Räpiköimistä

Tyypillistä. Urakan jälkeen olin väsynyt ja kiitollinen siitä, ettei tarvitsisi kirjoittaa hetkeen. Mutta jo paria tuntia myöhemmin olin levoton, koska tuntui, että pitäisi kirjoittaa, enkä osannut tehdä oikein muutakaan järkevää! Päädyin siivoamaan keittiötä ja laittamaan ruokaa, mutta silloinkin takaraivossa nakutti, että nythän olisi hyvää aikaa kirjoittaa, mikset kirjoita, kirjoita nyt.

Tänään olen pohtinut editoimista jo paljon. Sitä, mistä aloittaisin. Taidan ensimmäisenä käydä läpi kohtaukset Scrivenerissä ja merkata keskeneräiset ja "kokonaiset". Eli erotella ne, jotka ovat jääneet kesken, niistä, joista löytyy alku, keskikohta ja loppu. Sitten voisin tehdä uuden juonisuunnitelman, uuden kohtausluettelon, ja ruveta sen jälkeen perkaamaan tekstimassaa poistettaviin (erilliseen tiedostoon siirrettäviin) ja muokattaviin. Luoda paikat jo uusille kohtauksille.

Toisaalta pelottaa tarttua toimeen, koska oletan 90 % kohtauksista olevan joko kesken tai muuten vain sellaista, jonka pitää käydä valtava editointi läpi, ennen kuin kehtaan tulostaa ja lukea printistä. Eli töitä piisaisi, onneksi voi aloittaa mekaanisesta merkkaustyöstä ja suunnittelemisesta.

Koska marraskuusta jäi käteen myös kirjoitusrutiini, aion jatkaa sitä joulukuussakin - mutta jälleen vain sillä 100 sanan päivävaatimuksella, jota kokeilin aiemmin syksyllä. Saa olla mitä vain mieleen pälkähtää, pääasia, että kynä pysyy edelleen liikkeessä.

Maailma sen sijaan tuntuu pysähtyneen tähän ainaiseen ruskean ja harmaan sekaiseen olotilaan, jossa valo imeytyy maaperään, joka pitää sen ahneesti itsellään eikä anna meille mitään takaisin. Tulisipa lunta. Edes kuuraa. Tulisipa neutraali joulu ja rauhaisa joululoma.