Marinakuu

Marraskuun olisi voinut tänä vuonna nimetä uudelleen marinakuukaudeksi. Tämä kuukausi on ollut varsinkin töiden puolella mutta myös muutenkin todella kuormittava, ja on tehnyt mieli marista tänne useaan otteeseen milloin mistäkin - olen tuntenut itseni vanhaksi puuoveksi, joka narisee ja nitisee pienimmästäkin liikahduksesta tai lämpötilan muutoksesta.

Olen NaNossa aikataulussa, mutta alun hurja vauhtini on hidastunut. Tai oikeastaan päivät ovat muuttuneet sellaisiksi, että joko menen siellä n. 2 000 sanassa, eli ihan kivasti yli sen, mitä tarvitsisin, tai sitten kirjoitan 500 - 1 000 sanaa, eli alle tarvitun sanamäärän. Kuuluisa kuun puolivälin kuolemanlaakso: tekstiä on tullut tuotettua niin paljon, että alkaa jo tuntua, että vieläkö pitää, ja toisaalta hirvittää ajatella, miten paljon on vielä jäljellä. Liuskoja on ilman asetteluja kasassa yli 70, mikä on aivan käsittämätön määrä näin lyhyessä ajassa minun tavalliseen tahtiini verrattuna, sanojakin on jo yli 30 000. Huh.

Kun tekstiä tuottaa näin paljon näin lyhyessä ajassa, se muuttaa kirjoittamisen luonnetta mekaanisempaan suuntaan. Tai ehkä pikemminkin tavan, jolla kirjoittamisen näkee: se poistaa tehokkaasti kirjoittamisen mystifiointia ja paljastaa sen, miten tarina muodostuu ihan vain sillä, että laittaa sanoja peräkkäin. Ja että kokonaisuus muodostuu, jos on mielessä alku, keskikohta ja loppu, vaikka sanavalinnat itsessään olisivat kömpelöitä ja teksti tökeröä. NaNoWriMo on siis tässä mielessä hyvä tempaus kaikille, jotka kokevat, etteivät pystyisi kirjoittamaan romaania tai että siihen tarvitaan jotain korkeampaa muusaa/inspiraatiota/jumalallista väliintuloa. Ei tarvita.*

Ja vaikka tuolla yllä valitinkin siitä, miten tässä vaiheessa kuuta hirvittää ajatella, miten paljon on urakkaa vielä jäljellä, tulee kuitenkin niitäkin hetkiä, jolloin tiedostaa tuon kirjoittamisen mekaanisemman puolen ja silloin jäljellä olevat alle 20 000 sanaa tuntuvatkin vain sanoilta siinä missä muutkin.

Teen varmaan jossain välissä koontipostauksen tämän vuoden NaNon opetuksista marraskuun jälkeen, sillä olen tänä vuonna pyöritellyt paljon tiettyjä ajatuksia, jotka voisivat olla jakamisen arvoisia - tai ainakin sellaisia, joita haluan pyöritellä kanssanne ääneen. Nyt en vielä sitä tee, sillä puolet kuukaudesta on jäljellä ja tämähän on se vaikein osuus, joten voi olla, että opin näiden parin viikon aikana vielä paljon muitakin asioita itsestäni ja siitä, miten kirjoittamisen koen, mutta palataan tosiaan joulukuussa asiaan sen osalta.

Eilen oli kaunis ja pitkästä aikaa oikeasti mukava päivä. Kävin koiran kanssa pitkällä aamulenkillä ja imin itseeni auringonvaloa ja vaalin sitä ihanaa tunnetta, kun ei ollut kiire tai mitään stressaavaa mielen päällä. Toivottavasti tästä päivästä tulee myrskyisämpää säätä lukuun ottamatta samanlainen.

Viikonloppuna aion kutoa tämän vuoden joulukutomusta, katsoa The Crownin neloskautta, jota en ole uskaltanut vielä edes aloittaa, ja tietenkin kirjoittaa. Sekä syödä klementiinejä.

*Tosin jos se muusa on käynyt vierailulla lokakuussa ja mahdollistanut tarkan juonisuunnitelman marraskuuta varten, voi olla, etten ihan täysin turhaksi voi inspiraatiota väittää. Siitä lisää siinä joulukuun koostepostauksessa.