Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Olisi hienoa olla ihminen, joka osaa elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevia. Minä olen kaikkea muuta, suhtaudun muutoksiin aina ylimitoitetulla stressillä, olipa muutos sitten hyvään tai huonoon suuntaan. Murehdin tälläkin viikolla erään lähes unettoman yön asioita, jotka tulevat kohdalle noin puolen vuoden päästä todennäköisesti. Stressaan jo nyt koiran totuttamisesta uudenlaisiin rytmeihin - aloitin jo tänä aamuna totutustyön, jotta sitten aikanaan ei tulisi toiselle niin valtavana yllätyksenä uudenlaiset kuviot. Se kuulostaa järkevältä toimintatavalta, mutta samaan aikaan jokin pieni ääni takaraivossani kysyy, että teenkö itselleni taas elämästä turhan hankalaa turhan ajoissa. Minkäs sitä luonteelleen voi. Kirjoittaminen on nyt jäänyt myllerrysten jalkoihin. Ei sillä, tuleva elämänmuutos tulee olemaan ihan mukava, ei siinä mitään, mutta vielä kun asia on tuoreena mielessä, ei tilaa projektiajatuksille tahdo pääkopasta löytyä. Rentouduin yksi ilta fantasiakirjailija Brandon Sande...

Puuhakkaan päivän raukea loppu. Ylitöiden jälkeen ruoanlaittoa, iltajoogaa, teetä ja sanoja. Tulevat onneksi nyt helposti, ripottain, ryöpsähdyksinä, ja minä otan ne kiitollisena vastaan ja taltioin. Voi olla, etten saa sanoista myöhemmin selvää. Harmitellaan sitä sitten joskus. Kun vain muistaisi tämän tunteen, että rankan työpäivänkin jälkeen vielä jaksoi, jaksoi tehdä niin paljon ja sitten vielä lisää. Hieman venymistä ensin ja sitten lempeämmin, fyysisemmin, ja lopuksi teen lämpö. Niin. Mitä sitä voi muuta tarvitakaan. Miten etuoikeutettua. Maailman nykytila ahdistaa kovasti. Heräsin viime yönä neljän jälkeen enkä saanut enää unta, en ennen kuin ihan aamulla. Sitten olikin taas noustava jo uuteen päivään, samaan maailmaan. Jossa loppujen lopuksi minun kirjoittamisillani tai kirjoittamatta jättämisilläni ei ole liioin merkitystä. Pisara meressä, toivottavasti joskus jotenkin pienenpienen aallonväreen tekevä. Toivottavasti edes jokin pieni asia oli tänä aamuna paremmin kuin eilen, jo...

En sittenkään saanut sunnuntaina kaikkea korjattua tai suunniteltua uudelleen. Laadittua täysin päivitettyä juonitiedostoa ja kohtauslistaa. Mutta maanantaina kirjoitin silti. Käsin. Iltateen ääressä kuvailuja muutaman pätkän. Sellaisia, jotka varmasti sopivat johonkin kohtaan tarinassa, vaikka en vielä tarkalleen niiden paikkaa kohtauslistassa tiedäkään. Sanat tulivat vaivattomammin kontekstistaan irrotettuina. Ei voi olla laatuvaatimuksia jollekin, jonka ympärillä ei ole vertailukohtaa tai jolla ei ole tiettyä tavoitetta ja tarkoitusta. Ainoa tarkoitus oli nauttia iltasateen rummutuksesta kattoa vasten, hämärästä asunnosta, yksin olemisesta ja kielen päällä pyörivistä sanoista ja rooiboksesta. Kuvitella maailmaani paineettomasti. Tietokoneella jonkin kohtauksen tiedostoa nakuttaessani on aina kiire saada valmiiksi, päästä eteenpäin, seuraavaan ja seuraavaan, jolloin kuvailut katoavat mielestäni, ihmiset vain etenevät paikasta, tilasta ja ajatuksesta toiseen, keskustelevat keskenään m...

