Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Tyypillistä. Urakan jälkeen olin väsynyt ja kiitollinen siitä, ettei tarvitsisi kirjoittaa hetkeen. Mutta jo paria tuntia myöhemmin olin levoton, koska tuntui, että pitäisi kirjoittaa, enkä osannut tehdä oikein muutakaan järkevää! Päädyin siivoamaan keittiötä ja laittamaan ruokaa, mutta silloinkin takaraivossa nakutti, että nythän olisi hyvää aikaa kirjoittaa, mikset kirjoita, kirjoita nyt. Tänään olen pohtinut editoimista jo paljon. Sitä, mistä aloittaisin. Taidan ensimmäisenä käydä läpi kohtaukset Scrivenerissä ja merkata keskeneräiset ja "kokonaiset". Eli erotella ne, jotka ovat jääneet kesken, niistä, joista löytyy alku, keskikohta ja loppu. Sitten voisin tehdä uuden juonisuunnitelman, uuden kohtausluettelon, ja ruveta sen jälkeen perkaamaan tekstimassaa poistettaviin (erilliseen tiedostoon siirrettäviin) ja muokattaviin. Luoda paikat jo uusille kohtauksille. Toisaalta pelottaa tarttua toimeen, koska oletan 90 % kohtauksista olevan joko kesken tai muuten vain sellaista, j...

Enää nämä kaksi viikonlopun päivää siihen, että tavoitan 50 000 sanaa. Olo on jo varsin tyhjä. En enää osaa keskittyä sanojen tuottamiseen, vaan pohdin jo editointia. Luin vahingossa yhtenä iltana pätkiä sieltä täältä (etsin kohtaa, josta voisin sinä iltana jatkaa kirjoittamista) ja se käynnisti sisälläni jotain, painoi nappia, joka nyrjäytti aivoni täyteen editointimoodiin: sen sijaan, että pohtisin, miten kirjoittaisin vielä kesken olevan kohtauksen loppuun, mietin jo romaanin isoja linjoja, kuten että mitä kohtauksia pitää vielä luoda, mitä jättää pois, millä tavalla aion muokata kirjan tapahtumia. Mitä haluan käsikirjoituksessa painottaa, mitä häivyttää. 46 000 sanaan ei ole mahtunut kaikkien tärkeimpienkään sivuhenkilöiden esittelyjä - kaikki on mainittu, mutta ei kohdattu. Siihen ei ole mahtunut kuvailua maailmasta tai sen poliittisesta tilanteesta, joka osaltaan ajaa juonta eteenpäin. Siihen ei ole mahtunut kaikkia romaanin pääkohtauksia. Pääjuoni ei ole kasassa sivujuonista puh...

Hurjaa, miten paljon 50 000 sanaan mahtuu. Ja toisaalta miten vähän. Tarinasta tulee puuttumaan vielä aika paljon, tällä hetkellä jopa arvelisin, että tullaan menemään sinne 80 000 tietämille. Ehkä pidemmällekin, kuka näistä oikeasti tietää, ennen kuin alkaa olla valmista. Juon glögiä ja kuuntelen alla olevaa soittolistaa. Odotan joulukuuta ja jouluvaloja. Kuusen koristeita ja  neulepuikkojen kilinää. Vielä voisi kirjoittaa, mutta toisaalta olen kirjoittanut jo paljon tänään, ainakin tarpeeksi, ja voisi tehdä hyvää suunnitella välillä. Sitä NaNon jälkeistä 30 000 sanaa. Tarinan niitä osia, jotka eivät marraskuun aikana tule kirjoitetuiksi. On pökerryttävää katsella tiedoston sivumäärän kiipeävän ylös ylös ylös. Ihanaa, arkista ja kuitenkin yliluonnollista. Tältä tämä tuntuu , muistan ja yritän painaa tämän tuntemuksen jonnekin sisälläni olevien kirjoittamiseen liittyvien solujen muistiin. Ei ole tuntunut pitkään aikaan tältä. Taisin edellisen kerran saada käsikirjoituksen jonkin ve...

