Varhaisella

Heräsin klo 3-jotain, olisikohan ollut 3.20. Koira oli oksentanut, kuinkas muutenkaan. Mies oli onneksi jo tarttunut siivoustoimiin, joten minulle jäi lääkkeen antaminen. Valojen sammuttua jäin valveille. Kuuntelin, kun sekä isännän että koiran hengitys tasaantui ja syveni. En nukkunut enää loppuyönä.

Ajattelin aika paljon sitä, miten olisi mukava keittää suosiolla kahvia ja istuutua keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan. Jos pystyisin. Päädyin sen sijaan lukemaan kännykällä muiden kirjoittajien vanhoja blogimerkintöjä läpi, Eevan ennen kaikkea. Ajoilta, jolloin hän kirjoitti esikoisromaaninsa ensimmäistä luonnosta. Tuli olo, että ehkä minäkin joskus taas.

Kello on nyt noin 7.40. Seison työpöydän ääressä. Juon kahvia, syön aamiaisen rippeitä. Koirakin on jo lenkitetty, ja olisin valmis aloittamaan työpäivän, jos vain aivot eivät olisi valvomisesta yhtä sumua. Pitää malttaa juoda kahvi ensin. Ottaa tarvittaessa kipulääke, tai kylmägeeliä vähintään, jos vaivani yrittää hoputtaa takaisin makuulle. Tosin tänään on onneksi töitä sopivasti siinä mielessä, että ei pitäisi aiheuttaa stressiä, vaikka vähän useammin tänään kävisin kesken kaiken lepäämässä kuin tavallisesti.

En tiedä, miksi tunsin tarvetta tehdä tämän postauksen. Ehkä halusin jakaa vanhojen blogipostausten uudelleenlukemisen ilosanomaa: on ehkä yllättävääkin, miten paljon niistä saa puhtia ja vertaistukea, vaikka kirjoitusten ajankohta olisi vuosien takaa. Kiitos siis kaikille kirjoittajille, jotka ovat jättäneet vanhat bloginsa luettaviksi!

Taidan pitkästä aikaa laittaa oman projektini soittolistan soimaan ennen töiden kimppuun käymistä. Jaan siltä yhden kappaleen: vaikka tarinassani ei tehdä varsinaisesti vallankumousta, kappaleen tunnelma ja jopa sanatkin osuvat tarinaani täydellisesti. Tältä haluaisin tarinani tuntuvan myös lukijalle.

Sitten joskus. Nyt pitänee käydä töihin.