Perjantaita

12.59

En ole kirjoittanut kuin muutaman sanan tällä viikolla. Huomasin, etten ole suunnitellut tiettyjä hankalia lukuja tarpeeksi hyvin etukäteen - mielikuvitukseni on loihtinyt hyvin etukäteen juonellisen sisällön ko. lukuihin, mutta kun istun kirjoittamaan, jään hölmistyneenä pohtimaan, miten oikein saisin kohtaukset sellaiseen jamaan, että ne tuottavat halutun informaation tyylikkäällä, mielenkiintoisella tavalla. On helppoa kirjoittaa elokuvamaisia toimintakohtauksia tai tunnelmointipaloja, mutta kun kyse on arkisesta henkilöhahmojen liikuttelusta päätöksestä, paikasta tai tilanteesta toiseen, voi toisinaan mielikuvitus olla koetuksella. Tilanteen arkisuus tai vieraus saattaa supistaa mielikuvituksen voimavaroja. Niitä pitäisi avata nyt jotenkin, jottei tekstistä tule jännitteetöntä lähes listamaista selontekoa henkilön tekemisistä.

Tässä korostuu luonteeni suunnittelevana/insinöörimäisenä kirjoittajana. Haluan kuvitella kohtaukset valmiiksi ennen kirjoittamista, muuten jään helposti tuijottelemaan kursorin välkkymistä ruudulla, elleivät kirjoitettavat kohtaukset ole sisällöltään erityisen jännittäviä tai muuten vain herkullisia luoda.

Täytyy myöntää, että tämä suvantovaihe on ollut ehkä tuskallisin kirjoitustauko monen vuoden projektin aikana. Olin luvannut itselleni, että tässä kuussa - tai ainakin tämän kesän aikana - kirja tulee siihen kuntoon, että sen kehtaa lähettää ensimmäiselle kommentointikierrokselleen. Nyt turhautuminen on kasaantumassa lähes vihamielisyydeksi käsikirjoitusta kohtaan - ole sitten olematta, jos et suosiolla taivu. En tiedä, pitäisikö tässä välissä kirjoittaa jotain muuta, jotta kirjoittaminen ei itsessään ala assosioitua aina negatiivisiin tunnelmiin, tähän harmiin ja tuskastuneisuuteen.

En ole muistaakseni koskaan tuntenut tällaista kyllästymistä, tai ainakin harmistumista kirjoittamista kohtaan. Tuntuu niin turhauttavalta, että aina kun teksti kulkee, lennän päistikkaa kohti ongelmavuorta, jota joudun setvimään taas niin kauan, että väsyn koko touhuun joksikin aikaa ja tarvitsen toipumisajan. Joskus vain hetken, joskus - kuten tänään on tuntunut - ilmeisesti pidemmänkin ajan.

Nyt taitaa olla sellainen väsymyssuvantojen aallonpohja. Harmittaa jo sekin, että jos pidän taukoa - taukoa kirjoittamisen tauosta - tai jos vaihdan toiseen projektiin, kumpikin vaihtoehto viivyttää tämän valmistumista. Osa minusta haluaisi antaa piiskaa ja ruoskia itseni hommiin - kirjoita nyt edes jotain siihen lukuun! - mutta suurempi osa minusta huokaa tuskastuneena, lopenuupuneena ja väsyneenä, että antaa olla. Edellinen versio tästä luvusta - näistä luvuista - oli jo tuollainen kompromissikyhäelmä. En halua tehdä sellaista enää toiste.

Miten te olette päässeet takaisin pohjalta aallonharjalle?

Itse ajattelin keskittyä nyt hetkeksi, ehkä viikonlopun ajaksi, enemmän muihin harrasteisiin. Aloitin pari mukavaa kirjaa tällä viikolla, minkä lisäksi saan tänään kauan odottamani Tiina Lifländerin esikoisromaanin, Kolme syytä elää, kätösiini kirjastosta, josta lähden sitä tämän kirjoitettuani hakemaan. Siitä ajatuksia siis tiedossa tännekin lähiaikoina. Lisäksi olen herätellyt pitkään nukkunutta piirtämisharrastustani, olen siirtymässä jalkatutkielmiin tehtyäni eilen käsiluonnoksia. Varjostustekniikkani kaipaa hiomista.

1 kommenttia

  1. Itse kärsin samankaltaisesta ongelmasta 9E:n kanssa ja pääsin siitä eroon vain aloittamalla uutta. Ensi kuun aikana tämä uusi projekti, Mafia, todennäköisesti lentää kohti kustantamoja.

    Eli ei ole ollenkaan huonompi idea pitää vähän taukoa projektista, jos ei näytä sujuvan. Uuden aloittaminen on aina raikas tunne. Voit palata nykyiseen myöhemmin, jos siltä tuntuu.

    VastaaPoista