Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Kun aloitin englanninkielisenä pääprojektini työstämisen, ensimmäisten mieleen putkahtaneiden asioiden joukossa oli kirjan nimi. Se oli itsestäänselvyys. Juuri se, mikä sen pitäisikin olla - ja vaikka nimi oli pitkä ja tiesin, että joutuisin siitä kustantajan kanssa taistelemaan, olin siihen valmis. Nimi säilyisi varmasti. Mutta kun vuosia myöhemmin hyppäsin suomen kelkkaan ja nimi pitikin vaihtaa, iskikin lamaannus. Tämänhetkinen työnimi (yh, en harrasta työnimiä!) on tyylitelty suora käännös alkuperäisestä, mutta se ei kuitenkaan toimi. Kuulostaa typerältä. Hankalaksi tämän nimidilemman tekee se, että nimen pitää olla kytköksissä koko kirjan idean kattavaan metaforaan. Ilman sitä koko nimellä ei ole mitään mieltä, ilman nimeä metaforan merkitys koko kirjan avaimena hukkuu. Joten siihen sen täytyy liittyä. Mielellään tietysti mahdollisimman suoraan, jotta lukija oikeasti ymmärtää, mistä nimi on kirjalle otettu. Pitäisi varmaan hypätä sinne toisiksi viimeiseen lukuun ja kääntää k...

Juoni alkaa olla kuosissa. Teen viimeistä tuunauskierrosta juonikaavioon, tällä kertaa ajatusketjuilun avulla. Ko. tekniikalla otan siis tyhjän uuden dokumentin ja alan kirjoittaa logiikkaa testaten seuraavasti tarinaa auki: ... ... katkelma R:n näkökulmasta Tekniikka avaa solmuja, koska se on (yksin pidettävää) aivoriihtä: siinä on helppo eritellä miten kukakin hahmo reagoi ko. tilanteessa, ja saa järjellä testattua, mitä tapahtuisi loogisesti seuraavasti. Juonikaavio on liian staattinen loogisuuden testaamiseksi - se antaa kyllä kokonaiskuvan juonesta helposti, mutta se ei esittele yksityiskohtia niin, että loogisuutta voisi testata oikeasti, dynaamisella ajatustyöllä. Yksinkin pidettävä vuoropuhelu toimii näemmä mainiosti nimenomaan tähän tarpeeseen. Tänään sataa ja on harmaata, joten olen ajatellut omistaa päivän kirjoittamiselle - niin gradun oikoluvulle kuin romaanillenikin. En saanut viimeksi hehkuttamaani lukua valmiiksi silloisesta innostani huolimatta, joten tänään v...

Silloin joskus muinoin, olisiko ollut syksyä 2013, kun olin tekemässä pääprojektini ensimmäistä editointikierrosta muistaakseni, päädyin tekemään itselleni kirjatrailerin. Koska elokuvamaisuus, tunnelmat ja visuaalisuus ovat luomisprosesseilleni hyvin tärkeitä elementtejä, ajattelin visuaalisen muka-trailerin buustaavan intoani kirjoittaa edelleen, jos joskus into tai usko projektiin lopahtaisi. Koska olin jo silloin harrastanut videoeditointia jonkin verran, laitoin nopeasti kokoon jotakin, mikä hahmojen vuorosanojen puitteissa muistutti sitä, mitä projektiltani silloin hain. Visuaalisesti painotin paitsi trailerimaisesti tarinan alkusysäystä, mutta myös tunnelmaa, jonka tarinaan haluaisin. Trailerissa korostui pääpäähenkilöni matka, siitä tuli hyvin onnistunut kuvaus tavoitteesta, joka minulla oli hänen tarinansa tunnelmalle. Unohdin videon jonnekin tietokonetietueiden viidakkoon, ja vasta tänään se tuli noiden vuosien jälkeen yllättäen vastaan. Vaikka olin jo unohtanut trailerin...

En ole kirjoittanut hetkeen, mutta olen kyllä tuumaillut. Kävelyt metsäisellä harjulla ovat aukoneet pääprojektini solmuja itsestään, se on ollut nautinnollista. Kävelykumppanini on joutunut tyytymään välillä hiljaisuuteen, odottamaan, kun olen jäänyt hiljalleen taakse näpyttelemään muistiinpanoja kännykkään. Hän ymmärtää. Siinä se taas kirjoittaa . Olen tosin huomannut, että kun yhden solmun avaa, uusia syntyy helposti tilalle. En kuitenkaan ole huolissani asiasta, tämä muotoutuu pikkuhiljaa oikeaksi. Jostain on löytynyt seesteys. Zen-tila. Varmuus. Kyllä tästä tulee vielä . Solmuja avatessani olen lukenut muiden teoksia. Tänään sain loppuun Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon , jolta odotin enemmän erityisesti rakenteellisesti, vaikka kirja hyvä olikin. Mutta täällä halusin nostaa esille varsinaisesti toisen teoksen. En päässyt valitettavasti pari viikkoa sitten osallistumaan Elina Pitkäkankaan esikoiskirjan Kuuran julkkareihin. Se harmitti. Olen pyöritellyt mielessäni jo j...