Olenko todella kaiken tämän ajatustyön jälkeen tulossa siihen tulokseen, että oli se alkuperäinen juonisuunnitelma sittenkin ihan hyvä, kunhan nyt vain vähän muokkaan eräitä juttuja. Voiko niin olla. Kuvittelin, että joutuisin muokkaamaan juonen kokonaan uudeksi. Mutta nyt näyttää siltä, että suurimmat muutokset ovat yhden sivujuonen muokkaus uuteen uskoon tai tiputtaminen kokonaan pois ja keskikäänteen muokkaaminen. Muuten kaiketi lähinnä suht pieniä muutoksia, ei sellaisia, että kaikki menisi romukoppaan. Tekisi mieli tanssia helpotuksesta! Ja samalla ristiä kädet: toimiihan tämä nyt sitten näiden muutosten jälkeen, toimiihan. Teksti tulee olemaan kauheaa, kuten nolla- ja ensiluonnoksissa on tapana, mutta jos tarina itsessään on hyvä, runko, niin huonouden kanssa voi elää editointikierroksien välillä. Mutta nyt koiran kanssa kävelylle, ennen kuin alkaa taas sataa. Sitten toteutan juonikaavioihin ja kohtauslistaan muokkaukset ja aloitan kunnolla äänikokeilut . Tai no, ne ehkä vasta vi...

Vatsani ei kestä tällä hetkellä mustaa teetä. Ei ainakaan kahden kahvikupin päivinä. Harmittaa: kaapissa olisi vielä ainakin yksi tai kaksi annosta hyvää Earl Greyta. Mutta ostin paketin rooibosta, jospa sillä pääsisi elokuun yli. Sadepäivä. Tänään ainakin päiväkahvin sijaan teetä. Myllerrystä on vatsani lisäksi ollut myös kirjoitusrintamalla. Tarinan painopisteitä pohdiskellessani kirjoitin kokeilumielessä sen "takakansitekstin", ja hyvä niin, sillä se vahvisti epäilyksen, että kaksi tärkeää elementtiä tosiaan riitelee keskenään, herättävät "No miksei se vain tee noin ja tuo ongelma ratkeaisi heti?" -kysymyksen. Harmittaa, sillä pidin molemmista elementeistä kovasti: toinen teki päähenkilöstäni "ainutlaatuisen " ja toinen taas tarinan maailmasta. Mutta eivät ne yhteen sovi. Onneksi huomasin sen tässä vaiheessa. Mietintämyssy päähän. Maailmaan liittyvä elementti on uudempi lisäys ja vähemmän tärkeä juonen kannalta, joten se saa hyvin todennäköisesti mennä...

Edelliset hahmopohdintani johtivat laajempiinkin ajatusketjuihin. Onko loppu nyt oikeastaan se, mitä toiselle päähenkilöistä toivoisin. Onko juonen painopiste väärällä elementillä, pitäisikö siirtää huomiota hieman toisaalle. Toisaalta onko juoni liian monimutkainen näin, onko liikaa elementtejä, onko liian sitä tai liian vähän tätä, vai onko juuri hyvä. Tuntuuko isolta vain siksi, etten ole tehnyt tällaista koskaan aiemmin. Muutan lopun. Yritän kirkastaa itselleni tämän projektin punaisen langan. Vedän viivaa suunnitelmien ja muistiinpanojen yli ja ideoin lisää. Ajattelen ääneen ja paperilla. Kesä rimpuilee syksyä vastaan. Yhtenä hetkenä koleaa, toisena aurinkoista ja leppeää tuulta. Haaveilen silti jo syysvaatteista. Ostan tänä syksynä värikkäät sukkahousut. Haluaisin sijoittaa tunnelmalliseen design-valaisimeen, mutta tuskin raaskin. Onneksi unelmoiminen ei maksa mitään.