Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Heräsin puoli kuudelta painajaiseen, kävin vessassa ja ajattelin sänkyyn palattuani varsinkin ajankohtaan nähden varsin monipuolisesti aikamatkustuksen mekaniikkaa. Tiesin jo siitä, että unta tuskin enää tulisi, joten annoin mennä. Jostain rakentui aasinsilta projektiini, ja yhtäkkiä tiesin mitä tehdä. Yhtäkkiä vain tiesin, minkä neljästä rakennevaihtoehdosta otan editointini pohjaksi ja miten lähden tyyliä rukkaamaan. On helpottavaa tietää, eikä enää ahdistuksen vallassa jossitella . Ja on myös ilahduttavaa saada näinkin konkreettinen ja valmis muistutus siitä, että alitajunta hoitaa kyllä osansa, jos sille vain tilaisuuden ja kuskin paikan antaa. Kello on nyt kymmentä vaille seitsemän. Mies on vielä nukkumassa, on vielä tunnin, ja istun pimeässä työhuoneessa. Onneksi on kännykän muistio, onneksi on Tumblr. Hymyilyttää. Haukotuttaa. Mutta ennen kaikkea hymyilyttää.

Jumitan. En haluaisi. Luulisi, että kun tekstistä on versio valmis, se rajoittaisi, antaisi raamit, joiden puitteissa operoida. Tuntuu päinvastaiselta. Tuntuu siltä kuin nyt olisi aika kyseenalaistaa aivan kaikki. Joten kyseenalaistan ja siten jumitan. Pää sanoo, että pysy päätöksissäsi tai menetät vielä järkesi, mutta jostain syystä aina, jos käsikirjoitusta ajattelen, päädyn jossittelemaan. Siitä pitäisi päästä irti. En vielä osaa, joten istun tässä ja märehdin. Kamala tunne.

Neljä eri rakennevaihtoehtoa, neljä erilaista kirjavaihtoehtoa. Olen luonut uusille versioille omat tiedostonsa, mutta kisaväsymys alkaa iskeä niiden äärellä: uusia vaihtoehtoja on rankempaa lukea, koska kaikki siirtymät ja viittaukset ovat niissä päin honkia, joten uudet versiot näyttävät kamalalta kuralta automaattisesti ja ne pitää kuvitella kelvollisiksi. Myös työtä on tietenkin edessä paljon enemmän, jos johonkin muuhun vaihtoehtoon kuin alkuperäiseen päädyn. Joten pidän taukoa. Tänään aion rakennekokeilujen sijaan luoda uudelleen muistiinpanoni siitä, mitä tältä käsikirjoitukselta haluan. Kuten olen aiemminkin tuskaillut, loin tämän tarinan tunne- ja hahmopohjalta, ja tarinan juoni on mielestäni vienyt painopistettä väärään suuntaan. Katsotaan, millä keinoilla saan sen takaisin sinne, minne se kuuluukin. Onneksi osa ajatustyöstä on jo tehty . Mutta muistiinpanot haluan silti tehdä uudelleen, ihan vain koska ajattelen parhaiten kirjoittamalla. Aion myös tehdä taustatutkimusta...

Otsikko sisältää kaiken olennaisen: teksti on luettu läpi, ja nyt olo on taas aika tyhjä. Tekstiä ei tosiaan ollut tarpeeksi, vaikka sitä olikin olevinaan paljon, ja veikkaan, että paljon korjaantuu jo sillä, jos nielen ylpeyteni ja taiteelliset pyrkimykseni ja kunnianhimoni ja suoristan aikajanat ja helpotan kerronnan seuraamista. Mutta teksti itse, mitä ihmettä, joihinkin - yllättävän moniin! - kohtiin olin todella tyytyväinen. Toki on niitäkin, joissa joutuu muokkausta tekemään ilmaisutasollakin, mutta ei se kuulkaa niin katastrofaalista ollut kuin olin etukäteen pelännyt. En tiedä, onko tämä hyvä fiilis ihan vain käsittämättömän kauniin päivän sivutuote, mutta olen kyllä tällä hetkellä jopa optimistinen. Ripustaudun siihen, kuiskailen itselleni: "Kyllä tästä kirja vielä tulee." Huomenna aloitan editoinnin. Nyt iltapäivätee.

