NaNo #7

11.57

Tämän tekstin julkaisemista epäröin hetken. Typerää sinällään, toistan vain itseäni kuten aina. Mutta jotenkin tämä ongelma on niin kipeä, tekee jostain syystä mieli mennä juuri nyt piiloon, olla myöntämättä. Mutta tuntuu, että ehkä juuri siksi on tärkeää toistaa itseään, tätä, kunnes ei enää ole niin vereslihalla ja on ok, että tällaista tökkimistä on, ei se vähennä jo tehtyä työtä tai muuta suhdetta kirjoittamiseen, vaikka juuri nyt tuntuukin, että tällaista ongelmaa ei saisi olla jos kirjoittaa, jos haluaa kirjoittaa tavoitteellisesti, jos on kehdannut kutsua kirjoittamista intohimokseen. Mutta kai juuri siksi tätä pitää toitottaa, että alkaisi uskoa itsekin, että tällaista välillä on, kipeää ja vaikeaa, koska on intohimo ja on tavoitteita.

Ja että muistaisi, että se, mikä tuntuu yhtenä päivänä tuskaisen vaikealta, on toisena päivänä sitten kuitenkin taas hengittämistä. Silloin voi lukea tämän jälkikäteen ja ihmetellä, miten tällaista on ollut ja miksi näitä tulee.

***

Vaikka tästä kuukaudesta ei jäisikään käteen kilokaupalla sanoja, yhden arvokkaan asian se on ainakin jo nyt tuonut: ymmärryksen siitä, miksi juuri minulle olisi tärkeää työstää (yhtä) projektia säännöllisesti.

Sen nimittäin huomaa tässä alkutahmeudessa, säännöllisyyden arvon. Kun aktiivisesta työstämisestä, uppoutumisesta, on aikaa, hahmojen nahkoihin pääseminen on vaikeaa, tarinan vietäväksi heittäytyminen takkuaa. Tänä aamuna varsinkin, kun minulla olisi ruhtinaalisesti aikaa kirjoittaa, olen huomannut, mikä valtava vaikutus (liian pitkillä) tauoilla on. Olen esimerkiksi yrittänyt päästä tarinaan sisälle sille laatimaani soittolistaa kuuntelemalla - mutta tuntuu, että enää ei riitä yhden tai kahden avainbiisin kuunteleminen, nyt pitää kuulostella kappaleita minuuttikaupalla, tuntikaupalla, keskittyneesti, oikeaa tunnelmaa hakien ja makustellen, ennen kuin pääsee siihen... johonkin. Oikeaan mielentilaan, tavoittaa taas sen tarinan maailman. Jos edes tavoittaa.

Olen miettinyt sitäkin, että kun olen hyvin visuaalinen ihminen, pitäisikö kokeilla esimerkiksi uusien kohtausten jonkinlaista visualisointia ihan konkreettisestikin. Muistan, kuinka näitä uusia kohtauksia suunnitellessani olin niistä todella innoissani, näin ne sieluni silmin tunnelmineen ja kaikkineen kuin elokuvan, ja muistan myös olleeni suorastaan hykertelevä, kun odotin pääseväni niihin käsiksi ihan kirjoittamallakin. Mutta nyt kun luen listaani, katselen piirtämiäni syy-seuraus-viivoja jotka saivat minut syttymään aikaisemmin, muistan vain nuo tuntemukset, mutta en pääse kohtauksiin sisälle. Jokin pidättelee, tuntuu kuin katsoisi aavistuksen vääristävän pleksin läpi. Pitäisi päästä taas siihen elokuvatarkkuuteen.

Mutta vajaavaisilla piirustustaidoillani elokuvatarkkuuteen pääseminen konkreettisella tasolla on varsin vaikeaa. Mietin kohtauksiin sopivia pieniä animaatioita, harkitsin kuvakäsikirjoituksia. Mutta täytyy katsoa, sillä en usko, että tikku-ukoista olisi apua, vaikka niillä saisikin kohtaukset luonnosteltua sinänsä edes auttavalla tarkkuudella.

Vaikka toisaalta, kaikkeahan kannattaa aina kokeilla.

Tämä on ehkä turhauttavinta, mitä olen tämän pitkän projektin aikana kokenut. Se, että kun pääsee käsiksi todella mehukkaisiin kohtauksiin, joita on odotellut sormet syyhyten, sanat ovat yhtäkkiä pelkkiä kirjaimia paperilla. Se raivostuttaa, tuskastuttaa.

"Kirjoita nyt se penteleen tekele, lopeta iniseminen" huokaisen itselleni näinä ensimmäisinä päivinä tämän tästä ja mekaanisesti tuotan sitten niitä kirjaimia paperille. Mutta on se tuskaista, kun niistä sanoista olisi niin paljon parempaankin.

Aion tänään kokeilla uutta kikkaa: valitsen kohtauksen, visualisoin sen etukäteen ainakin mielessäni niin tarkasti kuin voin, ja kirjoitan sen sitten kuin oman tarinansa, kuin se olisi novelli tai kirjan aloitus. Ehkä sillä tavalla pääsen käsiksi oikeanlaiseen lataukseen, painoarvoon.

Se voisi muutenkin sopia editoinnin ohjenuoraksi: ei epätärkeyksiä, ei merkityksetöntä huttua, ei mitään mikä ei voisi seistä omilla jaloillaan kiinnostavasti kuin oma teoksensa.

Tänään on kirjoitettava enemmän sanoja, täytän siis aamuni soittolistan kappaleilla ja yritän räpeltää eteenpäin.

3 kommenttia

  1. Hyvä postaus. Samoja juttuja olen mietiskellyt itsekin. E:n kanssa elämä oli helpompaa, koska sai tehdä vain ja ainoastaan sitä. Kun taas Kellotornin kanssa tuntuu, etten ole päässyt samalla tavalla sukeltamaan sen sisälle. Aina, kun alan vähän uppoutumaan E tulee takaisin ja se yhteys minkä koin Kellotornin kanssa katkeaa.

    No ensi projekti sitten eri tavalla. Alan työstämään sitä, kun sekä E että Kellotorni ei häiritse enää taustalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt monesti, pitäisikö tässä välillä työstää toista, jotain kevyempää käsikirjoitusta, mutta siinä kävisi varmasti juuri noin. Vaikka toisaalta olen myös sitä mieltä, että omalla kohdallani projektin vaihtaminen joksikin aikaa voisi tehdä siinä mielessä terää, että ehkä tämä ei olisi sitten niin pakottamista, kun lopulta tämän kimppuun palaisi (silloin kun itse haluaisi).

      Mutta saa nähdä.

      On mukava lukea päivityksiäsi, odotan niitä aina innolla, jotta saan kuulla, mitä E:lle ja Kellotornille ja sinulle niiden parissa kuuluu. :)

      Poista
    2. No voi kiitos :)
      Olipa kiva kuulla, että omat höpötykset ilahduttaa jotakuta :)

      Poista