Marraskuun olisi voinut tänä vuonna nimetä uudelleen marinakuukaudeksi. Tämä kuukausi on ollut varsinkin töiden puolella mutta myös muutenkin todella kuormittava, ja on tehnyt mieli marista tänne useaan otteeseen milloin mistäkin - olen tuntenut itseni vanhaksi puuoveksi, joka narisee ja nitisee pienimmästäkin liikahduksesta tai lämpötilan muutoksesta. Olen NaNossa aikataulussa, mutta alun hurja vauhtini on hidastunut. Tai oikeastaan päivät ovat muuttuneet sellaisiksi, että joko menen siellä n. 2 000 sanassa, eli ihan kivasti yli sen, mitä tarvitsisin, tai sitten kirjoitan 500 - 1 000 sanaa, eli alle tarvitun sanamäärän. Kuuluisa kuun puolivälin kuolemanlaakso: tekstiä on tullut tuotettua niin paljon, että alkaa jo tuntua, että vieläkö pitää, ja toisaalta hirvittää ajatella, miten paljon on vielä jäljellä. Liuskoja on ilman asetteluja kasassa yli 70, mikä on aivan käsittämätön määrä näin lyhyessä ajassa minun tavalliseen tahtiini verrattuna, sanojakin on jo yli 30 000. Huh. Kun tekstiä...

Teksti edistyy hyvin. Tai ei teksti, se viittaisi siihen, että laadullakin olisi asiassa jotain tekemistä, sanotaan siis että nollaluonnos edistyy hyvin. Sanoja tulee, päivän sanamäärät ovat tulleet lopulta jopa kivuttomasti. Toki välillä sitä eksyy laatua koskeviin ajatuksiin: ai kamala mikä jatkuvuusmoka tähän tuli, pitäisikö korjata , tai tämä on kyllä ihan kamalaa tekstiä, pelkkää luurankoa, tekeeköhän tällä mitään , tai onko järkeä kirjoittaa näin hyppimällä, pitäisikö hampaat irvessä kirjoittaa kronologisesti että olisi kuukauden lopussa jotain siihen asti kokonaista vaikka loppupää uupuisikin. Mutta sitten muistan taas: ei voi editoida jotain, mitä ei ole olemassa. Joten jatkan sinnikkäästi. En todellakaan tiedä, mitä tästä tulee, kuinka "valmis" tämä luonnos tulee olemaan siinä mielessä, paljonko siitä puuttuu kohtauksia tai ns. siirtymätekstiä kohtauksien väliltä, mutta aion tehdä kohtauslistani sisällöt ja katsotaan sitten, mitä puuttuu ja miten kirjoitettuja kohta...

Ihmettelen sanojen mahtia. Sitä, että voin sanoilla luoda uusia ihmisiä, uusia maailmoja, jotain näin konkreettista. Ajatella, että kirjoitettuani joitain sanoja joku muukin voisi nähdä ainakin jonkinlaisen version näistä ihmisistä ja ympäristöistä, että voimme jakaa jonkinlaisen kokemusmaailman version vain siksi, että minä kirjoitin sanat ja joku luki ne. Kirjoitan lisää tämän ihmetyksen vallassa. Erityisesti eräs henkilö ällistyttää minua, sitä että hän on olemassa ja että hän vain tuli hyvin vähäisellä suunnittelulla täytenä ja pyöränä paperille tai ainakin kirjoittavaan mieleeni kuin olisi ollut olemassa aina. Ehkä hän on ollutkin, jossain tuolla takaraivossa. Ihmettelen. Kirjoitan 15 minuutin pätkissä. Etenen vauhdilla, joka tuntuu huimalta. Sanat ovat varmasti huonoja, mutta mitä siitä, ne voi sitten vaihtaa uusiin myöhemmin. Taivas, miten ihanaa tämä on. Miten maagista ja yliluonnollista, vaikka teko itsessään on hyvin yksinkertainen. Kirjoitan lisää, teen töitä ja töitä ja töi...