Illalla läpiluku eteni mukavasti. Nyt kun olen kirjan puolessa välissä, täytyy todeta, että töitä kyllä riittää: kerrontatapaa täytyy rukata; rakennetta harkita uudestaan (aikajanat taitavat nyt mennä lukijalta sekaisin); haluan siirtää painopistettä hahmovetoisempaan suuntaan eli tarvitsen erilaisia kohtauksia tai niitä hyviä lisää; ja ennen kaikkea lihavointia lihavointia. Paljon hommaa siis vielä riittää. Olen kyllä tyytyväinen siihen, että tähän mennessä itse teksti on ollut ihan hyvää, eli ei ole tullut facepalm-tarvetta, mutta sitä vain tarvitaan enemmän ja eri paikkoihin. Vähän pelottaa, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään, kun niin paljon haluaisin muuttaa, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että vaikka nuo muokkaustarpeet kuulostavatkin valtavilta, eivät ne ehkä loppujen lopuksi ole, kunhan käyn ne läpi yksi kerrallaan: lihavointi tapahtuu lause lauseelta, rakenne paranee lukuja siirtämällä, kerrontatavan rukkaus voi jäädä hyvällä lykyllä pelkälle sanatasolle (ellen tosiaan...

Nykyisen käsikirjoituksen läpiluku etenee varsin hitaasti: edellisessä luvussa oli paljon kaikkea pientä, nyt eteen taas tulee luku, josta tiedän jo etukäteen, että se kaipaa lihottamista ja uskottavuuden parantamista. Varsinkin toimintakohtausten kanssa on paljon tekemistä, puuh! On ollut vaikeaa antaa vain olla ja yrittää lukea objektiivisesti ilman oikeaa editoimista. Tuntuu, että jos alan editoimaan samalla, siitä tulee välittömästi lukemisen pääfunktio ja sokaistun omalle tekstilleni. Toisten tekstejä on helppo lukea ja arvioida samanaikaisesti, kun tekstissä ei ole kiinni - niitähän lukee automaattisesti ulkopuolisen lukijan näkökulmasta. Mutta oman tekstin kohdalla objektiivisuus täytyy pakottaa, mikä tarkoittaa sitä, että yritän olla merkitsemättä typoja tms. pikkuvirheitä lukuun ottamatta mitään tekstiin. Laitan korkeintaan sivuhuomautuksia, jotka muistuttavat sitten varsinaisella editointikierroksella, mitä olin ajatellut lukiessani, jos pelkään, ettei huomioni ole niin its...

Erinomainen kirjallisuus on kuin happi. Tuntuu kuin olisin ollut sukelluksissa pitkään, ja olenhan minä, siitä on liian kauan aikaa, kun olen tuntenut näin syvää iloa, pohjatonta, pohjasta kumpuavaa, siitä että on mielettömiä kirjoja ja lauseita ja sanoja ja minä saan osallistua siihen kaikkeen ja lukea, kirjoittaa ja kokea. Hyvä kirjallisuus on ikuinen ilo. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin muistaa mikä on itselle se hyvän ja erinomaisen ero ja se on tämä ylitsepursuava innostus. Sen voimin on niin hyvä ottaa lämmin teemuki ja oma käsikirjoitus ja hyristä kuin kissa. Vielä tästäkin tämä tunne jollekin .

Tauon pitäminen ei olekaan niin helppoa kuin miltä se aluksi vaikutti: käsikirjoitus huutelee jo perääni, kutsuu lukemaan itsensä läpi. En haluaisi. Haluaisin oikeasti tehdä jo jotain muuta. Ideoita olisi niin paljon, todennäköisesti paljon toimivampiakin tarinoita kirjoitettavaksi! Mutta kai se on minussa liian kiinni, jossain liian syvällä. Huomaan katseeni vaeltavan, huokailevani. "Jos vain luen, en vielä editoi." Se on kai se toivo, joka puoleensa vetää. Toivo siitä, että olisi editoitavissa kustantamoillekin kelpaavaksi - tai siitä, että toivo saisi jo sammua.

Näin uuden vuoden aluksi tulee väkisinkin ajateltua aina sitä, mitä asioita haluaisi painottaa tulevana vuotena, mitkä asiat jäivät mahdollisesti kaivelemaan edellisestä tai mitkä menivät mitä mainioimmin. Kävin katsomassa viime vuoden valmistautumispostauksen , jossa kävin läpi sitä, mitä haluaisin vuodelta 2017 - ja yllätyksekseni ainakin suurimmaksi osaksi tavoitteeni toteutuivatkin. Sain käsikirjoitukseni 1. suomenkielisen raakaversion valmiiksi. Julkaisin novellin, jota kaavailin silloin viime talvena (joskin eri kielellä ja eri julkaisussa, mutta kuitenkin). Sen sijaan kirjoittamisrutiinista en saanut valitettavasti kiinni, enkä myöskään saanut editoitua käsikirjoitustani kustantamorundille. Tuntuu, että vaikka käsikirjoituksen valmistuminen ainakin raakamuodossaan olikin iso juttu ja ennen kaikkea huojennus, mieleeni jäi vuodesta 2017 parhaiten itsetuntemuksen lisääntyminen. Tiedän nimittäin nyt, että minulle tuollainen "väh. 10 minuuttia joka päivä" -vaatimus...