Ajatusten virtaa. Tai jotain.

Olen varsin kaavamainen kirjoittaja: on kirjoitettava järjestyksessä lähes poikkeuksetta, siten kuin on suunniteltu. En ole hyvä improvisoimaan millään elämäni osa-alueella, aivoni kaipaavat tutun turvallisuutta, ilmeisesti myös luovissa harrasteissa. Siihen vaikuttaa myös varmasti se, että olen luonteeltani töiden suhteen tunnollinen suorittaja: ahdistun, jos kokonaisuus on repaleinen tai hallintani tuntuu kirpoavan, pelkään kaaoksen tunnetta silloin, kun odotan itseltäni hyvää suoritusta. En ole siis aiemmin harrastanut systemaattisesti pätkittäin kirjoittamista, täysin mielivaltaisesti kohtauksen toteuttamista mistä päin suunnitelmaa tahansa - olen lähinnä jatkanut eteenpäin, muokannut vanhoja tai täydentänyt jo tekeillä olevaa lukua. Tänään kokeilin reilusti eteenpäin hyppäämistä ja nyt minulla on kasassa yhden luvun loppupuoli ja seuraavan alku. Täysin ilman nikottelua - kirjoitin vain pätkät, jotka siinä hetkessä ehdin ja halusin. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että kirj...

Katsoin viikolla Netflixistä Kolmetoista syytä -nimisen sarjan, joka perustuu Jay Asherin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Sarja on upeasti toteutettu kertomus siitä, miksi lukiolaistyttö Hannah Baker päätyi itsemurhaan. Päähenkilö on tämän ihastus Clay, joka yhdessä muiden nuorten kanssa kuulee Hannahin jättämien nauhoitusten kautta, miten he juuri olivat osallisena Hannahin päätökseen. Kuva: Netflix Sarja ei päästä helpolla monessakaan mielessä: se sisältää voimakkaita kohtauksia, joista on ko. jaksojen alussa asianmukaiset varoitukset. Hannahin itsemurha muun muassa näytetään sellaisenaan kuin se tapahtuu, joten materiaali on täten näissä yksittäisissä kohtauksissa sellaista, ettei sitä ehkä herkimmät (kuten minä) voi katsoa. Mutta onneksi näitä kohtauksia on vain muutama ja niiden yli pystyy hyppäämään tarvittaessa. Myös Hannahin vanhempien, varsinkin äidin, suru näytetään mielestäni uskottavasti ja aidosti. Sen kontrastina sarjassa näkyy paljon Hannahin luokkatoverei...

Riitta Jalosen Kirkkaus oli väkevä lukukokemus. Se toi omat haamuni jälleen viereeni makaamaan sängylle kuin pallomekkoisen nuoruuteensa hukkuneen Myrtlen, ja jouduin jaksottamaan lukemistani muutaman sivun pätkiin. Piti hengitellä välillä, "Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä." ( Kirkkaus , s. 121) Tein myös muistiinpanoja: Jalonen on onnistunut pukemaan Janet Framen suulla sanoiksi monia asioita, joita tunnen nyt, ennen ja varmaankin aina. "Jos minä menen nyt niin syvälle että löydän aarteen, en taida jaksaa sen kanssa enää ylös." (s. 272) Pyörittelen mielessäni lukuja, ennen niin odottamiani kohtauksia, enkä saa tartuttua niihin, ote lipeää tai annan sen livetä. Ehkä en edes kurota, kunnolla. Pelkään, etten saa kannettua niitä pinnalle. Ja jos saan, ne ovat rihkamaa, eivät ponnistelun arvoisia, sillä tällä hetkellä jaksamiseni ei todellakaan riitä. Siispä kierrän ja kaarran ja arvioin. Pystynkö sukeltamaan? Painavatko ne jo tarp...