakenteellinen ahdistus?

Varsinkin, kun taitaa minulla kuitenkin jo ideoita päähenkilöistä olla. Vaan toisaalta, olen huomannut että varsinkin lastentarinaa ideoidessa oman elämän vaikutteet puskevat pahasti tyrkylle, aikuisten tarinoita jopa näkyvämmin. Onko teillä vastaavia kokemuksia? Jännä ilmiö, en osaa yhtään sanoa, mistä moinen voisi johtua - varsinkin huomioiden, miten lastentarinassa voisi revitellä fantasialla ja mielikuvituksella minkä taitaisi. Vaan ei, mieleni heittää eteeni kuvia hahmoista, joiden elämän ja omani välillä näen kytköksiä kuin siltoja, ei väliä kuinka paljon hahmoilla yritänkin leikkiä. Toisaalta, jos tarinat ovat tulossa vain "kotikäyttöön", lieneekö siitä nyt niin hirveästi haittaakaan.

Mitkä olivat teidän suosikkinne tarinoista lapsena? Perinteiset Astrid Lindgrenin kirjat, vai kenties brittiklassikot kuten Viisikot tai Kaislikossa suhisee, vai esimerkiksi yllä kuvassa oleva Ruohometsän kansa? Entäs nykyään, onko jokin lastenkirja vienyt sydämenne niin, että ihailette sen taituruutta vielä näin aikuisena kirjoittajanakin?

4 kommenttia

  1. Minä luin Ruohometsän kansan vasta vähän alle parikymppisenä, ja se on kyllä ihan järkyttävän hyvä kirja. Lapsena taisin olla aika kaikkiruokainen. Viisikot kuuluivat joukkoon ja Runotytöt ja Annat ja melkein mikä vaan, mitä kirjaston lastenosastolta löytyi. Mutta tuo Ruohometsä - oijoi, mikä ihana kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta on vielä Ruohometsä lukematta, se on listalla lähiaikoina eteen tulossa, odotan innolla - vaikka lapsena elokuvasta pienet traumat taisin saadakin. :)

      Poista
    2. Minäkin pidän Ruohometsän kansasta todella paljon. :) Toki siitä on jo vuosia, kun olen kirjan viimeksi lukenut, joten rehellisyyden nimissä minun on sanottava, etten muista sen kirjoitustyylistä pajoakaan: muistan vain tunnelman ja sen, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Pitäisi varmaan lukea se taas muistin virkistämiseksi.

      Lapsena luin paljon heppakirjoja. Olin aika fanaattinen hevostyttö, joten luin oletetustikin paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Merja Jalon ponisarjojen äärellä tuli vietettyä ilta jos toinenkin.
      Vahvana kontrsastina ponikirjoille luin lisäksi jonkin verran Agatha Christietä. Taisin olla nelos- tai vitosluokalla, kun luin ensimmäistä kertaa 10 pientä neekeripoikaa. Se oli maailman jännittävin kirja siihen aikaan (ja toimii se vieläkin).

      Orivedellä opiskellessani meidät tutustutettiin lastenkirjallisuuteen ja meille kerrottiin liuta sääntöjä ja neuvoja, jotka voisivat auttaa satujen kirjoittamisessa. Teimme aiheesta harjoituksiakin. Voi kun voisin vielä muistaa ohjeet, jotka meille annettiin silloin... :/ Pääni on kuitenkin tyhjä.
      Oma ohjeeni kuitenkin olisi, että panosta henkilöhahmoihisi ja pyri tekemään heistä hyviä roolimalleja. Tarinan opetusta ei mielestäni tarvitse turhaan korostaa. Mielestäni lastenkirjojen päätarkoitus on viihdyttää ja ilahduttaa lasta. :)

      Poista
  2. Itse vähän vierastan opetus edellä-kirjoittamista. Ei lasten kirjan velvollisuus ole opettaa. Se voi olla ihan vaan nautittava kertomus, jonka vastoinkäymiset saavat lapset ja aikuiset miettimään asioita. Sitä kautta uskon myös, että kannattaa vaan lähteä kirjoittamaan sieltä ruohonjuuritasolta eikä ajatella itseään jonnekin korkeuksiin, josta käsin kerrotaan lapselle Tärkeistä Asioista. ;)

    Omakohtaisuudessakaan ei ole mitään pahaa. Kirjoittajan kuuluukin kirjoittaa itselleen tärkeistä aiheista, muuten ei ole intohimoa. Hyvä vinkki olisi kirjoittaa kirja itselleen lapsena. Millaisia tarinoita kaipasit silloin?

    Muistan lukeneeni lapsena ihan kaiken mitä sain käsiini. Turhan usein luin aikuisten kirjoja, mutta jokunen lapsille suunnattukin on jäänyt mieleen. Narnioista pidin, Roald Dahlilla on upeita tarinoita, Harry Potterit olivat hyviä, Diana Wynne Jonesin kirjat, Susan Cooperin Pimeä Nousee... Liian laaja kategoria, lasten kirjat. Siihen mahtuu niin monta ikäluokkaa. ;)

    VastaaPoista