Jälkeen

Päänsisäistä taistelua, viime aikoina. Pelkoja, epäröintiä, epävarmuutta, pelkuruutta. Ajattelen paljon kaikennäköistä isoa, joka uhkaa nielaista kokonaan, jos annan liikaa valtaa. Olen ottanut mielestäni aika ison harppauksen elämässäni sivuraiteelle siinä toivossa, että se lopulta kannattaisi, mutta tällä hetkellä otan hyvin pelokkaita ensiaskelia valitsemallani polulla ja vilkuilen jatkuvasti taaksepäin ja pohdin, teinkö vain karmean virheen.

En ole kirjoittanut. Mutta ajatellut kyllä.

Tällaiset samanlaiset kriiseilyt ja pohdinnat liittyvät tekstiinikin. Olen siinä tilanteessa, etten etene, koska kaikki huutaa nyt päässä yhtä aikaa. Aina, kun olen tarttumassa yhteen lankaan, näen väkisinkin, millaisiin vyyhteihin ja solmuihin kyseinen lanka liittyy, ja päästän lannistuneena ja turhautuneena irti. Nyin sieltä, nyin tuolta, en uskalla. Valtava kudelma - tai pikemminkin salakavalan hämähäkin verkko, johon en uskalla heittäytyä, koska pelkään jääväni jumiin ja tulevani syödyksi.

Vaikka minun pitäisi olla se hämähäkki, joka kutoo lankojaan. Argh.

Yritän antaa itselleni tässä tilanteessa nyt armoa siitä, että en pysty keskittymään vain yhteen lankaan kerrallaan. Yritän. Mutta samalla toivon, että löytäisin jonkin työkalun, tai sitten sisäisen rauhan, mitä tilanne nyt sitten vaatiikaan, jonka avulla voisin todeta, että tänään korjaan tai toteutan tuon asian käsikirjoituksessa ja kaikki muu voi odottaa seuraavaan vapaa-ajan hetkeen. Hmm. On kuitenkin vaikeaa löytää sitä työkalua tai armoa, kun päässä soi kaikki ja tuntuu, että sosiaalinen media on täynnä kirjoittajia, jotka kirjoittavat ja etenevät, ja minä vain jumitan, ja se tuntuu älyttömältä - se että käytän vapaa-aikaani muuhun, kun haluaisin edetä käsikirjoituksen kanssa varsinkin nyt, kun tein elämänmuutoksen, joka oli valtavan pelottava ja jonka tein aikalailla puhtaasti kirjoittamista ajatellen. Joten miksi en pääse kirjoittamiseen kiinni.

Huoh. Se armo. Tiedän järjellä, että tämä etsikkoaika on uuden opettelua, olen vapaa-ajalla nyt väsynyt ja kriiseilevä, joten pitäisi antaa olla ja antaa aikaa, mutta samaan aikaan tuntuu vain niin turhauttavan tuhlaavalta.

Joten aion avata nyt Scrivenerin. En ehkä tee sen avattuani tiedostoille mitään, ehkä vain katselen, ehkä lisään sanan tai poistan toisen, mutta avattava se on. Katsotaan, mitä tulee jos tulee.