Lamaannus

22.05

Jotkut reagoivat tyynesti. Jotkut raivoavat. Jotkut kiroavat saatanaa ja perkelettä ja ryhtyvät raivonsa voimin työstämään joko vanhaa tai kokonaan uutta. Minä lamaannuin. Ensin siitä päivästä tuli harmaa. Kaiken suhteen. Tutkielmanikin tössäsi seinään. En edes ajatellut yrittämisestä mitään negatiivista, mielialani vain nielaistiin mustaan aukkoon, jossa yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta kärvistelin. Seuraava päivä oli vähän parempi. Harmitti vain muistaessani, mieliala oli pohjavirettään lukuun ottamatta ok. Tutkielmaani en edelleenkään pystynyt kuitenkaan koskemaan. Se irvi yhdessä kalenterin kanssa pöydältä työpäivien hupenemista.

Tänään sain aamulla itseni tutkielman ääreen. Sain jotain aikaiseksi. Mielessä kuohui, romaanini henkilöt pyörivät itsepintaisesti mielessä jo kolmatta päivää kuin ilkkuen sitä, miten teksti on poissa mutta he ovat yhä siellä jossain. Kuohuista syntyi kiukkua. Teki mieli kirjoittaa ihan jotain muuta tarinaa, ihan vain kiusallani. Painukoot jorpakkoon mokomat. I'm done. (Enkä selvästikään ole.)

Niinpä kiehun. Istun sohvalla ja porisen.

Kunnes silmäni osuvat sattumoisin ilmoitukseen, jossa haetaan mestarikurssille käsikirjoitusta työstäviä työskentelemään mm. kolmen suurkustantamon kustannustoimittajan johdolla käsikirjoituksesta valmista. Vieläpä täällä, Turussa. Sydän hypähti. Riemun kiljahdus oli purkautua ilmoille. Henkilökohtaista palautetta vertaisilta, sanataiteen ohjaajilta ja kustannustoimittajilta, kaikilta paljon ja vakavasti valmiiseen hyvään käsikirjoitukseen tähdäten. Kurssikuvaus huusi nimeäni. Kunnes näin kurssin hinnan. 1250 euroa. Into väreili vastatuulessa, joka puski sitä maihin. Se kuitenkin pyristeli vielä. Kyllähän nyt jostakin... Eihän tällaisia tilaisuuksia tule...

Mutta sitten tuli trombi, joka heitti sen hevon tuuleen. Pieni ajatus, joka oli kuitenkin koko maailmankaikkeuteni kokoinen: mutta eihän minulla ole enää käsikirjoituksen alkuakaan kunnolla kasassa. Se varastettiin, otettiin pois.

Masennus. Lamaannus. Itku pyrki pintaan. Kurssi tulee ensi vuonnakin varmaankin, mutta se ajatus ei jostain syystä lohduta. Tämän vuoden piti olla minun vuoteni tämän käsikirjoituksen suhteen. Kai se voisi olla sitä vieläkin, jos saisin vain itseni asettamaan sormet näppäimistölle. Mutta lamaannus, se on niin voimakas.

Se usuttaa kimppuuni muutkin elämäni demonit. Aaveet häilyvät jatkuvasti silmäkulmassani, ja se tekee kipeää. Aina vain kipeää.

Itsesäälissä piehtaroiminen ei ole viehättävää, mutta vähät siitä, tänä iltana on olemassa vain vastatuulet ja kuolleiden kuiskaukset.

0 kommenttia